Korpiklaani & Jonne Järvelä: Ilon, surun ja korven kyyneliä – Shaman tekee paluun
”He kohottavat puiset kolpakkonsa. He joikaavat ja laulavat. Ja he tappelevat ja tanssaavat aamun koittoon.”
Metallivuori, Turku. Uittamon kansanpuiston ylle on laskeutunut heinäkuinen alkuyö Suomen suvessa varsinaissuomalaisen luonnon helmassa metsän siimeksessä. ”Tanhuvaara” kajahtaa. Perjantai-illan huumasta, ja tietenkin oluesta, humaltuneet ihmiset kohottavat sekä pirun – että juomasarvet ilmaan. Korpiklaani on aloittamassa vuoden ensimmäistä keikkaansa Suomessa.
Palataanpa muutama tunti taaksepäin. Korpiklaanin peikkotukkaisen laulajan Jonne Järvelän tunnistaa päälavan takana kaukaa myös ilman tavaramerkiksi muodostunutta tyyliteltyä silkkipyttyä sekä näyttäviä nahkaisia keikkavaatteitakin.
”Tää on ihan parasta! Kiva, ettemme ole kaupungin keskustassa. Tämä sopii meille paljon paremmin! Jotenkin tässä on heti luonnollinen olo”, hän sanoo iloisesti.
Järvelä harmittelee, että keikkoja on kotimaassa vähänlaisesti. Metallivuoren lisäksi Suomeen oli buukatu kesäksi vain Seinäjoen Wallhill Metal Festival elokuun lopulle. Hänen mukaansa kyseessä on bändin sisäisistä hallinnollisista asioista ja yleisistä olosuhteista johtuva pakkotilanne.
Korpiklaani on jatkamassa Metallivuoresta heti seuraavana päivänä helteisen Bulgarian lavoille. Korpiklaanin ja Jonne Järvelän taival suomalaisen folk metallin huipulle on ainutlaatuinen. Matkan varrella on sattunut ja tapahtunut paljon. Ja kirjaimellisesti sattunut. Järvelällä on haastatteluhetkelläkin oikea käsi paketissa. Muusikon jänne napsahti Kiinan-keikalla poikki ja hauislihas repesi.
”Tästä tuli helvetin kallis juttu. Vakuutusyhtiöstä tuli nootti, että he eivät korvaa leikkausta, mikä on ihan perseestä. Jos loukkaa käden keikalla, sitä ei lasketa työksi. Matkavakuutuksesta sanotaan, että hekään eivät korvaa, koska tämä tapahtui töissä.”
Duohtavuohta – Totuus
Korpiklaani aloittaa kappaleilla ”Pilli On Pajusta Tehty” ja ”Sahti”. Lämpimät oranssinsävyiset lavavalot luovat tummansinisessä yössä tunnelman, että kansa saa tanhuta palavan kokon ympärillä. Ihmismassan keskelle muodostuu välittömästi luonnollinen tanssilava. Nimenomaan luonnollinen.
Kaikki kärsimys on ollut kuitenkin sen arvoista. Jonne Järvelän ja Korpiklaanin tarina on nivottu kansien väliin hänen serkkunsa Timo Rossin samannimisessä kirjassa Jonne Järvelän ja Korpiklaanin tarina. Järvelä kertoo avoimesti ja raadollisen rehellisesti paitsi toteutuneesta unelmastaan elättää itsensä muusikkona, myös sekoiluistaan, epäonnistumisistaan ja yksityiselämästään.
”Siellä on monenlaista. Ainakaan ei ollut tylsää. Päätin, että se tehdään täysin auki. Mun mielestä on typerää tehdä kirja, jos siinä ei olla rehellisiä. Minusta se on tärkeää, niin hyvässä kuin pahassakin.”
Mainos päättyy
”Mun mielestä on typerää tehdä kirja, jos siinä ei olla rehellisiä. Minusta se on tärkeää, niin hyvässä kuin pahassakin.”
Ihmiset ovat kyselleet Järvelältä useammasta kohdasta, että oliko nekin nyt pakko kertoa kirjaan asti. Hän on vastannut suoraan, että ”vittu se on mun elämä”. Hän ei halua elää niin, että olisi jotain salattavaa, kaunisteltavaa tai peiteltävää.
