Kasarithrashia, saatanaa ja odotettu ensiesiintyminen – John Smith -festariraportti osa 1

Olen vuosien mittaan kuullut John Smith -festivaalista paljon kehuja. Tämänvuotinen bänditarjonta natsasi omaan musiikkimakuuni sen verran hyvin, että päätin itsekin lähteä katsomaan, millainen meininki Laukaassa nyt seitsemättä kertaa järjestettävällä festarilla oikein on. Kattaus sisälsi paljon sellaisia bändejä, joita en ole ennen nähnyt livenä, vanhoja takuuvarmoja tuttuja sekä kuriositeetteja, joiden näkemistä odotin myös yleisen mielenkiinnon nimissä.

Omalta osaltani karkelot laittoi käyntiin portugalilainen Moonspell. Siinä missä niin säästä kuin yhtyeen musiikista huokui synkkyys ja melankolia, oli bändin nokkamies varsin aurinkoisella tuulella. Yleisöä tervehdittiin suomeksi ja koko ajan kasvavaa yleisömerta heräteltiin innokkaasti. Viimeisiin kappaleisiin mennessä festarikansan tunnelma oli saatu oikein mallikkaasti kohdalleen loppuiltaa varten. Moonspellin esiintymisestä huokui pitkän uran tuoma varmuus ja rentous. Bändi ei ole minulle kauhean tuttu, mutta keikkaa oli ilo seurata, vaikkakin minua häiritsi parissa kappaleessa taustanauhalta tulleet lisäkitarat ja koskettimet.

Seuraavana esiintyneen Shade Empiren keikka meni vähän puolella korvalla kuunnellen, sillä kävin Testamentia odotellessani tutustumassa alueeseen ja moikkaamassa tuttuja. John Smith -veteraanit kertoivat paikalla olleen enemmän porukkaa kuin koskaan aikaisemmin festareiden aloituspäivänä ja kieltämättä torstai oli minullekin se pääpäivä bändien osalta.

Rantalavan luona on tiivis, odottava tunnelma. “Fight For Your Right” soi kaiuttimista, “Testament!”-huudot kaikuvat rytmikkäästi, ja lopulta esirippu laskeutuu. Thrash metal -veteraanit tykittävät 80-luvun raivokkaita klassikoita, ja pitti pyörii ensihetkistä alkaen. Sekä bändi että yleisö vetävät satanen lasissa keikan loppun asti, eikä hengähdystaukoja juurikaan tarjoilla saati edes kaivata. Hiukan yllättäen settilista painottui täysin kahteen ensimmäiseen albumiin, ja sehän tuntui maistuvan yleisölle. Bändi oli älyttömän kovassa iskussa, ja Chuck Billyllä näytti olevan lavalla todella hauskaa. Laulaja muun muassa haistatti välispiikeissä vitut sateelle ja totesi yleisölle, että “järkkäreitä ei ole pahemmin näköpiirissä, katsotaan, mitä saatte aikaan.” Heti keikan jälkeen olin jo melko varma, että se oli yksi festarin parhaista keikoista, eivätkä pienet miksausongelmat tai edes Billyn nolostuttava “how you doing Helsinki” -huudahdus muuttaneet tosiasiaa miksikään.

Sitten olikin illan pääaktin vuoro. Läpikuultavaan esirippuun alkoi heijastua pahaenteisen näköisiä varjoja Behemothin lavarakennelmien saadessa muotoaan verhon takana. Puolan äärimetalliylpeys oli minulle ehkä se suurin syy tulla paikalle, sillä livevideot ovat antaneet ymmärtää, että yhtye on parhaillaan juurikin kokonaisvaltaisena livespektaakkelina. Ja sitähän se olikin. Esiintymisessä ja presentaatiossa on teatraalisuutta juuri sopivassa suhteessa. Visuaalinen anti ei kamppaile huomiosta musiikin kanssa vaan tukee sitä juuri sopivalla tavalla. Esimerkiksi laulaja-kitaristi Nergalin esiintymisasu vaihtui muutamaan otteeseen ikään kuin heijastaen jonkinlaista hengellistä voimaantumista huipentuen paavinhattuun “Bartzabel”-kappaleen kohdalla. Settilista koostui enimmäkseen toimivaksi havaituista osista, mutta harvinaisempana herkkupalana kuultiin ensimmäinen yhtyeelle koskaan sävelletty kappale “Cursed Angel of Doom”, jonka bändi on setlist-sivuston mukaan soittanut tätä ennen livenä vain kahdeksan kertaa. Behemothin mustia, raivokkaita ja paikoin hartaita sävyjä sisältävä toimitus oli pimenevässä illassa upeaa seurattavaa. Setti saateltiin tyylikkääseen päätökseen tunnelmallisella “O Father, O Satan, O Sun!” -kappaleella, jonka kohdalla Nergalin punainen kaapu ja valojen värimaailma välittivät vahvaa viestiä vanhan vihtahousun läsnäolosta. Tyylikäs ja intohimolla soitettu setti sai arvoisensa päätöksen, ja siihen oli oikein hyvä päättää ensimmäinen festaripäivä.

Paitsi että eipä se tietenkään siihen vielä loppunut. Pääesiintyjän jälkeiseen slottiin oli nimittäin kiinnitetty erittäin suurta kiinnostusta etukäteen herättänyt superyhtye Cemetery Skyline. Kyseessä oli paitsi yhtyeen ensimmäinen keikka myös bändin ainoa tähän mennessä julkistettu esiintyminen. Neljä singleä julkaissut bändi polkaisi setin käyntiin täysin uudella kappaleella “Behind the Lie”, ja saman tien kävi selväksi, ettei kappaleiden korkea taso rajoitu pelkästään singlelohkaisuihin. Varsinkin upea kiipparimelodia jää kerrasta mieleen. Jos ei tietäisi, ei bändiä katsellessa kävisi mielessäkään, että muusikot esiintyvät yhdessä ensimmäistä kertaa. Esiintyminen on varmaa, mukaansatempaavaa ja vapautunutta. Kokoonpano koostuu toki todella kovista nimistä, mutta sen lisäksi tarvitaan aina muutakin, että kokonaisuus toimii. Mitä ikinä se muu onkaan, löytyy Cemetery Skylinelta sitä todellakin. John Smith -yleisöä hemmotellaan sinkkubiisien lisäksi neljällä ennenkuulemattomalla kappaleella sekä Roy Orbisonin “I Drove All Night” -coverilla, joka istuu yhtyeen ulosantiin varsin mallikkaasti. Illan viimeinen slotti jo pimenneessä kesäyössä oli myös jotakuinkin täydellinen paikka yhtyeen ensikeikalle. Ensimmäinen festaripäivä ei olisi juuri upeampiin tunnelmiin voinut päättyä.

Alla fanin kuvaama video Cemetery Skylinen keikalta: