Kolmekymmentä vuotta rockin juhlaa – Helteinen Sweden Rock Festival 2023 antoi kaiken ja enemmän! Osa III

Sweden Rock Festival 2023 näytti etukäteen paperilla monella tapaa lupaavalta; paljon hyviä bändejä, kruunu oli halpaa, loistavat säät ja festivaalikin oli jälleen loppuunmyyty. Onneksi lupaavuus ei jäänyt pelkälle paperille, sillä festivaali lunasti kaikki odotukset ja antoi paljon enemmän. Toki yleisön joukosta kuului myös kritiikkiä ja sekin on ihan ymmärrettävää. Festivaali on kasvanut viime vuosien aikana ja isompien pääesiintyjien myötä myös yleisökapasiteettia on lisätty. Isommat nimet yleensä tarkoittavat muutoksia festivaalirakenteessa sekä ohjelmistollisesti että myös esimerkiksi alueen pohjaratkaisujen myötä. Huolimatta siitä, että aluetta on laajennettu huisisti vuosien aikana, niin kieltämättä alue oli esimerkiksi Iron Maidenin aikana niin tukossa, että liikkuminen oli välillä hankalaa. Itse en kokenut sitä hankaluutena, sillä kyllä muiden bändien aikana oli sujuvasti tilaa. 

Sää todellakin suosi, sillä yhtään sadetta ei tullut ja aurinko rokkasi koko festivaalin ajan. Tosin pölyn ja hiekan määrä oli uskomaton ja tuntuu kuin olisin syönyt hiekkaa kiloittain. Tuuli viilensi ilmaa, mutta samalla valitettavasti vaikutti lavojen soundeihin monen bändin kohdalla.

Palvelut pelasivat loistavasti ja lähes kaikkea oli saatavilla monipuolisista ruokakojuista aina lonkerobaariin asti. ihmiset olivat iloisia sekä ystävällisiä ja itseni kohdalle ei suuresta yleisömäärästä huolimatta osunut edes pahemmin jonottamisia. Jopa shuttle – bussitkin kulkivat melkoisen vaivattomasti. Toki kuskit olivat välillä aivan hukassa reitiltä, mutta se kuuluu jo vähän asiaan. Henkilökunta oli äärimmäisen mukavaa ja jopa poliisinkin näin laittavan tanssiksi hard rockin tahtiin.

Yleisöä oli ympäri maailmaa ja ihmisten leppoisuus oli jälleen valttia. Itse tutustuin moniin uusiin ihmisiin aina Tokiosta Tampereelle ja kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä. Kyllähän festivaalin yleisön keski – ikä on melkoisen korkea, mutta onneksi mukana oli myös uutta sukupolvea. Tänä vuonna aiemmasta poiketen juhlittiin täysillä jo keskiviikosta lähtien eikä bändejäkään peruuttanut, joten vuoden parasta viikkoa ja Sweden Rockin kolmenkymmenen vuoden uraa juhlittiin täysin palkein.

Pe 9.6.

Perjantaiaamu ei tuonut minkäänlaista muutosta edelliseen aamuun, paitsi että väsymys oli kovempi ja entistä enemmän pölyä ja hiekkaa sekä miehessä että tavaroissa. Onneksi Sweden Rockin aikatauluja oli kuitenkin järkeistetty eikä enää viimeiset bändit aloittaneet joskus klo 01.30, kuten aikoinaan. Aurinko hymyili edelleen ja tuuli teki temppujaan. Niillä oli hyvä lähteä kolmanteen festivaalipäivään.

Alemmalta sisäänpääsyportilta tie kävi nopeasti Sweden Stagen eteen, jossa keikkaa rennolla otteella soitti kanadalainen Coney Hatch. Nimenä yhtye oli tuttu, mutta eipä juuri muuten. Huolimatta siitä, että yhtyeessä ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, niin tämän keikan perusteella kvartetti ei käännyttänyt minua intohimoiseksi diggariksi. Päävokalistin pestiä vaihdeltiin basistin sekä toisen kitaristin kesken ja kyllähän yhtye tuntui nauttivan esiintymisestä. Parhaiten itselleni jäi mieleen ”Blown Away”, ”Fallen Angel” sekä tulevalta levyltä soitettu ”It’s About A Girl”. Pisteitä kuitenkin helteellä nahkahousuista ja nahkatakista. Sopivan leppoisa aloitus päivälle, mutta koko keikkaan en ehtinyt väijyä, kun samaan aikaan Rock Stagella soitti lähes kansallissankareiden asemassa ollut Sator. 

Ehkä liioittelin heidän asemastaan, mutta siltä se tuntui. Viimeksi yhtye esiintyi pienemmällä Sweden Stagella ja se oli niin täynnä, että en jaksanut yrittää sulautua joukkoon. Nyt lava oli isompi, mutta yleisöä silti ihan hitosti. Jos oli Coney Hatch leppoisa, niin samaa voi sanoa Satorista. Ruotsalaiset kasipallorokkareiden esi-isät olen nähnyt ensimmäisen kerran  80-luvun lopulla eikä koskaan ole tarvinnut pettyä. Kierrokset ovat ehkä laskeneet joka kerta, mutta samalla yhtyeen olemus on muuttunut tietyllä tavalla arvokkaammaksi. Ensimmäisenä yhytin bändi skoolamasta yleisön kanssa sekä soittamasta ”I Will Stay” -biisiä basisti Heikki Kiviahon laulamana. Olen itsekin aikoinani musisoinut kyseistä kappaletta, joten tutulta kuulosti. Oli jokseenkin hauskan näköistä, kun kitaristi-laulaja Chibs Kiesbye veti leppoisaa ”papparokkia” valkoisella Jackson Randy Rhoads -mallilla, jota on totuttu näkemään lähinnä hevikitaristien kourassa. Mukana bändillä oli viimeisen päälle rokkareiden näköinen torvisektio nahka-asuineen. ”We’re Right, You’re Wrong” -biisissä Kiesbye jakoi vokaalit toisen kitaristilaulaja Kent Norbergin kanssa, joka soitti musiikkiin soveliaamman näköisillä Telecasterilla ja Gretchillä. Seuraava biisi ”Dance To The Rocket From The Crypt” pisti höyryä koneeseen ja basisti Kiviahokin pisti kunnon tanssiliikkeet peliin. Mieltä piristi myös yksi omista bändin suosikkibiiseistä eli ”I Wanna Go Home” ja yleisön mukana laulamisesta päätellen aika monelle muullekin kappale oli tuttu. Innostus ei ainakaan laantunut, kun kehiin roiskaistiin ”I Rather Drink Than Talk”. Muun bändin kokoontuessa rumpulavan eteen saapui kosketinsoittaja Hans Gäfvert eteen antamaan biisin lähtölaukaus.  Biisiin sopi oikein hyvin Kiesbyen räkäinen ääni ja oli helppo hoilata mukana biisin hienoa sanomaa ”Shut up, take a walk, I rather drink than talk”. Viimeisenä soitetun ”This Is My Life” -kappaleen alussa tunnelma oli jopa harras ja hitonmoisen iso yleisö palkitsi bändin melkoisella huutokonsertilla eikä kenellekään tuntunut keikan jälkeen olevan suru puserossa.

Seuraavaksi tälläsin itseni päälavan läheisyyteen odottamaan H.E.A.T. -yhtyettä. Olen heidät varmasti nähnyt aikaisemminkin, mutta muisti ei vain antanut myöden, että millainen yhtye oli. Sinällään harmi, että olin niin aikaisin valmiusasemissa, koska teltassa Pistonhead Stagella olisi ehtinyt tovin katsoa Rockklassiker Allstars ryhmittymää, jossa oli tällä kertaa ollut mukana myös rumpali Mikkey Dee, jonka kaveriksi oli kiivennyt myöhemmin päivällä esiintyvä Phil Campbell. Tuota lähemmäksi Motörheadia ei tänä päivänä enää pysty pääsemään. No, ei auta murheilla ja rokki soikoon.

Päälava oli selvästi osittain katettu yöllä jo illan pääesiintyjää varten, sillä osa lavasteista oli mustien verhojen peitossa. Siitä huolimatta H.E.A.T. oli melkoinen energiapommi. Introna soineen ”Heat Is On” -biisin jälkeen viimeisimmän levynsä ”Force Majeuren” avausraidalla ”Back To The Rhythm” keikan aloittanut bändi oli yhtä hymyä ja liikettä. Muutama vuosi sitten bändiin palannut alkuperäinen vokalisti Kenny Leckremo jaksoi jumpata kumihousuissaan, nahkatakissaan ja valkoisissa lenkkareissa pitkin lavaa koko keikan ajan. Siinä kuumuudessa täytyi ihailla hänen kuntoaan ja hänen suorituksestaan puuttui vain vatsalihasliikkeet sekä etunojapunnerrukset, sillä sen verran sporttista se meno oli. Siitä oli lyhyt matka siihen, minkä itse koin keikan suurimmaksi viaksi; kaikki oli liian täydellistä ja rockin rosoisuus loisti poissaolollaan, vaikka Leckremo kuuluttikin, että ”vi spelar hard rock”.

Pieniä siis oli ongelmat ja kyllähän bändi ihan suvereenisti veti areenahenkisen hard rockin. Toisena soinut Suomenkin radioasemilta tuttu ”Dangerous Ground” ei ainakaan vauhtia laskenut. Sattumaa tai ei, niin itse diggaan aina sellaisista jutuista kuin liekkien iskeminen ”fire” -sanan kanssa samaan kohtaan, joka vielä alleviivasi bändin paneutumista asiaan.

Leckremo tunnelmoi äänellään ja kyllähän hänellä makea ääni on. Pisteet myös siitä, että hän käänsi välillä ruotsinkieliset spiikkinsä englanniksi. Hänen sauhutessaan pitkässä tukassaan minulla tuli useammin kuin kerran mieleen nuori Bruce Dickinson. Taisi sinne yleisön huudatukseen livahtaakin pätkä illan pääesiintyjää Iron Maidenia. ”One By One” -biisin aikana hänen rotsikin lähti ja samaisen biisin aikana komeasti pommitkin posahtivat. Settilista vaihteli uudemmista biiseistä kuten tarttuva ”Hollywood” vanhempiin hitteihin kuten ”Living On The Run”. Keikan päätteeksi bändi tuntui itsekin olevan kovin tyytyväinen leveine hymyineen ja olihan se kieltämättä veto, josta saakin olla iloinen ja ylpeä. 

Seuraavaksi olikin jälleen inha päällekkäisyys, sillä Sweden Stagella reuhasi Phil Campbell & The Bastard Sons ja Rock Stagella vokalisti Tony Harnellin kanssa yhteen palannut TNT.

Ajattelin ottaa H.E.A.T.:in rosoisuuden puutteen takaisin ja tunkea korvani paikalla leijuvan pölyn lisäksi kunnon hieltä haisevaa rock ’n’ rollia. En ollut ennen nähnyt ex-Motörhead Phil Campbellia lavalla sitten Motörheadin viimeisen Suomen keikan, joten ilmassa oli suurta jälleennäkemisen riemua ja kaiken lisäksi minulle esiteltäisiin myös kolme kappaletta hänen jälkeläisiään. Motörhead oli/on kuitenkin itselleni yksi maailman ehdottomasti kovimpia juttuja.

Phil Campbell & The Bastard Sons on tehnyt omiakin levyjä ja syksyä kohden heiltä on tulossa uusi levy. Niinpä ajattelin setin koostuvan omista biiseistä sekä muutamasta oivasta coverista. Voin ilokseni todeta, että olin taas jälleen kerran väärässä. Riemu oli rajaton, kun homma pyyhkäistiin mahtavalla ”Iron Fist” -biisillä käyntiin! Pessimisti minussa eli vielä vahvana, mutta biisi biisin jälkeen tuntui vaikeammalta ja vaikeammalta siirtyä katsomaan TNT:tä. ”Iron Fistin” jälkeen ”Damage Case”, ”Rock Out”, ”Stay Clean”, minun hiihtämisestä kertova ”Born To Raise Hell”, yksi ehdottomia omia suosikkejani ”Just ’Cos You Got The Power”, bändin yhden hengen crew’lle ja kaikille näkymättömissä (behind the scenes) työskenteleville omistettu ”We Are The Road Crew” ja yksi hienoimmista omistuslauluista ”R.A.M.O.N.E.S.”. 

