”Kipakkaa thrashia raskaalla kierteellä” – Juhla-arvostelussa 30-vuotias Exhorder-debyytti ”Slaughter In The Vatican”
New Orleansista tulevan, crossoverin sekaista groove-painotteista thrash metalia soittavan Exhorderin debyyttialbumi ”Slaughter In The Vatican” ilmestyi 23. lokakuuta vuonna 1990. Albumin materiaali tehtiin yhtyeen varhaisten demojen ”Get Rude” (1986) ja ”Slaughter In The Vatican” (1988) pohjalta. Vuonna 1985 perustetun yhtyeen soundi oli sen uran alkuvaiheessa vahvasti speed thrash -voittoinen. Yhtyeen levytyskokoonpanon muodostivat pääasiallisten biisintekijöiden vokalisti Kyle Thomasin ja soolokitaristi Vinnie LaBellan lisäksi rumpali Chris Nail ja toinen kitaristi Jay Ceravolo. Kitaristit hoitivat äänityksissä myös basistin tehtävät. Albumin jälkeen yhtyeen basistiksi astui Frankie Sparcello. Hyvin lähellä oli myös Kirk Windsteinin liittyminen Exhorderin toiseksi kitaristiksi vuonna 1991 juuri ennen Crowbarin perustamista ja pari vuotta ennen Downin perustamista.
Yhtyeen soundia on monessa yhteydessä verrattu thrash-voittoiseen Panteraan, eikä vähiten Kyle Thomasin ja Phil Anselmon myöhemmin käyttämien hyvin saman tyyppisten laulufraseerausten takia. ”Slaughter In Vatican” oli kuitenkin siinä mielessä poikkeava albumi, että yhtyeen muun, pääosin todella korkeissa tempoissa kaahaavan soiton mukana myös Thomasin äänenkäyttö oli thrashimpaa ”räppäystä”. Todellisuudessa ”Slaughter In The Vatican” -albumin vokaalisuoritukset vaikuttavat ennemminkin mielenkiintoiselta seokselta Sacred Reichin Phil Rindin, Armored Saintin (myöhemmin Anthraxin) John Bushin ja Annihilatorin ”Never, Neverlandilla” laulaneen Coburn Pharrin laulusoundeja ja -tyylejä. Jos kuitenkin kuuntelee tarkkaan, perustuu Thomasin vokalisointi Anselmoa raaempaan äänenkäyttöön ja nopeatempoisempaan artikulaatioon, minkä lisäksi Thomasin puhdas lauluääni on Anselmon ääntä astetta vahvempi.
Albumi äänitettiin joulukuun 1989 ja huhtikuun 1990 välisenä aikana death metalin äänittäjä- ja tuottajaguru Scott Burnsin toimesta tuolloin läpilyönnin partaalla olleen death metalin tärkeimmällä kansainvälisellä tuotantopajalla Tampan Morrisound Recording Studiolla Floridassa. Albumin tuotannosta vastasi Burns yhdessä yhtyeen miehistön kanssa. Kappaleiden merkittävimpänä vahvuutena oli Vinnie LaBellan armottoman nopea ja ketterä riffikäsi, joka loihti uudemman aallon thrash metalia omintakeiseen tyyliinsä, joka muistutti jossain määrin Sacred Reichin ja Nuclear Assaultin soundia. Exhorder siis paineli tiukasti perinteisellä thrash-kaavalla mutta yhden tai puoli sävelaskelta standardia thrash-kitaraviritystä alemmalla vireellä.
Albumin selkein akilleenkantapää on vajavaiseksi jäänyt rumputuotanto. Nailin rumputyö kiilailee nopeimmissa biiseissä aivan pikametallin tempojen äärimmäisillä ylärajoilla. Hänen tuplabassarin polkemisensa muistuttaa kuitenkin huomattavasti enemmän esimerkiksi Obituaryn Donald Tardyn groovaavan raskasta death metal -paukutusta kuin perinteistä thrash-nakutusta. Nuoruuden yli-innokkuudella kannujaan pieksevä, sinällään valtavasti räjähtävyyttä omaava Nail soittaa pirun nopeasti mutta tempojen kiilailusta, huojuvuudesta ja komppien vaihdoskohtien rytmisistä ontumisista ei voi vetää kuin yhden johtopäätöksen: koko albumin rumpuraitojen tallennussessioiden ajan mentiin Nailin omien soittotaitojen ja fyysisen jaksamisen äärirajoilla.