”Jos mä oon sählännyt jotain, tietyllä tavalla kannan vastuuni sillä, että kerron asioista rehellisesti. Yhdessä vaiheessa oli sitäkin, etten kertonut kaikkea. Mutta sitten se alkoi painaa niin paljon, että oli jotenkin helpompaa elää kuin pikku poika, että ’anteeksi, tuli hölmöiltyä’.”
Kirjassa on muun muassa hersyvästi kerrottu, kuinka nuori Jonne Järvelä otti putkifirman pakettiauton muuttoonsa. Hän sai kämpän tyhjäksi, mutta muuton viimeistelyn sijaan hän lähti Tallinnaan ryyppäämään. Homma venähti, ukkelia ei kuulunut töihin ja poliisi kirjasi autosta rikosilmoituksen.
Kun ryyppyputki loppui, satamassa odotti spraymaalilla tägäilty auto. Järvelä lähti korvat luimussa palauttamaan sitä raivosta kihisevälle pomolleen, unohti laittaa käsijarrun päälle ja paku valui suoraan lyhtypylvääseen. Kaiken lisäksi tägejä nöyrästi siivoava Järvelä unohti laimentaa pesuaineen ja päätyi liuottamaan koko auton maalipinnan.
Nuori mies oli varma, että nyt tuli ”fudut”. Pomo kuitenkin täräytti, että ”vittu sä et mee minnekään!” Kun Järvelä muistelee toilailujaan, tunteiden skaala on laaja. Toisaalta asialle voi nyt huvittuneesti jo nauraakin ja pyöritellä epäuskoisesti päätään, mutta toisaalta häpeä ja katumus painavat omalla tavallaan edelleen.
”Siinä on kaikkia noita. Tuohan on täysi akuankkatarina. Se on jännä, että se vieläkin hävettää. Mutta sitten joku osa musta kuitenkin ajattelee, että ei vittu, toi meni jo niin hölmöilyksi, että ei asialle voi kuin nauraa. Ehkä päällimmäisenä kuitenkin on, että hävettää vähän. Vieläkin.”
Tuohan on täysi akuankkatarina. Se on jännä, että se vieläkin hävettää. Mutta sitten joku osa musta kuitenkin ajattelee, että ei vittu, toi meni jo niin hölmöilyksi, että ei asialle voi kuin nauraa.
Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen Mainos päättyy
Álgu – Alku
Circle pit kiertää ”A Man With a Planin” aikana vinhasti, mutta tyypillisen juoksemisen ja tuuppimisen sijaan hyörimisessä ja pyörimisessä on piirteitä karkeloivasta kansantanssista. Yrmyjen ilmeiden ja huutamisen sijaan ihmisten kasvoilla loistaa hymy ja musiikin lisäksi raikaa hilpeä nauru. Joku puhaltaa saippuakuplia.
Jonne Järvelälle oli varhaislapsuudesta asti selvää, että hänestä tulee muusikko. Kun kitaraa ei ollut, alle kouluikäiselle pojalle riitti rokkaamiseen tennismaila. Esikuvina toimivat Eero-isän ja Raimo-sedän bändikuviot Vesilahden kotiseudulla.
Järvelä innostui vaippapöksyisenä poikana Hurriganesista. Hän ei koskaan kuunnellut varsinaisia lastenlauluja, vaan ihmetteli, minkä takia Remu Aaltonen ja kumppanit eivät soita esimerkiksi seurakunnan kerhossa.
Lapsuuden kavereiden kanssa perustettu bändi Zacrifice oli henki ja elämä. Kun yksi heistä päätyi muuttamaan Rovaniemelle Lappiin, ei mennyt pitkään, kun muut seurasivat perässä. Se oli sikäli yksi merkittävimmistä hetkistä Järvelän elämässä, sillä rakkaus roihahti revontulien lailla saamelaisen Maaren Aikion kanssa.