Tämän jälkeen oli tehtävä päätös: joko seuraan vara-Motörheadia koko keikan ja harmittelen TNT:n missaamista pirusti jälkeenpäin tai teen juuri sillä hetkellä radikaalin ratkaisun siirtymällä lavalta toiselle. Pikaisen funtsauksen jälkeen päättelin TNT:n näkemisen olevan harvinaisempaa, joten tein kipeän sekä rohkean ratkaisun ja käänsin selkäni. En tarkoittanut sanaa vara-Motörhead ilkeydellä, mutta kyllähän siinä toki sellainen tunnelma oli. Niin valloittavia ja hauskanoloisia heppuja kuin Campbellin pojat olivat ja laulaja Joel Peterskin oli pätevä keulakuva, niin silti oltiin kaukana oikeasta Motörheadista. Tarkoitus ei varmasti ollutkaan korvata alkuperäistä ja onhan Phil Campbellilla varmasti tämän maailman suurin oikeutus niitä kappaleita soittaa. Tämän muistaessa keikka olikin yhtä juhlaa ja oli jotenkin hellyttävän lapsellisia välispiikkejä kuten ”osaatteko sanoa fuck, shit, cunt, big balls” ja niin edelleen. Onneksi en ainakaan ole kuullut, että paikalla ollut Mikkey Dee olisi noussut lavalle, koska sitten pois kääntymiseni saattaisi harmittaa. Olipahan silti loistava annos maailman hienointa rokkia!

TNT olikin sitten askel seesteisempään ja hieman teknisempään ulosantiin. Olen nähnyt yhtyeen aikaisemminkin, mutta nyt erityisyyttä keikkaan toi yhtyeen amerikkalaisen laulajan Tony Harnellin paluu, sillä mies lauloi juuri niillä itselleni tärkeimmillä TNT-levyillä. Ehdin varmaan noin puolet keikasta nähdä, sillä saavuin paikalle juuri kun Harnell muisteli parikymppisenä saapumista Yhdysvalloista Norjaan ja kuinka luonto kaikkine ihmeineen oli ottanut miehen heti haltuunsa. Noista fiiliksistä hänen oli kuulemma ollut pakko kirjoittaa teksti ja näin alkoi ”Tell No Tales” -levyltä ”Northern Lights”. 

Valitettavasti yhtyettä ei ollut kovinkaan paljoa jengiä katsomassa (tämä on vähän suhteellista) ja siihen Harnellkin heitti piikin, kun muisteli vuotta 1987 ja ”Tell No Tales” -levyä. Kuusikymppinen Harnell oli hyvässä kondiksessa ja vaikka ääni pääasiallisesti hienosti soikin, niin sai hän stemmoihin apua parilta erityiseltä taustalaulajalta. Kokovalkoisiin pukeutunut kitaristi Ronni LeTekro on tunnetusti kovan luokan kepittäjä ja velho kitaran varressa, mutta katsellessani hänen sooloaan ”Northern Lights” -biisin lopussa en ollut ihan varma, että miten tähän pitäisi suhtautua. Kunnioitan hänen intohimoista omistautumista ja elehtimistä kitaran kanssa, mutta kyllä välillä mielessä kävi Kummelin termi ”modulaatiosukka Äetsän sävelkulkulaitokselta”. 

”Intuition” -levyltä kuultiin nimikappaleen lisäksi ”Forever Shine On” ennen kuin tuli SE biisi, josta oma TNT – diggailuni alkoi eli ”10 000 Lovers”. Yleisön yhteislaulusta päätellen joku muukin piti biisiä älyttömän kovana ja lopuksi nousivat käsissä ylös ”mighty horns”, kun keikka päättyi hienoon ”Knights Of New Thunder” -levyn ”Seven Seas” -biisiin. Olen hyvin tyytyväinen, että uskalsin tehdä ratkaisun ja jakaa kaksi keikkaa samaan aikaan.

Festivaaleilla oli mukana ihmisiä 64 maasta, mutta suomalaisia oli helppo käydä kuikuilemassa lonkerobaarin kulmilla. Jännää muuten, että moniin ihmisiin törmäili tuon tuostakin, mutta jos etsimällä etsi, niin ei varmasti tullut vastaan. Ennen Rancidia ehdin käydä katsomassa Steve Harrisin pojan bändiä The Raven Agea. Olen nähnyt bändin aikaisemminkin, mutta siitä keikasta mielikuvat eivät olleet kovin ylentäviä. Nyt katsottuani pari biisiä totesin, että ei ole minun juttu edelleenkään, mutta oli se parempi kuin muistin. Huomattavan plussana pidin sitä, että laulu ei ainakaan kuulemissani biiseissä ollut tyypillistä metalcore-kirkumista, kuten muistelin. Ehkä joku päivä löydämme saman aaltopituuden. 

