Karjurock 2017 – Edelleen maailman huipulla

Maailman kovimmiksi maalaisfestareiksi itseään kutsuva Karjurock ei anna täysin katteettomia lupauksia. Ainakin Uudenkaupungin Lokalahdella ympäristö ja leppoisa tunnelma ovat täysin autenttisia. Festivaalin lavalla on nähty raskaamman rockin suuruuksia kuten Helloween ja W.A.S.P. Vuosi sitten festivaali juhli kymmenettä vuottaan Bonnie Tylerin johdolla. Suurimmaksi muistelun aiheeksi taisi kuitenkin nousta Andy McCoyn järjestämä olutsade. Ihan pienimmästä mahdollisesta kyläjuhlasta ei siis ole kyse. Tänä vuonna ulkomaalaisten soihtua kantoivat legendaariset Dan McCafferty (ex-Nazareth) ja The Animals. Kotimaisia vetonauloja olivat muuan muassa Vesala, Michael Monroe sekä kolmipäiväisen festivaalin avajaispäivänä torstaina esiintynyt Jari Sillanpää. Itse en torstaihin ehtinyt, mutta hyvin oli kuulemma juhlien alku sujunut.

Edellisenä vuonna sateisesta perjantaista kärsinyt festivaali kylpi tänä vuonna auringossa, vaikka iltaisin ilma huomattavasti viileni. Esiintymiset tapahtuivat kahdella lavalla, joista teltassa sijaitseva Turku Rock Academy-lava esitteli pienempiä nousevia kykyjä, joista osa oli tuttuja jo edellisiltä vuosilta.

Perjantai 14.7.

Vanha tuttu oli teltassa ryskännyt Viper Arms. Yhtye on julkaissut ”Black Aura”-nimisen albumin sitten viime tapaamisen. Kauniin ilman kääntöpuoli oli valitettavasti se, että ihmiset eivät juurikaan jaksaneet tulla telttaan katselemaan bändejä. Hyvin bändi jytäsi, vaikka alku vaikutti vähän ponnettomalta. Toisena soitettu ”Lucky Seven” muistui mieleen edelliseltä vuodelta. Siinä biisissä on hittipotentiaalia ja potkua. Bändin musiikillinen skaala oli laaja, jossa piilee myös aina hienoinen sekavan linjattomuuden vaara. Laulajalla on hyvä ääni, joskin toivoisin äänen rohkeampaa käyttöä. Mainitussa ”Lucky Sevenissä” sekä coverina soitetussa Blondien ”Call Me”-klassikossa laulaja uskalsi irroitella rohkeammin, ja sitä toivoisin lisää. Muutenkin yhtyettä taisi vaivata hermostuneisuus, vaikka kokemusta heillä on. Erityiset pisteet soolokitaristin mainiolle soitolle.

