Kiehtova suuri seikkailu – arviossa Iron Maidenin 17. studioalbumi ”Senjutsu”

On kolme näkökulmaa, miten arvioida yli 40 vuotta toimineen ja yli 100 miljoonaa albumia myyneen yhtyeen uusi albumi. Yksi niistä on vain arvioida sitä verraten muuhun tuotantoon. Toinen näkökulma perustuisi siihen, miten albumi esittäytyy muihin saman kokoluokan yhtyeisiin ja artisteihin verrattuna. Kolmas tapa arvioida näin järkälämäinen ja odotettu tuotos olisi arvioida sen merkitystä kulttuurin ja musiikkikulttuurin vaikutusten kannalta. Tässä arviossa keskitytään enimmäkseen arvioimaan Iron Maidenin järjestyksessään 17. studiotäyspitkän antia kuitenkin ensimmäisenä mainitulta näkökannalta, sillä Iron Maidenin musiikki on uutena kuitenkin aina toiminut ikään kuin lahjana yhtyeeltä fanien suuntaan. Mikään muu näkökulma päällimmäisenä olisi mielestäni pelkkää teeskentelyä. 

”Senjutsu” alkaa pitkähköllä ja eeppisellä 8-minuuttisella nimiraidalla hitaalla tempolla, raskaan tomtom-rumpukompin ajaessa kappaletta sisään, mikä toisaalta hieman yllättää heti alkuun. Kappaleessa yllättää nimenomaan sen tempo, eikä niinkään eeppisyys, jota on yhtyeeltä totuttu kuulemaan sekä avauskappaleissa että nimibiiseissä yleensä. Lähimpiä vertailukohtia voisi kappaleelle olla ”Brave New World”  -albumin (2000) ”The Nomad”, koska kappaleiden kitara-soolo-osuuksissa on keskenään jotain hyvin samankaltaista itämaissävytteisillä tunnelmoinneilla. Kappaleessa kuullaankin peräti neljä eri kitarasooloa, eikä niistä yksikään kuulosta turhalta täytteeltä. Täytyy myös todeta jo tässä vaiheessa, että kitaroiden soundeja on levyllä käytetty hieman vaihtelevammin kuin yleensä, mikä ilmenee jo ”Senjutsu”-avausraidan sooloissa. Kappaleen perusteella Maidenin ulosanti on yleisilmeeltään entistäkin kypsemmän kuuloista. Kokeiluna voisi pitää myös laulaja Dickinsonin laulussa niin sanotuissa väliosissa käytettyä kaikua sekä nimikappaleessa että parissa muussakin. Osasia kappaleessa riittää, ja neljän kuuntelun jälkeen kappaleen voisi tiivistääkin yksinkertaisesti sanaan ”ihastuttava!” tai ”ihastuttava alku” kauan odotetulle albumille.

Albumin toisena singlenäkin julkaistu ”Stratego” runnoo jo hieman lyhyemmin ja ytimekkäämmin Iron Maidenin tyylille ominaista perinteistä single-mittaan tallennettua kokonaisuutta. Kuten nimiraidassakin, mukaan on mahdutettu myös itämaisen kuuloista melodiaa, mikä puoltaa myös albumin kansitaidevalintaa, maskotti Eddien ollessa tällä kertaa (vai voisiko sanoa jälleen kerran) samuraimiekka käsissään – nyt myös samuraiksi puettuna. Albumin nimihän viittaa ”taktiikoihin ja strategiaan”, jonka lähtökohtana on aistia, koota ja käyttää niin kutsuttua ”luonnollista energiaa”. ”Stratego” sisältää ihastuttavasti mukanalaulettavuutta ja voimaa, joka ilmenee ja tempaisee mukaansa etenkin laulaja Dickinsonin stemmalaulujen käytön ansiosta. Jos ”Strategoa” haluaisi verrata muihin albumeihin, voisi sitä pitää lyhyemmän kestonsa ja täsmällisyytensä ansiosta tämän albumin ”El Doradona”,  joka on tuttu vuoden 2010 Iron Maiden albumilta ”The Final Frontier”. ”El Dorado” jää kuitenkin tunnelmassa ”Strategon” jalkoihin.   