Iltapäivän tuulahduksen katuojista päälavalle toi Rancid. Bändi ei ole minulle musiikillisesti niin kovin tuttu, vaikka bändin muuten hyvin tiedänkin. He täyttivät mielestäni festivaalilla juuri sitä rock ’n’ rollin ja punkin aukkoa, jonka edellisenä vuonna täytti Social Distortion. ”What’s up everybody? We Are Rancid and here’s some punk rock for ya” – lauseella kitaristi-laulaja Lars Frederiksen päräytti käyntiin muutama päivä aikaisemmin ilmestyneen ”Tomorrow Never Comes” -levyn nimikappaleen. Fredriksenin sekä toisen kitaristi-laulajan Tim Armstrongin elämää nähneet raspiäänet valloittivat ja bändi oli huomattavasti parempi kuin olen muutamalta levyltä antanut itseni ymmärtää. Pidin älyttömästi sitä vähäeleisestä maanläheisyydestä, jolla bändi soitti. Ei taustakangasta, ei pyroja, ei mitään muuta kuin neljä jätkää, soittimet ja rock ’n’ roll.

 ”Journey To The End Of The East Bay” jäi mieleen tarttuvan kertosäkeen ansiosta ja ”Let’s Go” -levyltä soitettiin ”Side Kick” ja ”Salvation”. Hienoa ”Ghosts Of A Chancea” seurasi ”I Wanna Riot” ja siitä muistin miksi, että miksi Rancid ei ole aina täysillä minulle lähtenyt. Sekalainen yhdistelmä ska’ta ja punkia, mutta ei oikein kumpaakaan ei toimi minulle. Kyllä minulle upposi huomattavasti paremmin ensilevyn ”Rejected” -biisi, jonka julkaisusta Frederiksen muisteli kuluneen tasan kolmekymmentä vuotta. Bändi lopetti myös keikan kuten oli muunkin keikan eli viimeisen biisin jälkeen pois lavalta ilman mitään ihmeempiä korulauseita tai lässytyksiä. Kyllä Rancid tällä keikalla valloitti pienen siivun sydäntäni.

Seuraavaksi oli vuorossa itselleni yksi festivaalien odotetuimmista keikoista eli Mike Tramp – Songs Of White Lion. Trampin edellinen soolokeikka Sweden Rockissa jäi aikataulujen vuoksi näkemättä, mutta White Lion on ollut itselleni erittäin tärkeä bändi, joten nyt oltiin isojen asioiden äärellä. White Lionin toinen sydän, kitaristi Vito Bratta ei ole vuosiin suostunut olemaan asian kanssa tekemisissä, joten on hienoa, että biisejä saadaan edes näin kuultaville. Huolimatta siitä, että Bratta on kova jäbä kepin varressa, niin huono ei ollut kitaristi Marcus Nandkaan. Soolot lähtivät komeasti ja brattamaisia vingautuksia tuli sinne tänne. Keikka alkoi hienolla ”Lonely Nights” -biisillä ”Pride” -levyltä. Ongelmia tuotti Trampin mikki, joka ei suostunut toimimaan ja odotin, että kohta koko paska lentää seinään, mutta ammattilaisen elkein hän hoiti tilanteen. Biisien välissä hän kertoi muun muassa housuistaan, jotka oli kuulemma joutunut varta vasten kaivamaan kellaristaan peläten, että ovat auttamatta pienet. Housut kuitenkin mahtui ja Tramp itse oli hyvässä vedossa, vaikka kaikista välispiikeistä en ollut varma, että oliko ne syvää itserakkautta vai ironiaa. Olen kerran hänet tavannut ja silloin oli ainakin erittäin reilu ja jalat maassa -tyyppi. Nyt hän bändiä esitellessään jätti oman nimensä mainitsematta, koska on kuulemma rock ’n’ rollin tunnetuin ihminen. No, laulu raikasi ja biisit olivat loistavia, joten mitäs pienistä. 

