Kolmekymmentä vuotta rockin juhlaa – Helteinen Sweden Rock Festival 2023 antoi kaiken ja enemmän! Osa IV

Sweden Rock Festival 2023 näytti etukäteen paperilla monella tapaa lupaavalta; paljon hyviä bändejä, kruunu oli halpaa, loistavat säät ja festivaalikin oli jälleen loppuunmyyty. Onneksi lupaavuus ei jäänyt pelkälle paperille, sillä festivaali lunasti kaikki odotukset ja antoi paljon enemmän. Toki yleisön joukosta kuului myös kritiikkiä ja sekin on ihan ymmärrettävää. Festivaali on kasvanut viime vuosien aikana ja isompien pääesiintyjien myötä myös yleisökapasiteettia on lisätty. Isommat nimet yleensä tarkoittavat muutoksia festivaalirakenteessa sekä ohjelmistollisesti että myös esimerkiksi alueen pohjaratkaisujen myötä. Huolimatta siitä, että aluetta on laajennettu huisisti vuosien aikana, niin kieltämättä alue oli esimerkiksi Iron Maidenin aikana niin tukossa, että liikkuminen oli välillä hankalaa. Itse en kokenut sitä hankaluutena, sillä kyllä muiden bändien aikana oli sujuvasti tilaa. 

Sää todellakin suosi, sillä yhtään sadetta ei tullut ja aurinko rokkasi koko festivaalin ajan. Tosin pölyn ja hiekan määrä oli uskomaton ja tuntuu kuin olisin syönyt hiekkaa kiloittain. Tuuli viilensi ilmaa, mutta samalla valitettavasti vaikutti lavojen soundeihin monen bändin kohdalla.

Palvelut pelasivat loistavasti ja lähes kaikkea oli saatavilla monipuolisista ruokakojuista aina lonkerobaariin asti. ihmiset olivat iloisia sekä ystävällisiä ja itseni kohdalle ei suuresta yleisömäärästä huolimatta osunut edes pahemmin jonottamisia. Jopa shuttle-bussitkin kulkivat melkoisen vaivattomasti. Toki kuskit olivat välillä aivan hukassa reitiltä, mutta se kuuluu jo vähän asiaan. Henkilökunta oli äärimmäisen mukavaa ja jopa poliisinkin näin laittavan tanssiksi hard rockin tahtiin.

Yleisöä oli ympäri maailmaa ja ihmisten leppoisuus oli jälleen valttia. Itse tutustuin moniin uusiin ihmisiin aina Tokiosta Tampereelle ja kaikki olivat kuin yhtä suurta perhettä. Kyllähän festivaalin yleisön keski-ikä on melkoisen korkea, mutta onneksi mukana oli myös uutta sukupolvea. Tänä vuonna aiemmasta poiketen juhlittiin täysillä jo keskiviikosta lähtien eikä bändejäkään peruuttanut, joten vuoden parasta viikkoa ja Sweden Rockin kolmenkymmenen vuoden uraa juhlittiin täysin palkein.

La 10.6.

Yleensä festivaalin neljäntenä päivänä alkaa olemaan aikalailla puhti pois, mutta tänä vuonna olo oli yllättävän pirteä. Hyvin nukutut yöt ja kohtuus kaikessa lienee ne avaintekijät. Pölyn määrä oli käynyt jo läpikuultavaksi, kun hotellihuoneen lattialtakin löytyi kasa hiekkaa. Kyllä se suihku muuten vain on älyttömän hieno keksintö! Jälleen oli edessä aurinkoinen ilma, paljon mukavia ihmisiä ja nippu loistavia bändejä, joten päivä olisi voinut olla paljon huonompi!

En ehtinyt koskaan Van Halenia nähdä, mutta aiemmin näkemäni Sammy Hagarin keikan jatkoksi oli tulossa WVH Mammoth -yhtyeen veto eli Van Halenin basistin sekä kitaristi Eddie Van Halenin pojan soolokeikka. Etukäteen yhtyeen materiaali ei ollut minulle avautunut, mutta kieltää ei voi mitenkään, että Wolfgang ei olisi loistava muusikko.  Vaikea olisi tosin vaikka itseni kaltaista rähmäkäpälää kuvitella Van Halenin riveihin. Levyllä herra ilmeisesti soittaa kaiken itse, mutta nyt hän oli kitaran kanssa yhtyeen keskipisteenä. Olin jotenkin rakentanut itselleni kielteiset ennakkoluulot, mutta ei se nyt niin huono ollut laisinkaan. Minun makuuni yhtye oli ja sen musiikki oli hieman mitäänsanomatonta, vaikka hyvin he soittivat ja rennosti farkkushorteissa esiintynyt Wolfgang on kyllä mainio vokalistikin. Tuli mieleen yhtyeen soittaessa Foo Fightersin coveria ”My Hero”, että ehkä yhtye on sellainen särmittömämpi ja pliisumpi versio coverin alkuperäisestä esittäjästä. Yhtye oli itselleni sellaista negatiivisessa merkityksessä olevaa ”jenkkirockia”, jossa ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta sisältö kolisee tyhjyyttään. Ehkä annan bändille vielä mahdollisuuden, mutta en nyt ensimmäisenä ole ryntäämässä levykauppaan heidän albumin perässä. 