Pariskunta perusti Shamaani Duon, joka julkaisi yhden levyn ”Hunka Lunkan”. Musiikki yhdisteli saamenkielistä joikaamista akustisiin kitaroihin ja noitarumpuihin. Kaksikosta tuli Lapissa niin suosittu, että he saivat kiinnityksen Levin Hulluun Poroon esiintymään käytännössä joka päivä. Kyseessä oli ensimmäinen todellinen käännekohta Järvelän elämässä.
”Elimme köyhyydessä ja yhtäkkiä aloimme tienaamaan ihan hyvin. Saimme oman mökin ja täyden ylläpidon eli ruoat ravintolasta joka päivä. Sitä kautta oppi ja alkoi tulla omia biisejä, kun vanhat radiojoikut alkoivat kypsyttää hiihtokeskuksessa päivästä toiseen.”
Järvelän ja Aikion esikoispoika Jommi syntyi vuonna 1995. Pariskunta kuvitteli romanttisesti rakkauden, suosion ja leveän elävän kestävän ikuisesti, mutta niin ei tietenkään käynyt. Ero tuli ja kaikki loppui. Järvelä joutui elämään murheellista yksinhuoltajaisän elämää kaikkine kommervenkkeineen.
Hän näkee elämänsä kannalta seuraavan merkittävän muutoksen, kun hän perusti suruprosessissaan uuden yhtyeen Shamanin. Bändi on monella tapaa Korpiklaanin edeltäjä.
Yhtye soitteli ensin klassisempia rokkibiisejä, mutta eräissä treeneissä he alkoivat soittaa Shamaani Duon vanhoja biisejä bändisoittimilla ja tehdä uusia folkmaisempia kappaleita saameksi. Debyyttialbumin kantta koristaa noitarumpua pitelevä shamaani. Logo on Korpiklaanilla ja Jonnella edelleen käytössä.
Loktanupmi – Nousu
Rempseä ryyppyralli ”Happy Little Boozer” laajentaa juhlaväen lomassa loikkivan letkajenkan ”madon” miltei koko alueen leveydelle. Ihmiset pitelevät toisiaan olkapäistä ja ovat kaikki samaa porukkaa iästä, sukupuolesta, kotipaikasta, musiikkimausta tai poliittisista näkemyksistä riippumatta.
Kolmantena merkkipaaluna Jonne Järvelä nostaa lyhyeksi jääneen vierailunsa Finntrollissa. Hän joikaa albumilla ”Jaktens Tid”, joka ilmestyi vuonna 2001. Järvelä pääsi bändin kanssa ensimmäistä kertaa esiintymään Saksan Wackeniin ja muualle ulkomaille. Folk-vaikutteet syvenivät entisestään.
Järvelä oli ystävystynyt bändin kitaristin Teemu ”Somnium” Raimorannan kanssa. Kaksikko vietti usein pitkiä iltoja Helsingin Boothillissä. Raimoranta patisti Järvelää tähtäämään katseensa kunnolla ulkomaille. Järvelä heräsi, että hän todella voisi tehdä musiikkiaan isomminkin.
”Mulla oli pikkupojan haave 13-vuotiaana, että en mä ole jäämässä Suomeen. Seuraava iso juttu tietysti oli, kun sain ison työn kautta Napalmin diilin. Levy tulikin maailmanlaajuisesti. Olin ihan ihmeissäni, kun puhelin soi koko ajan. Haastatteluja oli ihan järjetön määrä. Mulla oli tosi huono englanti ja mä vähän häpesin sitä.”
Shaman vaihtoi nimensä Korpiklaaniksi ja bändin debyyttialbumi ”Spirit of the Forest” ilmestyi 2003. Vuosi oli Järvelälle katkeransuloinen. Yhtye löi kansainvälisesti läpi, mutta Järvelää koko hommaan kannustanut Raimoranta ei sitä koskaan nähnyt. Hän kuoli traagisesti reilut puoli vuotta aiemmin samana vuonna pudottuaan Helsingin Pitkältäsillalta jäälle.
”Se oli karmea isku. Ei sitä meinannut alkuun millään uskoa. Teemu oli puhunut itsensä tappamisesta vitsillä ja ehkä vakavissaankin, mutta kukaan ei osannut ottaa niitä juttuja tosissaan. Saattoihan se olla onnettomuus tai äkillinen juolahduskin, kun Teemu oli niin kiihtynyt ja kännissä. Siitä huolimatta olin itselleni pitkään vihainen, kun en vaan saatana osannut tehdä mitään”, Järvelä kommentoi kirjassa.