”Tell me” -biisin aikana aavistelin, että tässä saattaa käydä itselle vanhanaikaiset ja niinhän siinä sitten kävi, että ”Wait” -biisin aikana aurinkolasieni takaa liikutuksen kyyneleet valuivat valtoimenaan. Olisipa ollut joku, jota halia ja pusia. Tramp ihmetteli välillä, että mihin kaikki aika onkaan kadonnut, mutta onneksi me olimme siellä todisteena, että rock elää edelleen. ”Cry For Freedom” -biisistä puhuttaessa hän sanoi, että ei olisi uskonut vielä 63-vuotiaana laulavansa biisin sanomaa ja biisin jälkeen virnuili tunteneensa itsensä hetken aikaa Bonoksi. Samaan hengenvetoon ”When The Children Cry” omistettiin kaikille Ukrainan lapsille. Monta hienoa biisiä jäi kuulematta, mutta ”Little Fighter” (jota edelsi tarina Vito Brattasta), ennen kaikkea hieno ”Broken Heart” ja keikan päättänyt ”Lady Of The Valley” olivat upeita ja olisin jaksanut kuunnella bändin soittoa vaikka koko illan. 

Tramp bändeineen heitti lantun sen verran kuutamolle, että ei jaksanut oikein keskittyä ja taas toisaalta oli niin monta bändiä samaan aikaan, että hommasta tuli väkisinkin palapeli.

Ensimmäisenä vilkaisin Blåkläder Stagella soittanut Bloodbound -yhtyettä, johon sain turkulaisilta veijareilta vinkin. Bändillähän oli oikein metallisen mahtipontinen ote tarttuvine melodioineen ja kertosäkeineen. Hyvin tuntui yleisöön uppoavan bändin power metallista kumpuava fantasiameininki sekä antaumuksellinen esiintyminen. En ihmettele kyllä laisinkaan, sillä kyllähän bändissä oli sellaista hyvänmielen meininkiä, vaikka ei tarjoillutkaan mitään uutta Sölvesborgin taivaan alla. Myönnän kyllä junttiuteni, että bändi on mennyt minulta aikaisemmin ohi. 

Nappasin matkalla päälavalle ruokaa ja päivän menu oli perinteinen swedish meatballs och smashed potatoes med lingonsylt. Hyvää oli, joskaan ei yhtä hyvää kuin edellisenä vuonna, jolloin se oli suorastaan kuin lahja Valhallasta. 

Samalla pystyin katsomaan legendaarista Blue Öyster Cultia, jolla tuntui olevan oikein leppoinen meininki ja kuten he totesivat, että ”great day for a rock show”. Olihan homma nimi papparock, mutta se ei ole mitenkään negatiivinen ilmaisu. Täytyy kunnioittaa esimerkiksi laulaja-kitaristia Eric Bloomia, joka on ollut bändin riveissä vuodesta 1969. Harmittavasti viimeisemmiltä levyltä ”The Symbol Remains” ei soitettu suosikkibiisiäni ”The Fight”, mutta kyllähän keikalla hienoja biisejä riitti. ”Hot Rails To Hell”, jossa ukot vetivät komeassa rivissä sekä sen jälkeen raivokasta sooloilua ja sitten se yksi biisi, joka aloitettiin suoraan ilman välispiikkejä edellisen ”Godzilla” -biisin jälkeen. Kyseessähän oli siis toki ”(Don’t Fear) The Reaper” ja se ei jäänyt yleisöltä huomaamatta. Huolimatta siitä, että ei biisi enää lähtenyt bändiltä ihan täydellä teholla, niin kyllähän se niin hieno biisi on silti, että vähän tuli kyyneleitä. Kiitos kaikesta, jos ei enää nähdä!

Telttaan kävi tieni tsekkaamaan pari vuotta sitten uudelleen aktivoitunut pitkän linjan ruotsalainen death metal -poppoo Defleshed. Triona meuhkanneen ryhmän valaistus ja savusysteemit olivat sellaiset, että ihan heti ei lavalle nähnyt, että ketä ja montako henkilöä siellä on. Bändi ei muutenkaan turhaa paskaa jauhanut, vaan blastbeateilla koristellut biisit runnottiin läpi vahvalla otteella.  Ehkä ei ollut ihan paras idea laittaa bändiä soittamaan samaan aikaan Napalm Deathin kanssa. En ehtinyt bändiä kauaa katsoa, vaan minunkin oli rynnättävä alan pioneerin läheisyyteen. 