Päälavalla oli seuraavaksi kovasti odottamani Monster Magnet ja huhut Suomesta kertoivat, että bändi oli Rockfesteillä ollut kovassa vedossa. Olen nähnyt bändin aikaisemmin Ruotsissa ja silloin bändin meno oli hurjaa ja kaaoksen omaista. Seitsemää kymppiä lähestyvä Laulaja Dave Wyndorf kävi manalan porteilla yliannostuksen kera jo vuosia sitten, mutta rokki on silti onneksi soinut. Valitettavasti Sweden Rockissa tuuli sotki soundeja pahemman kerran (ja oli viedä taustalakanan mennessään) ja Wyndorfin laulu oli välillä täysin kateissa. Siinä suhteessa oli hauskaa, että bändillä oli lavalla tuuletin ja jos ei nyt kateissa, niin erilainen oli myös Wyndorf edellisiin näkemiini keikkoihin verrattuna. Niillä keikoilla hän oli arrogantti lavan keskipisteenä oleva sekopää, joka tuntui saavan voimansa sekasorron ja hallitun kaaoksen luomisesta. Nyt hän kääntyi paljon yleisöstä pois ja sellainen ”rockjumaluus” puuttui. Toki ikäkin varmasti tekee tehtäväänsä ja se, että Wyndorf ilmoitti huomenen toivotuksen ohella ajankohdan olevan ”fuckin early”. Ei hän huono ollut, hän oli vain liian normaali. 

Se täytyy kuitenkin myöntää, että iästä huolimatta hänessä oli kuitenkin sellainen poikamainen ilkikurisuus sekä viikarimaisuus, sillä esimerkiksi ennen keikan päättänyttä ”Space Lord” -biisiä hän ilmoitti mainitsevansa ”motherfucker” -sanan aika monta kertaa biisin aikana ja pyysi yleisöä aina huutamaan saman takaisin. Siellä minäkin kuin parhaassa Rocky Horror Show -hengessä huutelin takaisin, että ”motherfucker”. Kitaroissa oli sellainen garagesoundi, mutta aina kaunis Rickenbacker -basso toi tarvittavaa potkua. Keikka oli hieman kaksijakoinen, sillä välillä kone tuntui jumittavan ja välillä taas päästeltiin hyvinkin korkeilla kierroksilla. Myönnän, että olen itse sen verran pinnallinen Monster Magnet -diggari, että eniten kolisivat ”Powertrip” -levyn hitit ”Crop Circle” ja ”Powertrip”, jossa on yksi maailman hienoimpia kertosäkeitä. Ei nyt mikään säväyttävä eikä hurmoshenkinen kokemus, mutta on bändiä silti aina ilo nähdä. 

Sweden Stagella oli Blues Pills, joka oli kovassa huudossa ainakin ensimmäisen levyn aikaan. En tiedä, että mihin yhtyeen suurin suosio sitten hävisi vai menikö retrorokki pois muodista? Psykedeelisen taustakuvan eteen noussut yhtye lepäsi esiintymiseltään paljolti vokalisti Elin Larsson. En muistanutkaan, että hän on noin kova showgimma, sillä heitin keikan aloittaneesta ”Proud Woman” -kappaleesta lähtien hän malttanut juurikaan olla paikoillaan. Minä taisin vähän ihastua häneen, taas. Eipä bändikään huono ollut ja soitto oli tiukkaa. Muutaman vuoden bändissä ollut basisti Kristoffer Schander näytti myös kotiutuneen ryhmään oikein hyvin, vaikka vähän tanssibändin otteella vetikin. Keikan alku meni aika lailla uusimman ”Holy Moly” -levyn parissa, mikä oli oikeastaan hyvä. Minulla ei levyä ole ja biisit rokkasivat oikein hyvin, joten levykauppaan käypi tieni. Joku sanoi bändin jäävän tauolle, mutta ensi vuodeksi Larsson lupaili kuitenkin uutta levyä. ”Astralplane” taisi olla ensimmäinen askel yhtyeen menneisyyteen ja siinä huomasi, että uudet biisit potkivat kyllä rokimmin ja olivat suoraviivaistuneet vanhempaan materiaaliin verrattuna. Okei, no kyllä ”High Class Woman” potki hyvin edelleen. Myönnettävä on myös, että enpä muistanut ”Little Sun” -biisin olevan niin hieno. Bändi oli muuten kaikin tavoin virkeämpi kuin Monster Magnet, mutta kyllä tuo ”motherfucker” -sana kuulosti Wyndorfin suusta luonnollisempana. Olipa kyllä hyvä keikka!