Päälavan valloitti Jay Lewis Gang, jonka jäsenistä osa soitti päälavalla edellisenäkin vuonna. Suuresti julkisuudessa käsitelty ero johti uuteen bändiin, jonka myötä tämä jengi syntyi. Enpä itsekään muistanut, että yhtyeellä on toimintaa takana vasta puoli vuotta. Raudanlujista ammattilaisista on tietenkin kyse, joten sinällään yhtyeen toimivuus ei ole yllätys. Harmittavan vähän yleisöä löysi tiensä keikalle ja laulaja-basisti Jukka kysyikin välillä yleisöltä, että ”onko se kalja niin hyvää, että ei voi tulla lavan eteen?”. Yhtyeen agenda on suomirock, mutta ei ihan sillä perinteisemmällä tavalla. Yhtyeen soinnissa oli jopa melkein hard rockmainen pohjavire, ja bändin ehdoton vahvuus on valtava lauluvoima. Jukka antoikin piikkiä menneisyyden suuntaan spiikillä ”me ollaan rock ’n’ roll bändi, eikä mitään vitun iskelmää”. Jukan lisäksi ääntään käyttivät yksi maan svengaavimmista rumpaleista Frogley sekä kosketinsoittaja Jani Kemppinen, jotka molemmat ovat loistavia laulajia. Omaa materiaalia ei luonnollisesti ihan hirveästi ollut, ja näin käytiin Even ”Kuunpoika Lucan” lisäksi jokaisen omaa historiaa läpi. Yhdeltä nuoruuteni suosikilta Skädämiltä soitettiin kolme kappaletta. ”Katujen kuningatar”-biisissä vieraili solistina Frogleyn poika Joona. ”Älä lähde pois”-kappaleessa taas tempo oli melkoisen rivakka ja laulumelodioitakin oli hieman päivitetty. Yön katalogista mukana oli alun perinkin Jukan laulama ”Deadline” (ei niin lällynä versiona), ”Pudonneet” sekä ”Kulkuripoika” ”13. ”Yö”-levyltä. Jukan kommentti ”Kulkuripojasta”, että ”ei ne sitä soita kuitenkaan, ja biisi sopii meille” on ainakin jälkimmäisen kohdalta paikkaansapitävä. Uudempaa materiaalia edustivat ”Enkelit”, ”Vain taivas tietää sen” sekä yhtyeen ensisingle ”Liekki”. Kyllä minä kovasti pidin keikasta, ja mielenkiinnolla odotan mihin yhtyeen tie vie. Toisekseen oli mukava kuulla livenä vanhempia biisejä, jotka ovat olleet pitkään soittamattomina.

Teltassa murjoi seuraavana Black 44. Bändin tykitys oli niin raskasta, että rammatkin heittivät keppinsä ilmaan. Vokalistilla oli hyvä ja voimakas ääni. Biiseistä jäivät mieleen varsinkin ”Hometown Murder” ja ”Outlaw”. Hieman biisit olivat samasta puusta veistettyjä, mutta voimaa bändistä löytyi.

The Animals & Friends oli jokseenkin hämäävä konsepti. Ilmeisesti Nazarethista tuttu Dan McCafferty oli se yhtyeen ainoa ystävä. Tuolille istunut McCafferty lauloi nauhoilta tulleiden biisien päälle, ja tunnelma oli hyvin ristiriitainen. Michael Monroe kävi esittelemässä herran ja kehui tätä esimerkiksi Axl Roseen vaikuttaneeksi legendaksi. Legenda eittämättä oli kyseessä, mutta kyllä minulle jäi varsin surullinen olo keikasta, tai niistä kolmesta biisistä. Ikään kuin musiikillinen versio The Wrestler-elokuvasta. McCaffertyn kommentti ”I am an old motherfucker but I love to sing these songs” kiteytti aika hyvin tilanteen. Välillä sanat menivät mutisemiseksi ja riipaiseva laulu miten sattuu, mutta hänelle rakkaasta asiasta selkeästi oli kyse. Ei kai sitä muuten viittäkymmentä vuotta jaksaisi tehdä. Kolmantena kuullun ”Love Hurtsin” jälkeen kyyneleet taisivat herralta vierähtää ja yleisölle heilutellen hänet talutettiin pois. Legenda, mutta kuten sanottu, ristiriitainen olo jäi.

Rock ’n’ roll Hall Of Fameen nimetty The Animals sisälsi kaksi 60-luvun kultaukauden jäsentä. Rumpali John Steel ja kosketinsoittaja Mick Gallagher olivat leppoisia vanhan polven soittajia. Kokoonpanoa oli täydennetty nuoremmalla vuosikerralla. Tosin vokalisti-kitaristi Danny Handley on ollut yhtyeessä lähes viisitoista vuotta. Klassikoita riitti niin rhythm & bluesista hempeämpiin ikivihreisiin. Yleisöä tanssittivat niin ”I Put A Spell On You” kuin Sam Cooken”Bring It On Home To Me”. Handley on loistava laulaja, ja hyvin onnistui hommat kantavalla äänellä ilman mikrofoniakin. Keikan päättivät upeat ”Don’t Let Me Be Misunderstood” ja usean kitaristin ensikappale ”House Of The Rising Sun”.