Saavuin hieman myöhässä Sweden Stagelle, joten Napalm Death oli jo ehtinyt aloittaa. Siitä lähti kuitenkin käyntiin sellainen pyörremyrsky, että olin aivan pyörällä päästä. Osa lepotuoleissaan istuvista ihmisistä oli aivan ihmeissään, että mistä on kysymys, mutta kieltämättä yllättävän monille ihmisille bändin sanoma ja meininki tuntui avautuvan. Hetken tosin tuntui, että rock on taas vaarallista, kun järjestysmiesten määrää oli lisätty ja pitti alkoi pyöriä. Ne ihmiset, joille bändi edusti jotain mahdollisesti vaarallista sen äärimmäisen ulosannin perusteella, niin eivät olisi voineet enempää olla väärässä. Vokalisti Mark ”Barney” Greenway saarnasi ihmisoikeuksista ja valtaa pitävien korruptiosta eri asioiden suhteen. Ennen viimeisimmältä levyltä olevaa ”Contagious” -biisiä hän kertoi muun muassa kuinka jotkut pyrkivät määrittelemään, että ketkä ihmiset ovat laittomia. Barney ilmoitti suoraan, että kuinka paskaa sellainen on. Samaa linjaa hän jatkoi ennen ”Suffer The Children” -biisiä ja ilokseni voin tosiaan todeta, että pullosateen sijaan Barney sai suuret hurraukset ja aplodit. Hänessä oli samanlaista hauskaa ristiriitaisuutta kuin Slayerin Tom Arayassa, joka puhuu välispiikit hymyssä suin, mutta laulun alettua päästää sisäisen eläimensä irti. Barney tekee sen vielä melko konkreettisesti, sillä hän ravaa melkoisen askelmäärän keikan aikana ja välillä karjuessaan hän ei tarvinnut edes bändiään taakse. Välillä hän keljuili bändin olevan 100 prosenttisesti rock-vapaa, mutta lisäsi perään sen olevan sanottu kaikella mahdollisella hyvällä. Ilmeisesti joku oli innostunut huutamaan Warrantia ja kuittaus tuli heti takaisin. 

Bändin sielu, basisti Shane Embury ei ollut paikalla ja itselleni jäi häntä paikanneen basistin henkilöllisyys hämärän peittoon, mutta hyvin mies tonttinsa kuitenkin hoiti. Rummuissa oli tuttu Danny Herrera ja kitaristin paikalla komeita kirkaisuja päästänyt John Cooke, joka ilmeisesti edelleenkin on kiertuekitaristin statuksella. Yllättäen bändi tempaisi noin sekunnin kestävän ”You Suffer” -biisin, jonka jälkeen Barney muistutti yleisöä tarkkaavaisena olemisen tärkeydestä. Sama toisen muutaman sekunnin mittaisen biisin aikana, jonka Barney taas kertoi olevan ihan erilainen laulu. Välillä bändi oli laskenut kierroksia vauhdissa, mutta tehokkuutta se ei ollut vienyt pois. Biisilista oli aika juhlaa, sillä ”Mentally Murdered”, Dead Kennedys-cover ”Nazi Punks Fuck Off” ja keikan päättänyt mahtava ”Siege Of Power” saattoivat loppuun ehkä festivaaleiden kovimman keikan. Napalm Death on instituutio, legenda, joka on itse koettava. 

Sen jälkeen oli vielä jäljellä bändi, jonka piti olla illan huipennus. Toista kertaa Sweden Rockissa ollut Iron Maiden on ”Future Past” -nimisellä kiertueella, jonka tarkoitus oli yhdistää viimeisin ”Senjutsu” -levy sekä legendaarinen ja itselleni ”Killersin” ohella se tärkein Iron Maidenin levy eli ”Somewhere In Time”. Auringon laskiessa päälavan taakse tasan klo 21.00 alkoi soimaan yhtyeen avausbiisinä käyttämä UFO:n ”Doctor Doctor”. Sen jälkeen Vangeliksen soidessa roudarit kävivät keräämässä koko päivän lavasteita peitonneet mustat kankaat pois ja koko komeus alkoi paljastumaan. Olihan se hienoa ja kylmät väreet menivät, kun ”Caught Somewhere In Time” -biisin kitaramelodiat alkoivat soida, joskin levyltä tässä vaiheessa. Ensimmäisenä lavalle saapui kannujensa taakse Nicko McBrain ja taustalle heijastettiin Eddie kahdessa eri aikamuodossa. Pikkupommien myötä muutkin olivat pian lavalla ja biisi täydessä käynnissä. Kyllähän se veti aluksi tunnelmiin, mutta olisiko Napalm Death vienyt suurimman innostuksen, sillä kaikesta loistavuudesta huolimatta Iron Maiden ei lähtenyt nyt täysillä. En oikein osannut sanoa, että mistä oli kyse, sillä lavalla yksi maailman hienoimmista bändeistä yhden hienoimman kappaleensa kimpussa. Jokin ei vain ollut kohdallaan ja silloin kun tuollaisia asioita alkaa miettimään, niin lumipallo alkaa kasvamaan. Tuntui, että McBrainin soitto ei ollut ollenkaan niin tarkkaa kuin olisi voinut olla ja kitaristi Adrian Smith oli kuin soundcheckissä punainen lippis päässään. Kitaristi Janick Gers oli edelleen notkea jalan noustessa helposti kaiuttimien päälle ja kitaristi Dave Murray oli jälleen sympaattisen oloinen. Vokalisti Bruce Dickinson tuntui olevan hyvällä päällä ja kollegansa ”Mark ”Barney” Greenwayn tavoin liikkeellä ja ilveillen koko ajan. 