Mainos päättyy
Kappaleiden tempojen karsiminen ja se, että muutama biisi olisi soitettu rumpujen osalta paremmin, olisi tuonut albumin sointiin aivan eri tavalla alleen jyräävää vakautta ja vaarallisuutta. Myös albumin rumpusoundipolitiikka jätti toivomisen varaa muihin Morrisoundilla samoihin aikoihin äänitettyjen albumien rumputuotantoihin verrattuna. Kuivakkasoundisen mutta ohuen kuuloisen virvelirummun ylikorostunut paukuttaminen stereokuvan pinnalla ja siihen vain hyvällä tahdolla sopivat diskanttimaiset bassorumpusoundit ja suhteessa valtavan kuuloisiksi kaiutettuihin tom-rumpuihin tekevät kokonaisvaikutelmasta kummallisen ja epäsuhtaisen. Aikansa aliarvostetuimman ja metallimusiikkia merkittävästi uudistaneen thrash-kitaristi LaBellan taidokkaan upea mutta paikoin suttuisella soundilla toimittama kitarointi tuntuu samalla jäävän kokonaisuudessa tarpeettomasti muiden rytmisoitinten varjoon.
Albumin avaava, härkäpäisesti puolikompin ja tuplabassarinakutuksen avuin thrashaava ”Death In Vain” muistuttaa huomattavasti Sacred Reichin debyyttialbumin ”Ignorancen” kiivaudesta, mutta säkeistöstä täyteen vauhtiinsa ampaisevassa kappaleessa LaBellan armottoman pirullisen pikariffittelyn myötä yhtye nakuttaa biisin läpi edellämainittuja Phoenixin thrashareitakin jyrkemmässä kulmassa. ”Homicide” jatkaa Exhorderin äärinopeaa speed thrashausta, ja etenkin Nailin kipakka rumputyö toimii mallikkaasti. LaBellan ultranopea, brutaali mutta dynaaminen laaturiffien linkoaminen pistää albumin tässä vaiheessa suorastaan haukkomaan henkeä. Jopa Kerry King ja Jeff Hanneman saattavat jäädä menossa jälkeen, jos kisattaisiin sahausnopeudesta ja riffien sovituksellisesta kekseliäisyydestä. Kappaleen äkkikäännöksenä tulee vastaan kuitenkin yllättävä, 1980-luvun alun Venomin heavy-menoon istuva vahva hard rock -riffi flanger-efektoituine, kirskuvine kitarasooloineen. Sen jälkeen biisi ampaistaan taas täyteen vauhtiin ja täsmätulitukseen aina biisin loppuun saakka.
”Desecrator” hidastaa tahtia Annihilator-tyyppiseen, basson ja rumpujen yhdessä hitaasti soittamaan laukkakomppiin. Kappale etenee matelevan uhmakkaasti kuin pitkään jatkettuna mosh-osana D.R.I.:tä muistuttavaan B-osaan. C-osassa LaBellan riffiranne näyttää taas äimistyttävän tehokkuutensa: ensin puolikomppivetoisessa sahauksessa, sitten perinteisemmin thrashaavissa breikkiosan riffeissä. Vielä biisin päätteeksi LaBella taikoo kitarastaan kelluvatallaista vibrakampea ja tapping-tekniikkaa etelän metallin malliin hyödyntävän yhdellä kielellä soitetun, piinaavasti muljuavan riffin. Vastaava tyylittely muodostui paria vuotta tuota myöhemmin Panteran Dimebag Darrellin soittotekniseksi bravuuriksi.
Mainos päättyy
Exhorderin kulmikkaita riffikuvioita pikavauhdilla ryöpyttävä nimibiisi muistuttaa puolestaan lähinnä synkästi rouhivasta Dark Angelista ja varhaisesta Slayerista. ”The Tragic Period” lipuu sisään kuin Testamentin Alex Scolnickin loihtimat klassisen kitaroinnin kauneimmat sävellysteemat ”New Orderilla” konsanaan. Kyseisen kappaleen heviosa rakentuu ”South Of Heavenin” aikaisen Slayerin tyylistä pahuutta huokuvasta, raskaasta alkuhidastelusta ja Exodusilta tutusta kolmen eri riffin välillä varioivasta, puolikomppia hyödyntävästä thrash-osasta.