”T.W.O.T.W.” oli kirjainyhdistelmä, joka piinasi touko-kesäkuun ajan salamyhkäisesti jos ei koko luomakuntaa, niin ainakin internettiä ja Iron Maiden -faneja. Taitavasti kiertuejulisteeseen jo talvella sisällytetty kirjainyhdistelmä sai keväällä ansaittuja lisähuhuja, kun kaikkialle, missä tapahtui jotain Iron Maideniin liittyvää, alkoi ilmaantua myös ”Belshazzar’s Feast” -julisteita. Myös yhtyeen Facebook-postaukset jalkapallon EM-kisojen aikaan kiusoittelivat seuraajia erilaisilla variaatioilla kirjaimista ikään kuin toitottaen ”kiinnittäkää näihin huomiota”. ”The Writing On The Wall” on hieno kappale ja samalla täydellinen ensijulkaisu uudelta albumilta, kun kuusi pitkää vuotta on kulunut edellisen ”The Book Of Souls” -albumin julkaisusta. Oikeastaan kappale on paras single ja musiikkivideo, jonka Iron Maiden on julkaissut 2000-luvulla. Sen alusta alkaen luoma uudenlaisen Maidenin tuntu akustisine introineen ja muutenkin folkahtavine ”länkkäri”-riffeineen toi järkäleen nimeltä Iron Maiden takaisin asenteella ”me ei kysytä, mitä saamme tai voimme tehdä”. ”The Writing On The Wall” tulee toivottavasti olemaan tulevan kiertueen setissä ja juuri se kappale, joka saa helposti vaikkapa jalkapallokentällisen faneja laulamaan mukana yhteen ääneen samoja sanoja ja tuntemaan yhteisöllisyyttä kansalaisuuteen, ihonväriin, sukupuoleen tai edes hiusten pituuteen katsomatta.

Neljäntenä albumilla komeileva ”Lost In A Lost World” on samanaikaisesti Maidenin taidonnäyte siitä, miten se keksii itsensä uudelleen, sekä sitä samaa eeppistä itseään, jonka ei pitäisi yllättää ketään. Lukuun ottamatta kappaleen alun Pink Floyd tyylistä delay-laulua hillityllä kuorolaululla höystettynä kera akustisen näppäilyn, jotka ovat todennäköisesti niitä asioita, joista Dickinson ja kumppanit ovat albumin tiimoilta julkaistuissa ennakkovideoissa kertoneet ja viitanneet siihen, miten ihmiset tulevat todennäköisesti yllättymään. Oikeastaan jos on seurannut Bruce Dickinsonin soolouraa, pinkfloydmäisyyden ei tulisi yllättää, mutta onhan kappaleessa rutosti Maidenia itseäänkin. ”Lost In A Lost World” ei kuitenkaan ole suinkaan pelkkää seesteilyä vaan sisältää muun muassa hyvin maidenmäisen rytminmuutoksen kertosäkeistöön tultaessa sekä kaikuja myös eräästä ”To Tame A Land” -klassikosta. Toisaalta kappale voisi olla uusi ”Seventh Son Of A Seventh Son” kaikkine osioiden vaihdoksineen. Tämä onkin ”Senjutsu”-albumilla niitä kappaleita, joka viimeistään laittaa tyytyväisen hymyn huulille kiitollisuudesta yhtyettä ja kenties sen tuottanutta Kevin Shirleytä kohtaan. Kappaleen vuorottelevissa riffeissä on yksinkertaisesti uudenlaista särmää ja tyyliä, hieman samaan tapaan kuin vuoden 2006 ”A Matter Of Life And Death” osasi tarjoilla. Lähes kymmenminuuttisen kappaleen kokonaisuus on sanalla sanoen briljantti ja yhtä aikaa hauska, herkkä ja tunteikas. Se ei myöskään osaa sorruttaa albumia pahoihin kliseisiin, ainakaan vielä tässä kohtaa.

The Days Of Future Past” hakeutuu mystisiin tunnelmiin heti alusta alkaen helisevillä kitaroilla mutta muuttuu ”hard n heavy” -tyylisellä riffillään nopeasti eri tempoon. Lähes yhtä nopeasti päästäänkin säkeistöön ja siitä suoraan kertosäkeistön pauloihin. Kyseessä on selvästi albumin lyhyin kappale, mikä selviää sitä kuunnellessa ihan kelloakin katsomatta. Kyseessä on melko tasaisen varma Iron Maiden tekele rakenteeltaan hieman ”Brave New World” -albumin ”The Fallen Angelin” tai ”Dance Of Death” -albumilta tutun ”Rainmaker”-kappaleen tyyliin. Kappale ei ole huono, mutta se ei tarjoa kovinkaan uusia tuulia. Kiitosta täytyy antaa intron tunnelmoinnin säilyttämisestä osana kokonaisuutta myös loppua kohden. ”The Days Of Future Past” on mukiinmenevä välipala yli 80 minuuttia pitkässä kokonaisuudessa.