Sitten olikin päälavalla itselleni eräs suuri suosikkini nuoruudesta eli Skid Row. Kieltämättä suhtauduin skeptisesti uuteen laulajaan Erik Grönwalliin, sillä vaikka tiesin hänet varsin päteväksi laulajaksi, niin minua hän ei näkemilläni videoilla ollut vakuuttanut. Kyse ei ollut laulamisesta, vaan tietynlaisen karisman puutteesta livenä. Uudella ”The Gang’s All Here” -levyllä bändi on mielestäni kuitenkin tiukimmassa vedossa sitten kakkosalbumin ”Slave To The Grind”. No, keikalla kävi ensimmäisen minuutin aikana selville, että nyt mennään ja lujaa! Avausbiisinä ”Slave To The Grind” otti heti löysät pois ja Grönwall vakuutti heti ensi metreiltä. Nyt oli teinimäiset lippalakit jätetty kotiin ja uuden levyn henkinen nahkatakki päällä hän todellakin oli keulakuva. Hän pesi 666-0 edeltäjänsä ZP Theartin ja Johnny Solingerin. Liikutun vielä näin jälkeenpäinkin, että kuinka kova bändi olikaan! Uskon, että oli Grönwallille itselleenkin kova juttu vetää Skid Rowin keulilla kotiyleisön edessä. Näkyvin muutos laulajanvaihdon lisäksi oli tietysti se, että basisti Rachel Bolan oli joutunut lähtemään kiertueelta kotiin perhesyiden vuoksi. Häntä paikkasi yhtyeen uskollinen kitarateknikko Casey Sproatt, joka on aikaisemmin paikannut muun muassa yhtyeen kitaristia Dave ”Snake” Saboa. Kaikki kunnia Sproattille, sillä hän veti oikein mainiosti taustalauluja myöden. 

Oma tunnelma ei yhtään laskenut, kun toisena biisinä tuli yksi suosikki heidän tuotannostaan eli ”The Threat”. Biisissä oleva pätkä “I wasn’t put here to be treated like some disease you hoped would go away if left alone” oli yksi nuoruuteni tunnuslauseita ja kyllä sen nytkin erityisellä tunteella kajautin ilmoille. Klassikoiden kavalkadi jatkui, kun seuraavana paiskattiin ensilevyn avausraita ”Big Guns”. Tuuli sotki jälleen soundeja, mutta yleisöä tuo ei tuntunut haittavan ja melkoisen yleisön bändi olikin onnistunut keräämään. Yleisön mielenkiinto ei laskenut myöskään seuraavan ikihitin ”18 & Lifen” aikana ja herkistyin kovin kyllä itsekin. Kuten mainittu, että uusi levy on mielestäni oikein pätevä, niin kyllä ne biisit kuten ”Not Dead Yet” jäivät silti armottomasti vanhojen hittibiisien jalkoihin. Toivottavasti yleisössä oli nuoria, joilla ei olisi tuota taakkaa vanhoista biiseistä ja uudet biisit olisivat heille niitä tulevia klassikoita. Itselleni vain yhdenkin uuden biisin jälkeen ”Piece Of Me” ja ”Living In A Chain Gang” olivat kuin kotiinpaluu. Täytyy sanoa, että minä olen jostain syystä pitänyt aina hirmuisesti kitaristi Scotti Hillin tyylistä soittaa ja esiintyä. Toisen kitaristin Dave ”Snake” Sabon kasvoilla oli koko ajan sellainen ilme, että en ihmettele laisinkaan, että miksei hän suostu tekemään paluuta yhteen bändin entisen laulajan kanssa. Hän on sanonut, että onnellisuus on tärkeämpää kuin paksu lompakko ja sen kyllä aisti keikalla. Hän jopa heitteli ennen ”Monkey Business” -biisiä ruotsinkielisiä lauseita ja kiitteli ihmisiä mahdollisuudesta tehdä rakastamaansa asiaa. 