Kaaoszine ei kysynyt asiasta enempää.
Viimeisimmäksi tärkeimmäksi musikaaliseksi virstanpylvääkseen Järvelä nimeää Korpiklaanin ensimmäisen kunnon ulkomaankiertueen Euroopassa ja Venäjällä. Koska tavallaan bändihän on samalla tiellä edelleen, vaikka studioalbumeita on tullut sittemmin aika paljon lisää.
”Olen ylpeä jokaisesta levystä. Aika pitkälti olen mennyt levy, kiertue, levy, kiertue. Nykyään tärkeimmät asiat ovat henkilökohtaisella puolella. Mulle on iso juttu perunamaan tekeminen kotona. Musiikkia tekee aina mielellään, mutta se ei ole enää työntekoa rystyset valkoisina.”
Järvelä sanoo, että Korpiklaani ei halua tehdä samanlaista levyä kahta kertaa. Bändi on myös vilpittömästi sitä mieltä, että jokainen levy on edellistä parempi. Järvelä on Korpiklaanin ainoa alkuperäisjäsen.
”Tämänkin lahjattomuuteni takaa on tehty pitkä ura. Me ollaan näillä lahjoillamme tarvottu ja opitaan uutta vieläkin yli viisikymppisinä ukkoina. Meillä vähän tasaiseen tahtiin vaihtuu bändin jäsenetkin, mikä on hyvä asia, koska jos joku alkaa puutua, pitää lähteä. Tulee uutta verta ja koko bändi on freesimpi.”
Nykyään tärkeimmät asiat ovat henkilökohtaisella puolella. Mulle on iso juttu perunamaan tekeminen kotona. Musiikkia tekee aina mielellään, mutta se ei ole enää työntekoa rystyset valkoisina.
Järvelän mukaan jäsenvaihdosten draama ei tunnu aina kivalta, jos joku joutuu lähtemään. Toisaalta elämä on jatkuvaa muutosta. Myös Järvelän lapsuudenkaveri ja Korpiklaanin pitkäaikainen basisti Jarkko Aaltonen joutuu välillä jättämään keikkoja väliin töittensä vuoksi. Häntä on tuurannut Jesper Anastasiadis.
Toimituksellisena huomiona kerrottakoon, että osat vaihtuivat päittäin haastattelun jälkeen. Aaltonen on jättänyt yhtyeen työsyistä, mutta tuuraa aina tarvittaessa ja ehtiessään. Anastasiadis on Korpiklaanin uusi vakituinen basisti. Korpiklaani työstää parhaillaan uutta levyä ja Anastasiadis on mukana äänittävänä basistina.
Bálggis – Polku
”Aita” ja ”Kalmisto” katkaisevat eteenpäin kulkevan letkeän liikkeen yleisössä, mutta ei letkajenkkaa. Se vain muuttaa muotoaan suomalaisesta versiosta irlantilaiseen riverdanceen. Jalat käyvät ja ihmiset pitelevät toisiaan hartioista, ellei käsi satu pitämään kaverin olkapään sijaan kiinni oluttölkistä.
Jonne Järvelä julkaisi ensimmäisen soololevynsä Jonnen syksyllä 2014. Levyllä ei soittanut yksikään Korpiklaanin silloisen kokoonpanon jäsen. Kyseessä oli tietoinen ratkaisu, sillä Järvelä halusi, että tuotannot eroaisivat toisistaan. Kolmas soololevy ”Harjumaa” ilmestyy lokakuussa 2026.
”Tiesin, että Korpiklaani ei niitä halua soittaa. Siellä on muniinpuhaltelua ja enempi akustisia sovituksia. Tietyllä tapaa se folkkijuttukin oli enemmän maailmanmusiikkia eikä niin savolaista folkkia kuin Korpiklaani. Kaikilta tuli vihreää valoa. He sanoivat, että biisit ovat hyviä, mutta eivät ne siihen sovi.”