Huolimatta siitä, että joku ei tuntunut potkivan täysillä, niin kaikesta huolimatta se oli yhtä juhlaa hoilata kertosäe mukana. Tunnelma oli vielä yllä mahtavan ”Stranger In A Strange Landin” aikana ja varsinkin, kun biisin soolo on mielestäni yksi maailman hienoimpia. Dickinsonin mielestä kyseessä oli ”amazing evening”, mutta valitettavasti jo toisen biisin jälkeen alkoi itselleni keikan alamäki. Viimeisimmän levyn ”The Writings On The Wall” ja ”Days Of Future Past” ovat ihan toimivia stygejä, mutta livenä siinä upottiin itseni kohdalla tylsyyden suohon.  Vielä kolmannen uuden biisin ”Time Machinen” myötä alkoi puudutus olemaan syvää luokkaa ja vaikka Dickinson yritti kuinka herätellä jengiä ”Paluu tulevaisuuteen” -spiikeilla 1,21 gigawatista ja niin edelleen, niin tuntui, että syttyminen on hankalaa. Sitä jengiä oli muuten paljon! Ehdottomasti koko festivaalin eniten ja tuntui, että kentällä oli joka sentti täytetty nurkasta nurkkaan. 

Napalm Deathin jälkeen keikka tuntui vain olevan sellainen muodoton pömpöösi, että ei alun jälkeen lähtenyt itselleni. Tilannetta ei pelastanut vanhoista ”The Prisoner” -biisi, joka ei edusta itselleni minkäänlaista klassikkoa eikä sen jälkeen vielä soitettu uusi biisi ”Death Of The Celts”. Sen jälkeen ”Seventh Son Of The Seventh Sonin” huonoin biisi ”Can I Play With Madness” ja sen jälkeen ”Somewhere In Timen” huonoin biisi ”Heaven Can Wait” ja se oli siinä! Ei jaksanut enää ja aloin kävellä pois. Sen verran pysyttelin näköetäisyydellä, että kuulisin ensimmäistä kertaa koskaan tällä kiertueella soitetun ”Alexander The Greatin” ja sen jälkeen ei olisi tarjolla mitään, mitä en olisi jo kuullut. Bussipysäkille raikasi vielä ”Fear Of The Dark”, mutta sitten tiemme erosivat. Jotenkin tuntui, että käsillä oli antikliimaksi ja bändi oli suurista odotuksista huolimatta muuttunut elämää suuremmasta bändistä aika lailla arkiseksi. Ikävä juttu, mutta onhan Iron Maiden toki aina yksi maailman kovimmista. Ei meidän suhdetta yksi karille ajo kaada! Jostain syystä bändiä ei kuulemma päässyt kuvaamaan kuin ruotsalaisen median edustajat. 

Kiitos muuten vielä kerran järjestäjille, että pääesiintyjän jälkeen ei oltu laitettu vielä jotain kovaa nimeä esiintymään noin klo 01.30 ja kerrankin pääsi ajoissa hotellille nukkumaan. Hotellissa huomasin, että buutsien oikeaa väriäkään ei enää tunnistanut pölyn alta. 

Kuvat: 

Kenneth Alex: H.E.A.T., Phil Campbell & The Bastard Sons, The Raven Age, Mike Tramp, Bloodbound, Iron Maiden

Michael Lindström: Coney Hatch, Sator, TNT, Rancid, Blue Öyster Cult, Napalm Death, Iron Maiden