Keikka päättyi spiikkiin ”You’re always gonna be rockers, you’re always gonna be bad asses, you’re always gonna be youth gone wild” ja olihan se kyllä järjettömän kova keikka.

Seuraavaksi tein virheen, mutta eipä ollut elämäni ensimmäinen eikä viimeinen. Billy F Gibbonsin sijaan päätin aloittaa päällekkäiset keikat minulle kehutun Spiritbox -yhtyeen vedolla. Bändillä oli ajoittain kauniita laulumelodioita ja olihan riffeissä jytkyä sekä soittajat oikein päteviä. Täytyy silti sanoa, että bändin ulosanti anti oli liian ”pomppumetallia” minun makuun enkä löytänyt niistä rankemmista ”örinäkohdista” itselleni oikein sitä kulmaa, joka olisi kolahtanut minuun tai erityisellä tavalla viiltänyt sieluani. Paljon bändillä oli kuitenkin ystäviä ja se oli hyvä se. 

Pettymyksen katkeria paloja niellen suunnistin varsinaisen alueen ulkopuolelle käymään myyntikojuja ja ostamaan ystävältäni Johnnylta erinäisen valikoiman bändipaitoja. Samalla tuli toki jäätyä suusta kiinni ja Billy F Gibbonsin näkeminen viimeisen biisin varaan. Tavallaan olisi tehnyt mieli nähdä koko keikka, mutta näillä oli mentävä. Haalareihin ja stetsoneihin pukeutunut trio tuntui vetävän ihan ansiokkaasti, vaikka esiintyminen jokseenkin jäyhän oloista olikin. Rumpalia en tuntenut, mutta ei se ainakaan Matt Sorum ollut, jonka piti soittaa tällä rundilla. Hempeän siniset vahvistimet ja kitarat kruunasivat kokonaisuuden ja onnea heille, jotka tekivät paremman valinnan kuin minä.

Noh, murheet sikseen ja seuraavaksi puhdistautumaan ruotsalaisen Tribulationin tahtiin. Näin yhtyeen ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten Ghostin lämppärinä ja silloin vaikutuksen teki lähinnä kitaristi Jonathan Hultenin jopa balettimaista tanssia lähentelevä lavaliikkuminen. Nyt valitettavasti hän ei enää bändin riveissä ole, mutta elämä jatkuu. Väkevällä ”Melancholia” -kappaleella alkanut keikka oli kuin kohtalokkaan synkkää teatteria, mutta piti siltä sisällään jonkinlaista goottilaista kauneutta ilman pimeyttä. Hienoja melodioita ja kitarakuvioita, joille vastapainoa antoi basisti-laulaja Johannes Anderssonin rujon rouhea ääni. Andersson ei juurikaan turhia askelia ottanut, mutta kitaristit Joseph Tholl ja Adam Zaars sen sijaan pitivät yllä runsasta, mutta hyvin harkitun näköistä liikkumista. Teatraalista olemusta alleviivasivat kasvojen maalaukset, jotka eivät kuitenkaan olleet corpse painteja. Musiikillisesti yhtye on kokoelma death metalia, goottilaista rockia ja kaikkea siltä väliltä, mutta olematta kuitenkaan mitenkään sekava ja vailla suuntaa. Pääasiassa kahteen viimeiseen albumiin ja tänä vuonna ilmestyneeseen ”Hamartia” -EP:seen keskittynyt keikka olisi ehkä kaivannut auringonpaisteen sijaan ympärilleen pimeyttä, mutta hyvä se oli näinkin. Yksi asia muuten ihmetyttää, kun kaikki muu on mustaa ja synkkää, niin miksi rummut ovat vaaleat? Ei edes valkoiset, vaan vaaleat?

Sitten koko festivaalien pahin tilanne, kun päällekkäin Pantera, Chez Kane ja Thundermother. Viimeisin oli helppo sillä perusteella jättää vähimmälle huomiolle, että sen tulen todennäköisimmin näkemään useammin kuin kaksi edellä mainittua. 

