Kenneth Lehtinen

Valokuvaaja julkaisi yhdessä Petri Vilénin kanssa maaliskuussa kirjan , joka pureutuu rockin valokuvaamiseen ja valaisee yleisemminkin suomalaista rock- ja festarikulttuuria. Otimme yhteyttä Kennethiin ja kyselimme kirjan taustasta ja siitä, mikä miehen ajaa kuvaamaan juuri rockia ja festivaaleja. Lue lisää nähdäksesi haastattelu kokonaisuudessaan.

Miten oma rockin kuvaamisesi alkoi? Pääsitkö helposti keikoille kameroinesi?

Kenneth: Valokuvaus ja musiikki ovat olleet rakkaimmat harrastukset elämässäni, joten niiden kohtaaminen oli vain ajan kysymys. En pitänyt mitään kiirettä keikkakuvaamisen suhteen vaan tietoisesti harjoittelin valokuvaamista rauhassa ennen klubeille säntäämistä. Keikkakuvaaminen on monessa mielessä erittäin vaativa valokuvauksen osa-alue, joten perustekniikat pitää olla hyvin halussa.

Ensimmäinen keikkakuvaus oli oman kestosuosikkini Wildheartsin kuvaaminen Tampereella 2008. Keikka meni lähinnä ihmetellessä sopivia säätöjä kameraan. Ensimmäiset kuvalliset onnistumiset tulivat Hanoi Rocksin jäähyväiskeikoilla 2009. Sisään pääsin antamalla kuvia bändin käyttöön veloituksetta, mikä on monelle varsin yleinen malli hankkia se ensimmäinen kuvauslupa. Kyseinen käytäntö on kyllä aika myrkkyä koko kuvausgenrelle, eikä sitä pitäisi käyttää pidemmän päälle.

Onko rock jotenkin erityisen valokuvauksellista ja jos on, niin miksi?

Kenneth: Musiikkikuvauksessa pääsee parhaimmillaan aitiopaikalle kuvaamaan artistin ja yleisön kohtaamista ja kemiaa. Yleensä uudet ja nälkäiset bändit tarjoavat parempia kuvamahdollisuuksia kun rutinoituneet keikkajyrät.

Mitkä asiat ovat mielestäsi ne tärkeimmät keikkakuvauksessa? Mitä asioita itse otat huomioon?

Kenneth: Suosin kuvissani laajakulmaa sekä mahdollisimman lähellä toimintaa kuvaamista – kuviin tulee enemmän läsnäoloa ja dynamiikkaa. Haen omiin kuviin tunteita, olivatpa ne sitten vimmaa, voimaa tai herkkyyttä; siksi joidenkin artistien autopilotilla tehdyt perusvedot ovat itselle pettymyksiä kuvaamisen kannalta. Myös oma asenne on tärkeä: jos oma motivaatio ei ole kohdillaan, kuvaukset epäonnistuvat melko varmasti.

Ensimmäisen kappaleen aikana yleensä tarkkailen bändiä ja hion valotusta kohdalleen, toisen kappaleen kohdalla tiedän jo paremmin, minkälaisen kuvan haluan saada aikaan. Saatan kuluttaa koko kuvausajan mielessä olevan kuvan yrittämiseen. Yleensä tämä onnistuu, mutta välillä kyseinen tilanne ei koskaan toteudu ja käteen jää vain keskinkertaisia ruutuja.

Vinkkinä uusille kuvaajille antaisin, että määrä ei koskaan korvaa laatua. Julkaise yksi hieno kuva mieluummin kuin kymmenen keskinkertaista kuvaa. Jos hyvää kuvaa ei syntynyt, älä julkaise mitään, jos se on mahdollista.

Kun valokuvat on saatu keikoilla otettua, niin alkaa kuvien käsittely julkaisukelpoiseksi. Käytätkö itse paljon aikaa kuvien muokkaamiseen?

Kenneth: Käsittelyn käytetty aika riippuu paljon kuvasta ja kuvausolosuhteista. Hyvissä olosuhteissa otettu kuva on helppo käsitellä, mutta paikoin kuvausolosuhteet ovat niin hankalia, että niitä harvoja onnistuneita kuvia joutuu hieromaan pidempään kuntoon. Kun kokemusta rock-kuvien käsittelystä on tarpeeksi takana, opit kuuntelemaan kuvaa – tiedät, minkälainen käsittely tulee sopimaan kuvallesi. Useimmille tulee uransa varrella kuvankäsittelyssä pahojakin ylilyöntejä, mutta ne tasaantuvat usein pois kokemuksen karttuessa.

Mitä mieltä olet kotimaisen rock-kuvauksen tasosta yleisesti ottaen?

Kenneth: Maahan mahtuu monta erittäin lahjakasta rock-kuvaajaa, mutta valitettavasti monet levy-yhtiöt, managerit ja bändit ovat erittäin jumittuneita käyttämään useimmissa palkallisissa kuvauskeikoissa vain muutamaa tiettyä kuvaajaa. Usealle lahjakkaalle kuvaajalle toivoisi huomattavasti isompaa arvostusta musiikkialan ammattilaisilta.

Onko tänä vuonna festareilla joitain sellaisia artisteja, joita haluat ehdottomasti päästä kuvailemaan?

Kenneth: Machine Head Sonispheressä ja Antony and the Johnsons Ilosaaressa olisi kiva nähdä livenä, tällä kertaa ilman kameraa kaulassa roikkumassa.

Viime vuosina on perheellisenä alkanut arvostaa pienempiä festareita mukavan tunnelman ja vaivattomuuden takia. Myötätuulirock, Wanajafestival sekä Maailma Kylässä on varmaankin tämän kesän pysäkit kameran kanssa.

Tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista laajentaa tapahtumakuvaamisen myös sirkuksen, teatterin ja oopperan puolelle.

Vielä viimeisimpänä mutta ei vähäisempänä kysymys liittyen itse kirjaan. Kenelle itse suosittelisit Kamoon! Rock-ja festarikuvaus kirjaa? Voiko myös kokenut kuvaaja oppia jotain kirjastasi?

Kenneth: Kirjaa suosittelisin niin musiikista, festareista, artisteista kuin valokuvauksestakin kiinnostuneille. Uskon, että kirjasta on hyötyä niin aloittelijalle kuin kokeneellekin kuvaajalle. Lisäksi se on myös matka näyttävien rock-kuvien maailmaan niille, joita kiinnostaa rock-kuvataide eikä niinkään valokuvauksen tekniikka.

Kiitoksia paljon haastattelusta ja onnea kirjan julkaisuun. Onko sinulla jotain viimeisiä sanoja, joita haluaisit sanoa Kaaoszinen lukijoille?

Kenneth: Harrastit tai teit mitä tahansa, tee se parhaasi mukaan, että voit seistä ylpeänä töittesi takana. Mukavaa tulevaa festarikesää kaikille.

Kuvat: Kenneth Lehtinen

Kommentoi julkaisua