Järvelän musiikillisen polun voi nähdä joko Pohjoiseen tähtitaivaaseen kirjoitettuna kohtalona tai sitten monen seikkailun, sekoilun ja sattuman summana. Joka tapauksessa kaikki on mennyt suoraan hänen elämänsä ja tilanteensa mukaan.
”Olen oppinut ympärillä olevilta ihmisiltä kaikkea. Ihan alun perin Vaarilta, joka oli älytön hanurikeisari ja tilulilu-ukkeli. Ehkä myös se puoli vei kansanmusiikkiin. En ole koskaan ajatellut, että ’vittu mä teen pelkkää metallia’. Olen antanut kaiken vain tulla.”
Muusikko suhtautuu nöyrästi saamiinsa oppeihin, varsinkin saamelaisilta saatuihin. Aina kohtelu ei kuitenkaan ollut hääviä. Häneltä pätkäistiin Pohojosessa hiuksia leu’ulla, ja rokkarilta näyttävä rokkari sai jatkuvasti kuulla näyttävänsä ”hinttarilta”.
”Olin Lapin ensimmäinen pitkätukka, jonka he näkivät kyseisessä saamelaisyhteisössä. Heidän joukossaan ei ollut aiemmin lantalaista, joka olisi pärjännyt heidän hommissaan, oppinut joikaamaan tai jolle he ylipäätään olisivat opettaneet sen.”
Oli kyseessä kohtalo tai sattumusten summa, kaikki on Järvelän mukaan yhtä jatkumoa. Ilman Vesilahden kavereita ei olisi ollut Shamaani Duoa, ilman Shamaani Duoa ei olisi ollut Shamania eikä ilman Shamania olisi Korpiklaania.
”Tekisin todennäköisesti musiikkia, mutta ihan jotain muuta. Kaikki on mennyt tasan tarkkaan sen mukaan, missä mä olen elänyt, kenen kanssa mä olen elänyt ja keneltä mä olen oppinut. Se kaikki näkyy.”
Kaikki on mennyt tasan tarkkaan sen mukaan, missä mä olen elänyt, kenen kanssa mä olen elänyt ja keneltä mä olen oppinut. Se kaikki näkyy.
Joatkašupmi – Jatkumo
”Miero”, ”Leväluhta” ja ”Päät Pois Tai Hirteen” tuovat yhteistanssiin jälleen uuden muodon. Ihmiset istuvat Uittamon maahan soutamaan ”row pitissä”. Norjan maajoukkue on tuonut eleen ehkä jalkapalloonkin, mutta suuren urheilujuhlan sijaan nyt on meneillään mitä riemukkain kansanomainen kulttuurijuhla.
Jonne Järvelän kirjassa vihjataan, että myös Shaman saattaisi tehdä paluun jonain päivänä. Hän vahvistaa asian Kaaoszinen haastattelussa. Bändi treenasi Lahden Mössöllä, mutta Järvelän sijaan joikaamisesta vastuun otti hänen saamelaispoikansa Jommi. Järvelä soitti vain akustiset kitarat, ja nyt yhtye treenaa ilman häntä.
”Siellä on Jommi laulussa ja yksi Jommin kaveri, Roope Vaari, korvaa mut akkarikitarassa. Shaman treenaa, mutta siinä on uusi inkarnaatio. Poika lähti vetämään ihan kunnolla! Meillä on kyläkoulu, missä on studio, treenitila ja muut.”
Järvelä lähti kesken treenien hakemaan jääkaapista vissyä. Jaana-vaimo katsoi häntä ihmeissään, sillä siipan ääni kuului kämpältä, mutta mies itse seisoi hiljaa hänen vieressään.
”Jommi voi vetää biisit ihan samalla tavalla. Olisi hauska nähdä heidät keikalla! Shaman on nyt hänen juttunsa ja olen antanut sen vähän perintönä eteenpäin. Mun mielestä se on hienoa ja hauskaa! Kuka olisi parempi kuin Jommi? Hän on kuitenkin saamelainen.”