Aloitin suurimmalla eli Panteralla. Yhtyeen paluu keikkarintamalle sai kriittisen vastaanoton, mutta keikkojen alettua tuo vastarinta on tainnut murtua. Bändin kiertuepaidassa luki, että ”For the fans, for the brothers, for legacy” ja se on kieltämättä parhaalla tavalla kiteytetty ajatus. En tunnistanut alkunauhaa, mutta tutulta kuulosti. Ikään kuin suomalaista The Crashia olisi soitettu, mutta tuskinpa oli kuitenkaan.  Panteran nimellä varustetun verhon pudottua tumahti tujaus savua ja niin oli ”A New Level” käynnissä. Ensin mietin, että lähtikö vähän laiskasti käyntiin, mutta kyllähän se svengi sieltä löytyi. Toisena tullut ”Mouth For War” kulki jo murskaavammin enkä minä löytänyt kitaristi Zakk Wylden tai rumpali Charlie Benanten soitosta sen suurempia vikoja mitä kritisoida. Wylde piti vinguttelut kurissa ja ne kuullutkin taisivat olla kunniaaa Dimebagille. Muutenkin näkisin, että he soittivat perinteitä kunnioittaen ja niin kuin laulut olivat ennalta sovittu ja ylös kirjoitettu. Vokalisti Phil Anselmo oli huomattavasti paremmassa kuosissa kuin edellisellä näkemälläni kerralla Tuskassa. Toki myös se pahin raivo oli esiintymisestä laantunut, mutta ääni oli ihan kohtuullisessa kuosissa.”I’m Broken” sai jämerät bassosoundit kuten sen biisin kuuluukin saada ja Wylde sekä basisti Rex Brown ottivat taustalaulutkin haltuun. 

Ennen ”Becoming” -biisiä Anselmo käski kaikkien ”go crazy”, joten tässä oli hyvä hetki vaihtaa lavaa. Palattuani reissuilta alkoi juuri nauhalta ”Cemetary Gates”, jonka aikana taustalle tuli kuvia ja videoita Abbottin veljeksistä. Kyllä se oli kieltämättä hyvinkin herkistävää. Ennen kuin biisin rankempi osuus olisi alkanut, niin koko bändi oli lavan etuosassa ja vuorossa oli Black Sabbathin cover ”Planet Caravan”, joka onnistui kyllä upeasti! Videot taustalla jatkuivat ja Anselmon suoritus oli ihan ässä. 

Loppua kohden laitettiinkin sitten raivoksi, kun ainakin minun silmiini illan suosituimmalta biisiltä näytti ”Walk”. Sen verran rujoa oli meininki, että screenitkin menivät pimeäksi, vaan eipä tuo tuntunut ketään haittaavan. Ennen viimeisenä tullut ”Cowboys From Hell” -biisiä Anselmo pyysi pitämään Dimebagin ja Vinnien sydämessä ja mielessä. Biisin aikana taustalla pyöri CFH-logo sekä metallinen käärme. Biisin loputtua tunne oli kaksijakoinen; oli se hyvä ja ehdottomasti näkemisen arvoinen, mutta jotain kuitenkin puuttui ja se viimeinen hurmio jäi kokematta. 

Panteran aikana suoritetun kävelylenkin aloitin teltasta Chez Kanen keikalta. Enpä arvannut, että teltta oli aivan täynnä ja itse jäin liki teltan ulkopuolelle, jolloin näkyvyys sekä kuuluvuus oli melkoisen huono. Crazy Lixx -yhtyeen Danny Rexonin pyörittämä yhtye veti kyllä parhaan mahdollisen kasari-hard rock -show’n hyväntuulisella ja pirteällä otteella. Kruununa koko hommalle toimi tietysti itse Chez Kane ja hän tuntui olevan aidon hämmästynyt sekä iloinen vastaanotosta. Seuraavalla kerralla sitten isommalle lavalle, eikö Sweden Rock?

Seuraavaksi askeleet veivät Sweden Stagelle, johon rajusti kokoonpanoaan uusinut Thundermother oli kerännyt melkoisen yleisön. Minä olin vähän vihainen kitaristi Filippa Nässilille, koska pidin häntä diktaattorina, jonka vuoksi yhtye muuttui. No, onneksi en ole pitkävihainen kuin tietyissä asioissa. Bändi veti upeasti perusrokkiaan ja kyllähän Linnea Vikström vakuutti uutena vokalistina. Jos yhtyeen suosio kasvaa samaa tahtia, niin heillekin ensi kerralla isompi lava kiitos!