Yksinkertaisesti ”The Time Machine” -nimellä paiskattu seitsenminuuttinen sisältää jälleen monenlaista osasta ja koukkua. Eikä enempää tai vähempää kuin yhden Iron Maidenin parhaista kertosäkeistöistä KOSKAAN. Kyllä, luit oikein. Se, miksi Iron Maiden saa kertosäkeistönsä kuulostamaan seitsemännellätoista albumillaan näin hyvältä, johtuu varmasti kappalerakenteen tarkaan mietitystä osasten järjestyksestä sekä Dickinsonin laulutaidosta stemmoineen. Kappale on parhaimmillaan iltahämärässä kuunneltuna, ja se sisältää myös hiukan varsinkin nyky-Maidenille tyypillistä niin kutsuttua ”hilipatihippaa” eli hassun hauskaa folk-melodiaa, varioituna toisensa perään samassa rytmissä. Sanoituksen kertojaminä tuo mieleen vanhan viisaan miehen kertomassa elämänohjeita nuoremmilleen, veikeän ja nykivän säkeistön päällä. Väitän, että tätä kappaletta voi Iron Maiden -fanina vain rakastaa.

The Darkest Hour” on raskas, hidas ja seesteinen voimaballadi, jollaisia Maiden ei liian usein ole albumilleen kirjoittanut. Biisissä on ehkä eniten albumin kappaleista kaikuja 1980-luvun albumeilta, mikä johtuu todennäköisesti käytetystä kitarasoundista. Kitaristi Adrian Smithin roolin luulisi olevan suuri tämän kuriositeetin ympärillä. Vertailukohtina aiemmasta materiaalista voisi pitää kappaleita kuten ”Children Of The Damned” tai ”Wasting Love”. ”The Darkest Hour” toisaalta hämmästyttää sillä näkökulmalla, jolla se on esitetty, näin Maidenin vanhoilla päivillä. Ja toisaalta se tuntuu hyvin luonnolliselta osalta ”Senjutsu”-albumia, sillä joka kuuntelulla kappale aina hieman paranee paranemistaan, puolustaen paikkaansa kokonaisuudessa.

Albumin kappaleista se, joka on eeppinen ja erityisen kunnianhimoinen sekä alkaa jopa naurattaa enemmän kuin jaksaa yllättää, on ”Death Of The Celts”. Kappale esittelee niin teknistä taituruutta suht mutkikkailla riffeillä, kuin myös vanhojen Maiden-melodioiden ja riffien toisintoa. En väit,ä etteikö samaa olisi tapahtunut muissakin kappaleissa, sillä esimerkiksi vuoden 2000 ”The Wicker Man” -kappaleen kertosäkeistön sointukierto on jo tähän asti lähestulkoon kuultu yhden kappaleen soolojen alla. Hauskaa ”Death Of The Celtsin” kohdalla on sen musiikki eikä niinkään sanoma. Kiehtovinta siinä on kuitenkin se, miten se olisi sopinut yhtä hyvin ”Piece Of Mind” -albumille, ”Virtual XI” -albumille erään Blaze Bayleyn laulettavaksi tai “Dance Of Deathille”. Kappaleessa on yhtä paljon ”Pachendalen” modernimpaa Maidenia kuin ”The Clansmania”. Eikä lopulta varsinaisesti yllätä, että kappaleen tekijänä on yksin nokkamies, basisti ja pääasiallinen biisinkirjoittaja Steve Harris. Mitä todennäköisimmin ”Death Of The Celts” ei tuota pettymystä toisissa faneissa, mutta toisaalta on hupaisaa, miten tietoisesti faneihin pyritään vaikuttamaan teemoilla niin melodioissa kuin sanoituksissa. Tai sitten taka-ajatuksena on ollut tätäkin järkälettä tehtäessä se, että ”tätä on Maiden ollut aina”.

Loppua kohden albumi eteneekin Harrisin sävellysten komennossa, mitä ei voi välttämättä olla kuulematta. Samalla kyseinen seikka saattaa olla jopa albumin siunaus paristakin syystä. Yksi on se, että Steve Harris vakuuttaa ylittävän itsensä säveltaiteilijana vielä ”Death Of Celts” -kappaleen jälkeen. Toinen syy on se, että ne kuulijat, jotka tykkäävät nimenomaan Harrisin sävellystyylistä Iron Maidenissa, saavat korvakarkkia koko rahalla vielä yhdet 20 minuuttia. Albumin järkälemäisin kappale ”The Parchment” on pituudeltaan yli 12-minuuttinen, mutta se ei oikeastaan tunnu kuunneltaessa yhtään sen pidemmältä kuin osa edellisistäkään. Albumin alkupään tavoin mukana on jälleen hieman itämaista melodisuutta, joka kumartaa Japanin suuntaan, mutta myös ”Lost In A Lost World” -kappaleen riffien tavoin viittauksia vuoteen 1983 ja ”To Tame A Land” -klassikkoon. Yhdenmukaisuuksia on vaikea olla kuulematta pienissä riffien osasissa, mutta samoin kuin ”Lost In A Lost World”, myös ”The Parchment” seisoo kappaleena toki myös omillaan, ollen albumin parhaita.