Illan viiletessä oli pakko hakea autosta rotsi päälle, vaikka tunnelma oli kiihtymään päin. Michael Monroen keikka ei suuresti poikennut edellisen viikon Ruisrockista. Nazarethin kunniaksi soitettu ”Not Fakin’ It” taisi olla ainoa poikkeus varsinaisessa setissä edelliseen viikkoon verrattuna. Muuten yhtye saattoi olla jopa hurjemmassa vireessä ja energiataso oli koko ajan poikkeuksellisen korkea. Monroe kiipeili strusseissa ja laulatti yleisöä. ”Up Around The Bend” meni kuulemma niin hyvin, että kaikki pääsivät jatkoon. ”Man With No Eyes” omistettiin kaikille diktaattoreille ja muille kusipäille, jotka käyttävät valtaansa väärin. Hieno laulu, jonka melodisuus ehkä hieman kärsi yhtyeen punkmaisesta ulosannista. Encoret alkoivat Monroen soittamalla rumpusoololla, jossa oli mukana muun muassa pätkä Alice Cooperin ”Billion Dollar Babiesia”. ”Loved By You” laajeni ainakin ”I Feel Alrightiin” asti. Mainio rokkikeikka, ja 55-vuotias Monroe on kyllä kova luu.

Teltan sai melkoisen täyteen raskaampia covereita soittava Jailbreak. Yhtye on tehnyt ahkerasti keikkaa, ja sen huomasi soitosta sekä lavaolemuksesta. Minkäänlaista epävarmuutta ei missään ollut, ja yhtye osasi ottaa yleisön loistavasti mukaan. Huolimatta siitä, että jokainen soittaja hoiti oman tonttinsa loistavasti, niin suurin huomio kiinnittyi näyttävään ja upeaääniseen naislaulajaan. Pätevän esiintymisen lisäksi ei yleisöä haittaa varmaankaan, että yhteislaulua voi harrastaa ”I Wanna Be Somebody”-, ”Balls To The Wall”– ja ”Enter Sandman”-nimisten hittien kera. Takuuvarma bileiden nostattaja.

Päälavan viimeisenä esiintyi Sonata Arctica, yksi maan suosituimmista raskaan musiikin esittäjistä. Kultalevyjä on napsahdellut, ja maailmaa on kierretty. Tämän huomasi heti Lokalahden pimentyvässä illassa, kun pommit ja liekit leimahtivat. Tämän huomasi myös solisti Tony Kakko, kun vertasi pohjoisen ja etelän öiden pimeyttä. Kakko oli muutenkin hauska persoona; maailmanluokan laulaja sekä esiintyjä, ja siitä huolimatta välispiikit sujuivat rennosti murteella vääntäen. Yhtyeen olemus oli suurta, mahtipontista, ja silti maanläheistä. Nopeimmasta kilpajuoksusta bändi on musiikillisesti luopunut, ja taitavasti yhtye materiaalinsa esitti. Yleisö oli hyvin mukana, kun bändi täräytti ”The Wolves Die Young”, Ari Koivusen Idols-kisassa laulama ”Full Moon”-, Kakon vanhaan Corollaan yhdistetty ”Paid In Full”- ja ”I Have A Right”-tyyppisiä hittejään. Kakko kutsui yleisöä zombeiksi, ja kieltämättä joidenkin kohdalla hän osui oikeaan. Tarkoitus oli kuitenkin enemmän viitata ajankohtaan kellon lyödessä kohta kaksi yöllä. Hän piti myös puheen livekeikoilla käymisen tärkeydestä, ja kuinka elävä musiikki saadaan pysymäään hengissä. Samaan hengenvetoon hän pyysi tutkimaan musiikkia monipuolisesti ja ennakkoluulottomasti. Komean keikan päätti ”Don’t Say A Word” jälleen pommien ja liekkien säestyksellä. Lopussa Kakko laulatti yleisöllä Vodka-huutoa. Kyllähän suomalainen viinan perään huusi, mutta samalla keikan pituus meni vähän seuraavan esiintyjän päälle. Kaikkineen oikein pätevä show.