Käänteisellä laukkakompilla käynnistyvä S.O.D.:n ja Napalm Deathin mutaatiota muistuttavan sahausriffin ja hitaan tuplabassarikompin myötä groovaamaan jäävä ja edelleen kipakkaan pikathrashiin ampaiseva ”Legions Of Death” on ehdottomasti albumin laadukkain sävellys ja terävin syömähammas. Kappale on sumeilematon, joskin unohdettu niskantaittoklassikko. Äärinopealla ”Anal Lustilla” tuottaja Burnsin säätämä rumpusoundien kummallinen delay-efekti saa Nailin ääritempoissa nakuttavat rummut kuulostamaan pahemman kerran vaihevirheisiltä.
Keskitempoisesta hitaammin triolissa käynnistyvään mutta perinnetietoiseen pikatulitukseen äityvä albumin nimikkobiisi on eräs yhtyeen varhaisen tuotannon kulmikkaimpia kappaleita. Kokonaisuutena se jää hyvistä osistaan huolimatta kuitenkin hahmottomaksi sekä reilusti ylimittaisena albumin tasapaksuimmaksi riffinipuksi. Huomion arvoista on kuitenkin se, että kappaleen C-osassa nopeita haamunuotteja hyödyntävä tuplabassarilaukka tuli vuosia myöhemmin Panteran ja Vinnie Paulin soitannolliseksi tavaramerkiksi. Lohduttoman melankoliseen, akustisella kitaralla näppäiltyyn outroon ja sen päälle miksattuun lapsen itkuun päättyvä albumi ei jätä katoliselle kirkolle kohdistamaansa sanomaansa epäselväksi.
Mainos päättyy
Jyrkästi länsimaisen kristinuskon sadistista ja totalitaristista tyranniaa kohtaan hardcoremaisin keinoin hyökkäävä debyyttialbumi ei varsinaisesti edesauttanut Exhorderin läpilyöntimahdollisuuksia valtavirran konservatiivisissa metallipiireissä, jotka taas olivat biiseissään vähemmän yhteiskunnallisesti kantaa ottaneelle Panteralle varsin merkittävää markkina-aluetta. Myöskään Kent Mathieun taiteilema, mieleenpainuva albumin kansipiirroskaan ei liiemmin kiillottele paavin tiaraa.
Voisi kuitenkin todeta, että pääsyy sille, miksi Exhorderista ei koskaan kasvanut metallin suurnimeä oli, että se oli oikeaan aikaan väärässä paikassa. Yhtyeen kohtalona oli ajautua death metaliin panostavalle levy-yhtiölle, jolla ei ollut näkemystä tai resursseja lanseerata yhtyeestä tasavertaista kilpailijaa suuren levy-yhtiön suojiin otetulle ja ison budjetin tuotantojen piiriin päässeelle Dallasin southern metal -jätille. Exhorder julkaisi vuonna 1992 debyyttiään selkeämmin matalavireiseen groove metaliin perustuvan albumin ”The Law” ennen kuin sen miehistö väsähti puurtamiseen, ja yhtye hajosi vuonna 1994.
Vuosien varrella on kinattu paljon Exhorderin ja Panteran paremmuudesta ja siitä, kumpi keksi tyylin ensin. Lähimpänä totuutta lienee kuitenkin se, että kyseiset yhtyeet olivat aikalaisia kaveribändejä, ja molemmat imivät toisiltaan vaikutteita ja musiikillisia mausteita. Kyle Thomas on itse todennut, että Panteralla oli Exhorderia reilusti enemmän potkua ja nälkää uurastaa ansioidensa eteen, mistä syystä hän luovuttaa syvän etelän metallin kirkkaimman tittelin mieluusti Panteralle. Exhorder on crossoverin, thrashin ja southern metalin historiassa joka tapauksessa omanlaisena rajoja rikkoneena underground-yhtyeenä merkittävä osatekijä sille soundille ja tyylille, jolle monet maailmalla menestyneet yhtyeet pohjasivat musiikkinsa vuosia myöhemmin. Näistä groove metal -yhtyeistä esimerkkeinä mainittakoon Machine Head, Pantera, Slipknot ja Lamb Of God. Exhorder palasi keikkalavoille ja levytyskantaan uudistuneella kokoonpanolla vuonna 2018 ja on edelleen kasassa.