Korkeita hiuslakan käryisiä pehkoja ja thrash metallin klassikoita: nämä albumit täyttävät tänä vuonna 40 vuotta

Vuosi 1986 oli juhlavuosi kahdelle metallin ääripäälle: klassikkoja ilmestyi niin tukkametallin osastolta, kuin myös thrash metallinkin saralta. Listasimme jo aikaisemmin 50 vuotta täyttäviä levyjä, ja nyt on aika kurkistaa, mitä vuosi 1986 piti sisällään.

1. Metallica – “Master Of Puppets”: 

Metallica ylitti itsensä kolmannella pitkäsoitollaan “Master Of Puppetsilla”. Vaikka pari vuotta aikaisemmin julkaistu “Ride The Lightning” on ihan pirun kova albumi, vuonna 1986 julkastua “Master Of Puppetsia” ollaan monella taholla tituleerattu jopa Metallican parhaimmaksi. Eikä todellakaan suotta, sisältäähän se kuitenkin uskomattomia taidonnäytteitä näiltä Jenkkilän rämäpäiltä, mistä mainintana muun muassa “Welcome Home (Sanitarium)”, “Battery” ja luonnollisesti albumin nimikkokappale. “Master of Puppets” jäi reipas puoli vuotta albumin julkaisun jälkeen kiertueella menehtyneen Cliff Burtonin viimeiseksi albumiksi. 

2. Megadeth – “Peace Sells… But Who’s Buying”:

Megadethin toisen pitkäsoiton äänityksiä varjosti yhtyeen rumpali Gar Samuelsonin ja kitaristi Chris Polandin huumeiden käyttö, ja herroille näytettiinkin ovea pian albumin julkaisun jälkeen. Edellisenä vuonna julkaistuun kiukkuiseen “Killing Is My Business… And Business Is Good” -debyyttialbumiin verrattuna vuonna 1986 julkaistu “Peace Sells… But Who’s Buying” on ehdottomasti selkeämpi kokonaisuus, joka antoi osviittaa siitä tasosta, mihin Megadeth pystyy kurkottamaan. Yhden metallimaailman tunnetuimmista bassointroista sisältävän “Peace sells… But Who’s Buying” -kappaleen lisäksi täältä löytyy myös klassikkokategoriaan kuuluvat “Devils Island” ja “Wake Up Dead” sekä Megadethin oma versio Willie Dixonin kappaleesta “I Ain’t Superstitious”.

3. Slayer – “Reign In Blood”:

Metallican “Master of Puppetsin” ja Megadethin “Peace Sells… But Who’s Buyingin” ohella, päivänvalon näki myös kolmas erittäin korkealuokkainen thrash metal -klassikko – Slayerin “Reign In Blood”. Tämä yhtyeen kolmas albumi käynnistyy tohtori Josef Mengelistä kertovalla “Angel Of Deathillä”, ja siitä eteenpäin Slayer tarjoileekin vauhtia ja vaarallisia tilanteita noin 29 minuutin verran. Vielä 40 vuotta julkaisunsa jälkeen “Reign In Blood” on edelleen äärimmäisen tiukka ja intensiivinen thrash metal -levy!.

4. Iron Maiden – “Somewhere In Time”:

Iron Maiden yritti kuudennella studioalbumillaan tuoda jotain uutta pöydälle. Laulaja Bruce Dickinson ehdotti akustisia kappaleita, mutta muut yhtyeestä torppasivat idean täysin. Sen sijaan albumilla kuultiin ensimmäistä kertaa kitarasyntetisaattoreita, jotka luovat “Somewhere In Timelle” futuristisen ja melodisemman äänimaiseman. Lisäksi sävellysvastuu jakautui ensimmäistä kertaa kitaristi Adrian Smithin ja basisti Steve Harrisin välillä. Kitarataituri Smithin säveltämät “Wasted Years” ja “Stranger in a Stange Land” olivatkin tämän albumin singlelohkaisut. 

Faneja hemmoteltiin myös Derek Riggsin suunnitteleman kansitaiteen osalta, kun “Somewhere In Time” kansikuvaan on piilotettu useita pieniä “easter eggejä”, jotka ovat viitteitä yhtyeen edelliseen tuotantoon tai kiinnostuksen kohteisiin. Esimerkiksi taustalla näkyvät pyramidit viittaavat yhtyeen edelliseen “Powerslave”-albumiin, kellotaulu näyttää 23:58 (“Two Minutes to Midnight”), “Aces High Barin”-kyltti viittaa “Aces High” -kappaleeseen ja Acacia-kadunkyltti tuo mieleen luonnollisesti “22 Acacia Avenuen”. Lopullinen lista viitteistä löytyy varmasti internetin ihmeellisistä syövereistä.