Kommentti on ihan aiheellinen. Tahallisen väärinymmärtämisen, puolestaloukkaantumisen ja ammattimaisen mielensäpahoittamisen kultakaudella olisi joko uhkarohkeaa tai sulaa hulluutta lähteä laulamaan saameksi ilman, että on itse saamelainen. Järvelä pystyy siihen itse, sillä saamelaiset ovat itse sen hänelle opettaneet. Ja tietävät Järvelän sukutarinan.
Jommi voi vetää biisit ihan samalla tavalla. Olisi hauska nähdä heidät keikalla! Shaman on nyt hänen juttunsa ja olen antanut sen vähän perintönä eteenpäin.
”Meillähän ei välit koskaan katkenneet. Jommin isoisä Niiles-Jouni Aikiokin on levyttänyt meillä. Hän on mies, joka opetti minulle niin paljon. Luonnon kunnioitusta ja siellä pärjäämistä. Hän on maailmaa kiertänyt joikaaja ja keikkaillut esimerkiksi Afrikassa. Hän myös esiintyi Japanissa suoraan keisarille ja näytteli pääosaa Rauni Molbergin Maa on syntinen laulu -elokuvassa.”
Järvelä sanoo, että ärähdys voisi olla tietyissä piireissä suuri, jos joku alkaisi yhtäkkiä tehdä saameksi musiikkia ilman minkäänlaista yhteyttä saamelaisiin. Hänellekin ärähdettiin 1990-luvulla, kun Maaren Aikio jäi Shamaani Duosta pois ja Järvelä jatkoi yksin Shamania.
”Alkuun tietyt ihmiset tulivat asiasta sanomaan. Ei tietenkään oma saamelaispiiri. Päinvastoin he auttoivat mua biisien sanoissa.”
’Máilbmi – Maailma
”Ruumiinmultaa” kappaletta seuraa yksi illan suurimmista hiteistä. Vaikka sanoja ei osaisikaan tai edes ymmärtäisi, kansansävelmästä Ievan Polkasta on tullut maailmankuulu kappale. Kun väkijoukkoa katsoo, tanssijoita on oikeastaan enemmän kuin heitä, jotka eivät tanssi.”
Yksi Korpiklaaniin liittyvistä suurista mysteereistä on, miksi bändi on niin suosittu ulkomailla, mutta se on jäänyt Suomessa niin vähälle huomiolle kokoonsa nähden. Korpiklaanin versio ”Ievan Polkasta” oli pitkään maailman striimatuin suomenkielinen kappale yli 42 miljoonalla toistokerralla ennen kuin Käärijän ”Cha Cha Cha” kiilasi ohi.
Yksi selitys voi olla, että yksikään suomalainen levy-yhtiö ei bändiä kelpuuttanut Järvelän sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Sunrise Avenue joutui tekemään saman tempun, ja solmi sopimuksen ulkomaille. Kumpikin yhtye on muualla Euroopassa isompi kuin kotimaassaan.
”Ikävä kyllä. Tai on siinä myös puolensa. On toisaalta mukavaa, että kotona saa olla rauhassa. Se on jännääkin, jos menen ruokakauppaan vaikka Belgiassa, joutuu juttelemaan mitä ikinä. Kun menee ruokakauppaan lähikaupassa Suomessa, kukaan ei tule puhumaan mulle mitään.”
Toinen syy voi olla, että Suomessa on ehkä tavallaan puuduttu tietynlaiseen kansanmusiikkiin. Toisaalta aikakin oli sellaista, että genreen suhtauduttiin vähän ”vanhojen mummojen musiikkina”. Järvelä arvelee, että 1980-luvulla ihmiset halusivat enemmän amerikkalaisuutta, eikä samaa musiikkia, jota heidät kasvattanut sodanjälkeinen sukupolvi kuunteli.
”Ymmärrän sen kyllä. Mun mielestä se on aina ollut rempsakkaa ja sopii metallin sekaan. Kyllä mä sen osaan haistella, minkä takia se on niin, miksi folkki ei ole välttämättä Suomessa ihan ykkösjuttu.”