Hell On Earth” on kappaleena jotain, mitä Iron Maiden on rakenteellisesti tehnyt ennenkin, mutta yllättää silti jonkin verran. Ensinnäkin sen alku odottaa laulun alkamista todella kauan, antaen kuulijan hetken jopa luulla kyseessä olevan instrumentaali. Nimestään huolimatta se ei kuulosta Manowarilta (ko. yhtyeellä samanniminen DVD-julkaisu) eikä oikeastaan kovin synkältäkään. ”Hell On Earth” sisältää ehkä albumin iloisimmat tai ainakin toiveikkaimmat melodiat, joita on toteutettu rinnakkain leadkitaran ja laulun unisonossa. Vastaavia unisonoja on kuultu pari muutakin albumin edetessä, mutta ”Hell On Earth” tarjoilee kyseistä yhdistelmää vieläkin hartaammin. Kitaristikolmikko Adrian Smith, Janick Gers ja Dave Murray on sooloineen elementissään läpi albumin, mikä korostuu entisestään lopun ”Hell On Earth” kappaleen fiilistelyissä. Myös Harris pääsee korostamaan basso-osaamistaan komppauksen muodossa esimerkiksi kappaleen hyvin jännästi jakavassa väliosassa ennen kertosäkeistöä, jossa laulaja Bruce Dickinson fiilistelee ainakin noin neljättä kertaa albumilla hänelle jos ei nyt täysin uudenlaisen, niin ainakin harvemmin kuullun hillityn ja hiljaisen laulutekniikan muodossa. Se, että kappaleessa tulee esimerkiksi kaksi kitarasooloa ennen ensimmäistäkään kunnon kertosäkeistöä, on missä tahansa musiikissa harvinaista, mutta myös Iron Maidenin kohdalla, ainakin tähän asti. Rakenne tuokin mieleen vahvasti jollain tavalla ”Brave New World” -albumin päättävän ”The Thin Line Between Love And Hate” -kummajaisen esittelemän kypsemmän ja yhteiskunnallisestikin kantaa ottavan Iron Maidenin.

Ilahduttava piirre levyssä on se, että ainakin vihkiytyneimmät Iron Maiden -fanit kykenevät saamaan siitä hyvän käsityksen jo ihan parin läpikuuntelun perusteella. Ja myöskin se seikka, kuten niin monen Iron Maiden -levyn kohdalla, että sitä ei halua jättää vain muutamaan kuunteluun. Materiaalia on nautiskeltavaksi, pureskeltavaksi ja sulateltavaksi siis paljon, ja siksipä myös tästä tekstistä kehkeytyi pitkähkö selonteko. Kelpo suoritus vanhalta heavy-yhtyeeltä ja juurikin oikeastaan sellainen kuin kypsään ikään ehtineiltä brittiläisiltä eeppisen heavy metalin sediltä voi odottaa. Aika näyttää, minkälaiseen asemaan albumi nousee koko katalogissa. Koska albumi on jo parin singlelohkaisun perusteella parempi kuin kaksi edellistä Iron Maiden -plattaa, voi sitä hyvällä omallatunnolla tituleerata myös yhdeksi parhaista vuonna 2021 julkaistavista albumeista.

Albumi tulee todennäköisesti muutaman aikaisemman albumin tapaan jakamaan jonkin verran mielipiteitä – jos ei fanien, niin ainakin musiikinkuluttajien keskuudessa. Varmaa on myös, että yhtye summaa ”Senjutsu”-nimeä kantavalla 17. albumilla ainakin 2000-luvun aikaisempien albumeidensa parhaita puolia yhdeksi kokonaisuudeksi, uudistuen vain sen verran, että se säilyttää tietyn raikkauden tekemisiinsä, mutta myös sen verran kuin on turvallista albumin vastaanottoa ajatellen.

9/10

Kappalelista:

1. Senjutsu (Smith/Harris) 8:20
2. Stratego (Gers/Harris) 4:59
3. The Writing On The Wall (Smith/Dickinson) 6:13
4. Lost In A Lost World (Harris) 9:31
5. Days Of Future Past (Smith/Dickinson) 4:03
6. The Time Machine (Gers/Harris) 7:09
7. Darkest Hour (Smith/Dickinson) 7:20
8. Death Of The Celts (Harris) 10:20
9. The Parchment (Harris) 12:39
10. Hell On Earth (Harris) 11:19