Jäljellä oli enää illan ja itse asiassa itselleni koko festivaalin päätös eli lauantain pääesiintyjä Ghost. Minä en aikoinaan päässyt oikein yhtyeen kyytiin, mutta kesän 2015 Sweden Rockin keikka pari kuukautta ennen ”Melioran” julkaisua käänsi pääni. Minun piti ohimennen vilkaista pari biisiä, mutta olin aivan hurmioituneena yleisössä läpi keikan. Nyt oli siis edessä paluu rikospaikalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Olen jo kerran nähnyt kerran yhtyeen tällä ”Impera” -levyn jälkeisellä kiertueella, mutta aina tsekkaan mielellään uudestaan. Mahtipontisen ”Imperium” -intron aikana hurjasti jäseniensä määrää kasvattanut yhtye tepasteli lavalle ja ainakin minun vieressä olleiden keskuudessa heitä ulvottiin kuin uuden ajan messiaita. Pommien ja savun säestyksellä avausbiisi ”Kaisarion” oli käynnissä ja Papa Emeritus IV kieltämättä esiintyikin kuin uuden ajan messias. 

Bändi aiheuttaa voimakkaita tunteita puolesta ja varsinkin vastaan, mutta minä pidän kyllä heidän tavastaan tehdä, olla ja esiintyä. Siinä on se kieroutunut twist, mutta kuitenkin suuri määrä hyvää huumoria. Tämä heijastuu usein asuja vaihtaneen Emerituksen esiintymisessä, mutta myös välispiikeissä. Toki välillä tuntui, että niissä tapetaan aikaa kuten ennen hienoa ja samalla varsinaisen setin viimeistä biisiä ”Respite On The Spitalfields”, jossa annettiin aplodit järjestäjille ja työntekijöille, muille bändeille, yleisölle itselleen ja samaan aikaan soittaneelle Mindless Sinnerille. Ihan kohteliasta kyllä, mutta kuitenkin sen olisi voinut hoitaa rivakammin. Useimmiten ja pääosin englantia sisältäneet spiikit osuivat kuitenkin maaliin, kuten ennen koko keikan päättänyttä ”Square Hammer” -biisiä: ”You have to be nice to each other, to take care and help each other and those who don’t have anyone to fuck with, you can go and fuck yourself”. Huumoria löytyi myös soittajilta, kun kitaristi jäi vinguttamaan ”Ritual” -biisin jälkeen, kunnes basisti tuli näyttämään, että seis. 

Bändi sai muutenkin hyvin näkyvyyttä, sillä kyllä he tepastelivat tuon tuostakin korokkeille ja lavan eteen, että eivät he sillä tavalla olleet mikään taustabändi. ”Miasma” -biisissä he pääsivät kokonaan esille ilman Emerituksen läsnäoloa, ellei hän ollut sitten se, joka arkussa tuotiin soittamaan biisin fonisoolo. 

Myös erillisten taustalaulajien läsnäolo toi lisää maustetta sekä väriä ja täytyy vielä visuaalisuudesta sanoa sen verran, että heillä oli mielestäni koko festivaalin tyylikkäimmät valot. Mielestäni bändin sisältö perustuu ennen kaikkea kuitenkin loistaville biiseille ja niittä riitti koko setin mitalta. ”Impera” -levyllä oleva ”Watcher In The Sky” ei mielestäni ole ollut niin erikoinen biisi, mutta livenä se sykähdytti jotenkin uudella tavalla. ”Cirice” -biisissä kitaristi sai introksi vähän sooloilla punaisen valon loisteessa, ennen kuin lepakonsiivin varustettu Emeritus tuli lavalle. Ne lepakonsiivet näyttivät muuten kunnon euron pilailukaupan siiviltä, joten toivottavasti tarkoituskin oli olla ylilyövä. ”Mummy Dustin” aikana konfettisade taisi mennä pääasiassa tuulen mukana, mutta pommit sentään räjähtivät ylöspäin. Itselleni yksi keikan kohokohdista oli ”Year Zero”, jonka aikana screenejä hyväksikäytettiin bändin omiin kuvituksiin. Encoret olivat silkkaa hittiputkea ”Kiss The Go-Goatin”, Dance Macabren” ja ”Square Hammer” myötä päättyen kipinäsateeseen. Oli kyllä hieno keikka jälleen!

Jäljellä oli enää festivaalin järjestämä ilotulitus ja kiitos Sweden Rock Festival 2023 neljästä upeasta päivästä!

Kuvat:

Kenneth Alex: Ghost; Chez Kane, Spiritbox, Skid Row, Monster Magnet, WVH Mammoth

Michael Lindström: Billy F Gibbons, Tribulation, Pantera, Thundermother