5. Kreator – “Pleasure to Kill”:

Kun Amerikassa thrash metallin klassikoita puskettiin ulos kuin liukuhihnalta, niin myös Saksan maalla yritettiin pysyä tahdissa mukana. Kreatorin julkaisema toinen pitkäsoitto “Pleasure to Kill” tuntui kuitenkin jäävän julkaisuvuotenaan jenkkiläisten kollegoiden Metallican, Slayerin ja Megadethin varjoon. Edellisenä vuonna julkaistuun “Endless Pain” -debyyttiin verrattuna “Pleasure to Kill” on erittäin brutaali albumi, jonka yhdeksän raitaa kurittavat väkivaltaisesti thrash metallin faneja.

6. Queen – “A Kind Of Magic”:

Queenin 12. pitkäsoitto “A Kind of Magic” tarjosi liudan rockin klassikoita, kuten “One Vision”, “Friends Will Be Friends” ja “Who Wants To Live Forever” – unohtamatta tietenkään nimikkokappaletta “A Kind Of Magic”. Levy toimi myös epävirallisena soundtrackina Highlander-elokuvalle, jonka ensi-ilta nähtiin ennen albumin julkaisua. “A Kind Of Magic” on monelle Queen-fanille tärkeä myös siksi, että se jäi yhtyeen viimeiseksi albumiksi, jonka tiimoilta Queen lähti kiertueelle. 

7. Bon Jovi – “Slippery When Wet”: 

Vanha sanonta “kolmas kerta toden sanoo” piti paikkansa Bon Jovin kohdalla. Nimittäin yhtyeen kolmannen albumin “Slippery When Wetin” julkaisun myötä Bon Jovin maine suoranaisesti räjähti. Vuonna 1986 julkaistua “Slippery When Wetiä” voikin täysin oikeutetusti tituleerata klassikoalbumiksi. Sisältäähän se kuitenkin Ritchie Samboran “talkboxin” ja komean Jon Bon Jovin rintakarvojen lisäksi myös karaokebaarien kauhun “Livin’ on a Prayerin”, “You Give Love a Bad Name” ja “Wanted Dead or Aliven”.

8. Europe – “The Final Countdown”:

Ruotsalaiset ne sitten osaa! Länsinaapurista ponnistavan tukkakuninkaan Europen kolmas albumi “The Final Countdown” pisti tämän Joey Tempestin johtaman poppoon rock-maailman kartalle todistaen, että Ruotsista tulee muutakin kuin ABBAa. Tältä albumilta löytyy ikonisen synaintron sisältävän nimibiisin lisäksi myös ihana slovari “Carrie” ja rokkaavat “Rock The Night” ja “Cherokee”. 

9. Judas Priest – “Turbo”:

Judas Priest otti askeleen kohti kaupallisempaa soundia kitarasyntikoilla, sekä vuoden 1986 mukaisilla radioystävällisillä, mutta kapinoivilla sanoituksilla. Kitaristi K. K. Downing Porsche Turbon mukaan nimetty albumi ei kuitenkaan vakuuttanut yhtyeen vanhoja faneja: kun edellinen “Defenders of Faith” -albumi sisälsi rehellistä heavy metallia, tarjosi “Turbo” jopa glam metallin puoleen kaartuvaa Judas Priestiä. Albumin päättävän “Recklessin” piti päätyä Top Gun -elokuvaan, mutta tuottajat halusivat kappaleen yksinoikeudella mukaan. Noh, albumin kappalelistaa katsomalla voi päätellä, mihin lopputulokseen Judas Priest tuli.

10. Motörhead – “Orgasmatron”:

“Orgasmatron” toimi Motörheadin uran käännekohtana. Levy-yhtiön vaihdon lisäksi myös yhtyeen kokoonpanossa oli tapahtunut muutoksia. “Orgasmatron” on ensimmäinen albumi, jolla rummuissa ei kuulla Phil “Philthy Animal” Tayloria, vaan tilalla kannuttaa Saxonista tuttu Pete Gill, jonka ainoaksi Motörhead-albumiksi “Orgasmatron” lopulta jäi. Kitaristin virkaa puolestaan ensimmäistä kertaa toimittaa Phil Campbell, joka oli tullut jäädäkseen. Yhtyeen riveissä oli ensimmäistä kertaa myös toinen kitaristi, Michael “Würzel” Burston. Albumin tunnetuimmasta kappaleesta “Orgasmatronista” ovat myöhemmin tehneet omat versionsa muun muassa Sepultura ja Satyricon.