Ilta olisi hyvin voinut päättyä Sonata Arctican keikkaan. Ei niin, että viimeisenä teltassa esiintynyt Willie & The Goodsouls olisi ollut huono. Päinvastoin, ja siksi harmitti bändin puolesta. Kello kaksi yöllä alkanut setti oli selvästi liian myöhään monille. Alue tyhjeni ihmisistä, ja kojujakin jo suljettiin. Silloin on vaikea saada hommaa toimimaan ansaitulla tavalla. Bändi rokkasi kuitenkin hienosti, eikä antanut olosuhteiden vaikuttaa. Bändi soi täyteläisesti laulaja Villen pehmeän ja miellyttävän äänen kanssa. ”Hay Fever” ja ”VCR” olivat loistavat näytteet perinteitä kunnioittavasta rokista, joka ei kuitenkaan ollut jäänyt oman genrensä vangiksi. Sointia laajensi Petra Wahlstenin soittama viulu ja varsinkin ”Live Along”-biisiin johtanut yhteissoitto kosketinsoittaja Tuomas Riihimäen kanssa oli hienoa kuultavaa. Yhtään vähäisemmäksi ei jäänyt rytmiryhmäkään, ja yksi yhtyeen vahvuuksista eli toimivat stemmalaulut. Hienoa keikka kaikkiaan, ja harmi, että se jäi niin monelta näkemättä.

Lauantai 15.7.

Lauantaina oli selvästi perjantaita enemmän porukkaa liikkeellä. Päivällä Antti Tuisku oli kuulemma vetänyt koko kentän täyteen. Itse päätin tutkailla porttien ulkopuolista elämää, ja se oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Leirintäalueella oli disco, joka tanssitti ihmisiä monenmoisen musiikin parissa. Hyvä sää sai ihmiset olemaan tavallista avoimempia, ja monenlaista kontaktinottoa oli havaittavissa. Aikataulut oli jossain vaiheessa viivästynyt puolisen tuntia, mutta ei se oikein tuntunut ketään haittaavan.

Ensimmäinen illan rokkibändi oli Santa Cruz. Bändi vaikuttaa tulokkaalta, vaikka sillä on jo kymmenen vuotta ja kaksi albumia takana. Itse olen tainnut nähdä yhtyeen viimeksi vuonna 2011 heidän lämmitellessä Cinderellaa loppuunmyydyssä Nosturissa. Yhtye ei jäänyt paikoilleen jumiin, vaan esiintyminen oli raivokasta ja energistä. Varsinkin basisti Middy Cruz otti koko lavan haltuun, eikä malttanut antaa itselleen lepohetkeä. Kitaristi Johnny Cruz oli myös varsin eläväinen tapaus käyden aina yleisön joukossa hoitamassa hommiaan. Taitavasti soitettu ja laulettu meininki olisi 30 vuotta sitten räjäyttänyt koko Sunset Stripin, mutta ei Lokalahtikaan kauaksi jäänyt. Edellisestä lauseesta voidaan päätellä, että mitään erityisen innovatiivista ei ollut tarjolla, mutta tuskin kukaan sellaista odottikaan. Yleisö oli tyytyväinen kuullessaan iskusävelmiä kuten ”My Remedy”, ”Anthem For The Young ’n’ Restless” sekä ”Bye Bye Babylon”. Ihan luomuna ei tainnut yhtye kokonaisuudessa soida, mutta se ei kai ole mitenkään epätavallista näinä päivinä. Hienon keikan kruunasi ”We Are The Ones To Fall” ja yleisö vaikutti tyydytetyltä.

