Kaunista ja kuolematonta rockia – synttäriarviossa The Pretty Recklessin 10-vuotias ”Who You Selling For”
Kotimaankielisessä mediassa säästeliäästi arvosteltu The Pretty Reckless huipensi ansiokkaan levytysuransa alkupuoliskon kymmenen vuotta sitten kolmannella täyspitkällä albumillaan ”Who You Selling For”. Pakkosoittoon yltävien hittikimaroiden täyteisen esikoisalbumi ”Light Me Upin” ja astetta valtavirtaa kosiskelevamman ”Going To Hellin” myötä bändi oli todistanut iskukykynsä ja breikannut siinä mielessä, ettei kolmannen levyn kohdalle usein miellettyä lopullisen näyttämisen tarvetta varsinaisesti ollut. Radioon yltävät täsmäiskut oli jo kirjoitettu. Niinpä kolmannella albumilla kuullaan aiempaa vapautuneemmin, kokeilevammin ja omaehtoisemmin soiva yhtye.
Ensikuulemalta edeltäviään hitaammin aukeava ”Who You Selling For” on siinä mielessä yhtyeen rock-henkisin teos, ettei siitä paista aiemman lailla kosiskelun, miellyttämisen tai jatkuvasti tarjottavien tarttuvien kertosäkeiden esittämisen tarve. Ote on läpi albumin taaksepäin nojaava, angstinen ja unelmoiva. Tunnelma huokuu sopivaa hippihenkisyyttä, ja vaikka lapsena tähtistatuksen asemaan noussut näyttelijälaulaja Taylor Momsemin kuvittelisi elävän hieman toisenkaltaista todellisuutta kuin yhtyeen keskimääräisen kuuntelijan, on levyn olemus jotenkin tavallisen tasalakkitallaajan korvaan yllättävän sympaattinen ja samaistuttava.
Albumin biisit
Maltillisella pianosäestyksellä starttaava ”The Walls Are Closing In / Hangman” nostaa välittömästi esiin yhtyeen keskeisimmän vahvuuden eli Momsemin karismaattisesti soivan melodisen äänen. Maalauksellista ja jamitteluhenkistä avausraitaa seuraa räväkkä ”Oh My God”, joka voisi melkein yhtä hyvin löytyä niinkin pienen nimen kuin Nirvanan levyltä. Musiikkivideobiisi ”Take Me Down” on perinteistä rockhittiä muistuttava rento ja tarttuva takiainen, jonka tekemisessä käytännössä kaikki on pienintäkin yksityiskohtaa myöten onnistunut. Kuunnelkaa ja ihastukaa!
Rytmikäs ”Prisoner” on hieman väliraitaa muistuttava pala ennen nerokkaasti sovitettua ”Wild Cityä”. Tässä vaiheessa käy viimeistään selväksi, miten paljon grooven merkitystä on albumilla painotettu. Duuripainotteinen ”Back To The River” esittelee yhtyeen akustisempaa saundia, joka toimii lätyllä siinä missä särökin. Nimikkoraita ”Who You Selling For” on ihastuttavan verkkainen kierrosten tasaaja, joka toimii taas erityisesti ja varsinkin Momsemin angstisen kauniin äänen ansiosta. ”Bedroom Window” voidaan laskea albumin henkeä alleviivaksi väliraidaksi ennen ärhäkämpää ”Living In the Stormia”. Jälkimmäinen kappale olisi varmaan lyhyemmällä kestolla saatettu nostettu sinkuksi asti, mutta virkaan löytyi muita selvästi alle viiden minuutin kellottavia yksilöitä.
”Already Dead” pitänee itselleni paketin tyhjänpäiväisimmän kappaleen virkaa, jonka poissaolosta levyn taso ei olisi muuttunut suuntaan tai toiseen. Piristysruiskeena täytyy kuitenkin todeta kappaleen kitarasoolo. Sen jälkeen alkaa levyn chilli ja rakastettava kliimaksi. ”The Devil’s Back” istuisi komeasti jonkin tv-sarjan päätöskappaleeksi tai tyylikkäämmän yöklubin pilkun jälkeiseksi tuutulauluksi. Pitkässä outro-osiossa soolokitara fiilistelee harmonisen pianosäestyksen taustalla, ja fiiliksen perusteella albumin kuvittelisi päättyvän niihin tunnelmiin. Bileitä jatketaan kuitenkin vielä vastustamattoman ”Mad Loven” tahdissa, jonka bassokuvio jää soimaan päähän ja rytmittämään loppuviikon askeleita!
Yhteenveto
Levyn päätyttyä voi sen todeta olevan erinomainen esimerkki ajattomuuteen pyrkivän rockin toteutuksesta. Kaikkiaan koherentti kokonaisuus pursuaa ideakkuutta ja ihailtavaa tyylitajua. Bändi groovaa saumattomasti, ja Momsemin lauluosuudet ovat kerrassaan huikeita. Tuotannon saralla albumi lienee omassa lajissaan täydellinen. Riittävästi iskevät soittimet raikaavat ilmavina sekä orgaanisina, ja nimenomaan saundien puolesta albumia jaksaa kuunnella useita kertoja peräkkäin. Häiritseviä seikkoja ei käytännössä ole, ja esimerkiksi levyn suurin hitti ”Take Me Down” pistää fiilistelemään niin napakkaa virveliä, Ben Phillipsin vintage-henkistä kitarasaundia kuin keskivälissä kuultavaa nostalgista kiipparia. Äänimaailma on kevyt aivan kuin sen tekijät eivät olisi koskaan kuulleetkaan modernia yltiöaggressiivisesti silmille hyppivää saundia. Tuotannon puolesta kyseessä onkin mielestäni selvästi yhtyeen miellyttävin ja ihailtavin teos, vaikka kappaleiden tasosta suhteessa muihin levyihin voidaankin keskustella. Kaikkiaan 21.10.2016 julkaistu ”Who You Selling For” on edelleen niitä albumeita, joka kannattaa kuunnella sattuu sinulla olemaan sitten melkein millainen musiikkimaku tahansa.
Kirjoittanut: Lauri Nieminen