11. Ozzy Osbourne – “The Ultimate Sin”:

Viime vuoden heinäkuussa tuonpuoleiseen siirtyneen pimeyden prinssin neljännen albumin työstö ei sujunut kitkattomasti. Ozzy Osbourne oli juuri päässyt pois vieroitushoidosta, eikä niinkään vahvaa luovaa panosta herralta saatu. “Bark At The Moonin” biisintekijäkrediiteistä tylysti pyyhitty Jake E. Lee piti pintansa “The Ultimate Sinin” kohdalla, ettei sama toistuisi, ja albumin teko aloitettiinkin vasta, kun paperityöt olivat kunnossa. Kesken levyn luonnin ulos potkitun basisti Bob Daisleyn tilalle palkattu Phil Soussan toi mukanaan entisen Wildlife-yhtyeensä kappaleen “Shot in the Dark”, jonka editoitu versio päätyi “The Ultimate Sinille”. Soussania ei kuitenkaan kreditoitu tästä, mistä luonnollisesti koitui riitoja, joita puitiin oikeudessa asti. “The Ultimate Sinistä” ei ole juurikaan ilmestymisensä jälkeen julkaistu uusia painoksia, mihin Soussanilla luultavasti on osuutta asiaan. 

12. David Lee Roth – “Eat ‘Em And Smile”:

Van Halenistä vuoden 1985 alkupuolella lähteneen David Lee Rothin debyytti pitkäsoitto “Eat ‘Em And Smile”, tarjosi liudan aivan Rothin näköisiä kappaleita. Myös niin sanotut “taustasoittajat” olivat todella kovan luokan kavereita: rivistöstä löytyi kitarataituri Steve Vai, basisti Billy Sheehan ja rumpali Greg Bissonette. Tämän albumin ehdottomasti kaikista tunnetuin biisi on Vapaudenpatsaalle tehty eräänlainen tribuutti “Yankee Rose”, jonka introssa Steve Vai “keskustelee” kitarallaan Rothin kanssa. Kyseisestä hitistä on myös tehty musiikkivideo, joka ei valitettavasti ole kyllä kovin hyvin vanhentunut.

13. Van Halen – “5150”:

Samaan aikaan David Lee Rothin aikaisemmalla yhtyeellä Van Halenillä käynnistyi täysin uusi aikakausi uuden laulajan, Sammy Hagarin, kanssa. Montrosen laulajana tunnettu Hagar päätyi Van Haleniin eräänlaisen sattuman kautta, kun Eddie Van Halenin ja Hagarin yhteisenä automekaanikkona toiminut Claudio Zampolli vinkkasi Eddielle Hagarin olevan hyvä solisti täyttämään laulajan pestiä. Eddie Van Halen tarttui toimeen, soitti Hagarille ja kutsui hänet 5150-kotistudioon – ja loppu onkin historiaa. 

Van Halenin seitsemäs studioalbumi “5150” on nimetty juuri kyseisen kotistudion mukaan, joka puolestaan on saanut nimensä Kalifornian viranomaisten koodista henkisesti häiriintyneeseen henkilöön. Laulajan vaihdos ja yhtyeen keskinäinen uudenlainen kemia paistavat tältä albumilta, ja “5150” tarjosikin edellisiin Van Halenin albumeihin verrattuna enemmän syntetisaattoreita ja balladipitoisempia kappaleita. Esimerkkeinä tästä ovat yhtyeen hitit, kuten “Why Can’t This Be Love”, “Love Walks In” ja “Dreams”.

14. King Diamond – “Fatal Portrait”:

Mercyful Faten hajoamisen jälkeen päivänvalon näki King Diamondin debyyttialbumi “Fatal Portrait”. Toisin kuin myöhemmät albumit, “Fatal Portrait” ei kerro yhtä yhtenäistä tarinaa, vaan ensimmäiset kappaleet sekä päätösraita “Haunted” kertovat tarinaa muotokuvassa vankina olevasta Mollystä, kun taas loput raidat ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Levy sisältää myös yhden King Diamondin tunnetuimmista kappaleista – “Halloweenin”. 