Kääntäen suomeksi laulettu reipas ”hilipatipippaa” ja Pohjolan perinteikkäät poljennat ovat ulkomailla hyvinkin eksoottisia esityksiä. Alkoholi taas yhdistää ihmisiä kaikkialla maailmassa, eikä kappaleella oikeastaan voisi olla universaalimpaa nimeä kuin ”Vodka”.
Bändillä itsellään on hieman ristiriitainen suhtautuminen suosituimpiin juomalauluihinsa. Toisaalta ne herättävät yleisössä innokkaimman reaktion, toisaalta Korpiklaani mielletään harmillisen usein ensisijaisesti humoristiseksi ryyppybiisibändiksi. Kauniit vanhat tarut, hienot historialliset tarinat ja maagiset kertomukset muinaisuskonnoista jäävät paitsioon.
”Se ärsyttää. Jos miettii, mitä Tuomas Keskimäkikin on tuonut sanoituksillaan. Se on myös ehkä vähän tätä suoratoistopalvelukulttuuria. Ihmiset kuuntelevat biisejä, eivätkä enää levykokonaisuuksia. Toisaalta se on ollut meillä sama homma jo 2000-luvun alusta lähtien. Jotenkin sieltä on vain noussut tietyt biisit.”
Ráfi – Rauha
Tanhut eivät lakkaa ”Viiman” tai ”Metsämiehenkään” kohdalla. Rumpali Samuli Mikkosen taidokas ja
mahtipontinen rumpusoolo nostattaa raikuvat aplodit. Pian soisivat bändin suosituimmat hitit.
Jonne Järvelä sanoo, että Korpiklaanin jäsenet ovat aina osanneet juhlia ja ryypänneet paljon itsekin. Juomalaulut ovat heidän suosituimpia biisejään. He jättävät ne usein settilistan viimeisiksi kappaleiksi ja antavat palaa.
”Kyllä me se tiedostetaan. Annetaan kansalle, mitä kansa haluaa. Settilistoihin on kuitenkin rakennettu selkeä draaman kaari.”
Bändin sisäinen meininki on tosin siistiytynyt verrattuna siihen, mitä se on joskus ollut. Järvelän ja Korpiklaanin kirjassa on kerrottu karun koruttomasti ja suoraan, miten keikkoja on mennyt suorastaan pilalle kännisekoilun vuoksi, ja jäsenet ovat heräilleet mitä kummallisimmista paikoista.
”Ei tätä pystyisi tekemään, jos sitä elämäntapaa ei olisi hillinnyt. Mä en ole ikinä tehnyt biisejä kännissä tai krapulassa. ”Vodka”-biisinkin tein sillain, että olin paskalla iltapäivällä, skidit olivat pieniä ja pyörivät siinä. Se tuli äkkiä siinä istunnolla ja juoksin alakertaan äänittämään demoa.”
”Vodka”-biisinkin tein sillain, että olin paskalla iltapäivällä, skidit olivat pieniä ja pyörivät siinä.
Kaljoittelu kuuluu bändiin vahvasti vieläkin, he eivät enää pysty kolmen vuorokauden ankariin ryyppyputkiin tai aloittamaan päiväänsä vodkalla. Järvelä sanoo, että nykyään hän pystyy hillumaan korkeintaan kaksi iltaa peräkkäin keikkabussissa. Muuten on pakko mennä hotelliin nukkumaan.
”Mulla on uniapnea. Ne maskipaskat on kauhea viriteltävä punkassa kauheassa soosissa! Tähän on tultu, että keksii tekosyitä, ettei enää ryyppää. Ehkä se on ihan hyvä.”
Alkoholi on ollut Järvelän toilailuissa monessa hauskassa tarinassa mukana. Viinalla läträäminen on toisaalta ollut usein tavalla tai toisella osallisena, kun Järvelä on käynyt läpi elämänsä synkimpiä, surullisimpia, noloimpia, kiusallisimpia ja ikävimpiä hetkiä.
”Niihin oli ihan karmea palata kirjassa. Mun oli välillä pidettävä jopa taukoa. Oli sanottava, että ’ei vittu, mä en pysty’. Yhdessä vaiheessa alkoi jo vituttaa. Rakastan Timoa, mutta ne asiat vain olivat niin kipeitä. Varsinkin kun oli kiire, väsymys ja vähän rapulaakin saattoi olla. Tuli vain tunne, että mä en pysty.”