Teltassa soittanut Avacia oli mielenkiintoinen tapaus. Ensin en ollut ihan varma, että lauloiko yhtye suomeksi vai englanniksi. Trio vyörytti hyvällä ja nöyristelemättömällä asenteella. Yhtyeessä oli jotain poikkeavaa ja kiinnostavaa. Laulajan ääni oli monipuolinen ja vaivaannuttavat välispiikit loistivat poissaolollaan. Bändistä tuli hieman mieleen Stam1na, josta tosin en ole koskaan liiemmin välittänyt. Tästä kuitenkin pidin, ja täytyy ottaa yhtye tarkempaan tarkasteluun.

The 69 Eyes heitti Lokalahdella yhden harvoista kesän keikoistaan. ”Framed In Blood” käynnisti synkät juhlat, ja sopivasti pimeyskin alkoi laskeutua. Yhtyeen goottimainen tuotanto oli pääroolissa, vaikka itse kaipaisin settiin välillä materiaalia myös ”Savage Garden”- ja ”Wrap Your Troubles In Dreams”-levyiltä. Yleisöä tämä puute tuskin vaivasi, sillä goottikaudeltakin löytyy iso tukku hittejä. Miellyttävästi soivat ”The Chair”, ”Wasting The Dawn” ja ”Gothic Girl”. Yhtye vaikutti hyvällä tavalla mystiseltä ja saavuttamattomalta, vaikka se esiintyi mainioisti. Aikaa ei tuhlattu tyhjänpäiväisiin yleisön kosiskeluihin. Hyvin upposi dekadentti urbaani syke maalaismaisemissa, ja huomasi että musiikilliset rajat yleisön joukossa oli ylitetty jo ajat sitten. Jengi tanssi ja Jussi 69:n kapulakäsi viuhtoi ilmaa kuin keikka kruunattiin ”Brandon Lee” ja ”Lost Boys”-biiseillä. Bändi kiitti yleisöä ja vokalisti Jyrki poisti jopa aurinkolasit silmiltään. Hyvä hyvä.

Päälavan päätti suosittu Vesala, jonka näin myös viikkoa aikaisemmin Ruisrockissa (Voit lukea Kaaoszinen raportin täältä). Ihastuin Vesalan keikkaan Ruisrockissa, mutta nyt Karjurockissa hän löi vielä kovemmat kortit pöytään. Keikka oli hypnoottinen ja intensiivinen. Esiintyminen Ruisrockia pienemmällä lavalla oli vakuuttavaa, ja esimerkiksi valoilla pelattiin hienosti tekstien mukana. Yksi vaikuttavimmista piirteistä biiseissä oli niiden välillä rujoltakin tuntunut henkilökohtaisuus. Vesala kiteyttää varmaan monien puhumattomia tunteita. Uusi biisi ”Niin sä päästät mut menemään” jatkaa korkeatasoista tuotantoa. Itselleni kolahtivat tällä keikalla eniten naisille omistettu ”Tytöt ei soita kitaraa” ja ”Rakkaus on maailmanloppu”. Vesalan esiintymisessä oli lapsenomaista innostusta, eikä rutiinimaisesta vedosta voinut missään tapauksessa puhua. Vesala keräsi suurimman näkemäni yleisön tänä vuonna ja oli oiva päätös päälavan esiintyjiin.

Valitettavasti teltan viimeinen esiintyjä jäi väliin, koska oli rynnättävä kotiin vievien bussien kaaokseen. Edellisenä vuonna kuulutettua laajentumista en havainnut, ja ainakin festivaalin identiteetti oli säilynyt omanlaisenaan. Tarjontaa toki oli ihmisille moneen lähtöön, ja musiikillisesti jokaiselle varmasti löytyi jotakin. Pidän myös erittäin virkistävänä sitä, että tämän päivän maailmassa jokainen saa olla oma itsensä riippumatta siitä, että minkä merkkisiä tai näköisiä vaatteita kantaa päällään. Ainoa kritiikki löytyy edelleen noista myöhäisistä soittoajoista. Toivottavasti leppoisa karjuilu jatkuu myös ensi vuonna, sillä Karjurockin kaltaista festivaalia tarvitaan ehdottomasti.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Teemu Kivekäs