15. Tarot – “The Spell Of Iron”:

Tarotin debyyttialbumi tarjosi kylmästä pohjolasta kansainvälisen tuulahduksen heavy metal -maailmaan. Vuonna 2011 albumista julkaistiin sen 25-vuotisjuhlan kunniaksi uudelleen äänitetty versio nimeltään “The Spell of Iron MMXI”, jossa kuullaan myöhemmin yhtyeen riveihin liittyneitä kosketinsoittaja Janne Tolsaa ja Tommi Salmelaa. “The Spell Of Ironilta” julkaistiin singleinä “Love’s Not Made for My Kind” ja “Wings of Darkness”, joista jälkimmäisestä on tehty myös musiikkivideo.   

16. W.A.S.P. – “Inside The Electric Circus”:

W.A.S.P.in kolmannella studioalbumilla edellisiltä levytyksiltä tutut sirkkelit, vaaran tunne ja veri tuntuivat puuttuvan. Myös kokoonpano oli kokenut muutoksia, kun Blackie Lawless oli siirtynyt basson varresta kitaraan Randy Piperin tilalle, ja bassoon saatiin Johnny Rod. Vuonna 1986 julkaistu “Inside The Electric Circus” ei aivan yllä “The Last Commandin” tai yhtyeen nimeä kantaneen debyytin tasolle, vaikka se tarjoaakin “9.5.-N.A.S.T.Y.” ja “Restless Gypsy” -hitit, sekä upeat versiot Uriah Heepin “Easy Livin’” ja Ray Charlesin “I Don’t Need No Doctor” -kappaleista. 

17. Poison – “Look What the Cat Dragged In”:

Vain hetki ennen tukkametallin kuoliniskua, päivänvalon näki Poisonin debyyttialbumi “Look What the Cat Dragged In”, johon oikeastaan kulminoituu glam metal -skenen hiuslakan ja meikkien käyttö. Pian bändin L.A.:han muuton jälkeen kitaristi Matt Smith palasikin takaisin kotiin ja Poison jäi ilman kitaristia. Koesoittotilaisuuksia järjestettiin, missä muuan Slash kävi pyörähtämässä esiintymässä, mutta lopulta kitaristi pestin sai C.C. DeVille, joka toi mukanaan “Talk Dirty to Me” -kappaleen – ja ehkä hyvä niin. 

18. Candlemass – “Epicus Doomicus Metallicus”:

Kyllä Ruotsista saatiin vuonna 1986 muutakin kuin Europen tukkaheviä: doom metallin kulmakivi Candlemassin debyyttialbumi. “Epicus Doomicus Metallicus” ei ilmestyessään ollut kaupallinen menestys, mutta on myöhemmin vakiinnuttanut paikkansa yhtenä doom metallin klassikkoteoksena. Laulajana tällä levyllä toimii Johan Längqvist, joka siihen aikaan oli sessiomuusikko. “Epicus Doomicus Metallicus” tarjoili monta legendaarista Candlemass-kappaletta, joista tunnetuimmat näistä “Solitude”, “Demon’s Gate“ ja “A Sorcerer’s Pledge”. 

19. Zero Nine – “Intrigue”:

Zero Ninen viides pitkäsoitto tarjosi 11 kappaleen verran melodista heavy metallia. “Intrigueta” onkin hehkutettu yhtyeen parhaimmaksi albumiksi – eikä syyttä. Levyn julkaisun jälkeen Kuusamon pojat pääsivät esiintymään Ruotsin puolelle Monsters of Rock -jättitapahtumassa, jossa lavalla nähtiin mm. Ozzy Osbourne, Scorpions ja Def Leppard. “Intriguen” ehdottomia kohokohtia ovat herkän nimikappaleen lisäksi vauhdikas ja tarttuva avausraita “Banging On Drums”. 

20. Peer Günt – “Backseat”:

Myös Peer Güntin vuonna 1986 julkaistu toinen pitkäsoitto juhlii tänä vuonna pyöreitä. Tällä(kin) albumilla Teijo “Twist Twist” Erkinharju näyttää kaikille, kuinka rummuista saa kaiken irti ja Teijo “Tsöötz” Kettula taustoittaa upeasti bassolinjoillaan – unohtamatta tietenkään Timo T. Nikkin tunnettua ärinää ja tiukkoja riffejä, jotka eivät muuten juurikaan anna armoa. Omasta mielestäni tämä on kyllä heittämällä Peer Güntin kovin albumi!