Rossi on kirjoittanut ison osan kirjasta oltuaan mukana Korpiklaanin Amerikan-kiertueella. Järvelä sanoo, että hän ei ymmärtänyt, että oman elämän läpikäyminen voi olla niinkin rajua. Vaikka hän on itse ollut siinä koko ajan mukana.
”Mutta kun sitä käy tuolla tavalla kunnolla läpi, ja joutuu ikään kuin elämään uudestaan ne tietyt asiat, se oli todella raadollinen paikka itselleni. Se oli paljon rajumpi paikka kuin olisin itse voinut kuvitella.”
Boahttevuohta – Tulevaisuus
Mylvintä kuuluu Metallivuoren perjantai-illassa Turussa meren rannalla varmasti kauas, kun Korpiklaani aloittaa kappaleen ”Saunaan” ja päättää settinsä ”Vodkaan”. Viimeisten villien tanhujen jälkeen ihmiset halailevat toisiaan, hymyilevät ja nauravat. Yksi heistä sanoo ilon kyyneliä pidätellen: ”Oli ihan vitun hyvä!”
Timo Rossi on tehnyt valtavan työn etsiessään haastateltavia Jonne Järvelän elämän varrelta varhaislapsuuden ystävistä, bändikavereista ja perheestä lähtien. Muusikko saikin lukea muiden kertomana tarinoita, joita hän ei itse enää muistanut.
”Siellähän ei sensuroitu kenenkään sanomisia. Tunnistin kuitenkin itseni kaikesta. He olivat tosi suoria, mun ex-emännät ja kaikki, niin hyvässä kuin pahassakin. Sieltähän tuli kaikki kumpaankin laitaan ja selkeät syyt, minkä takia suhteet päättyivät. Ja sitten kumminkin jotain hyvääkin.”
Vaikka Järvelän elämässä on piisannut kosolti vastoinkäymisiä, epäonnistumisia, typerehtimistä, pettymyksiä, vaikeuksia ja vitutusta, hänessä ei ole minkäänlaista katkeruutta ja kirjassa on onnellinen loppu.
Hänen kanssaan ei keskustele pelkästään muusikon, vaan myös rakastavan kumppanin ja isän, vaatimattoman ja nöyrän bändikaverin ja ystävän, sekä poikkeuksellisen maanläheisen ihmisen kanssa. Järvelä puhuu erityisen kauniisti vaimostaan Jaanasta sekä viidestä lapsestaan, mutta myös entiset kumppanit saavat kiitosta.
”Mullahan on ollut helppoa, kun mulla on ollut niin hyvät puolisot. Mun on annettu tehdä tätä musiikkijuttua. Mullahan on järkyttävän hyvät välit kaikkien kanssa vieläkin, mikä on mulle tärkeää. Lapsilla on hyvä olla, kun vanhemmilla on hyvä olla. Suhteet ovat luonnolliset.”
Järvelän mukaan välittäminen hänen lastensa äitejä kohtaan ei ole koskaan kadonnut missään vaiheessa ja hänellä on ”halivälit” kaikkiin. Hän on piti myös yhteyttä ensirakkauteensa ja esikoispoikansa äitiin Maaren Aikioon. Aikio kuoli ennenaikaisesti vuonna 2018. Yhteys Aikion perheeseen on säilynyt tähän päivään saakka.
”Kaikki kunnioitus puolisoille. Meillä ei ikinä ole ollut älytöntä riitaa tai että välit olisivat menneet poikki. Lapsistani on tullut tosi tasapainoisia aikuisia ihmisiä, vaikka onhan heistä aina huoli kumminkin. Lapsenlapsia odotellessa!”
Alun teksti on toimittajan vapaa käännös Korpiklaanin ensimmäisen levyn ”Spirit of the Forestin” avauskappaleesta ”Wooden Pints” Metallivuoren metsän hengessä. Väliotsikot ovat pohjoissaamea. Juttu ja väliotsikoiden oikeaoppinen muotoilu on tarkastettu pohjoissaamelaisella saamelaiskulttuurin kunnioittamiseksi.