Kun sirkuksen kaikki eläimet melkein sekosivat — W.A.S.P.:in ”Inside The Electric Circus” täyttää neljäkymmentä vuotta

”Tired record done by a tired band”, sanoi Blackie Lawless MTV:n haastattelussa 1990-luvulla W.A.S.P.-yhtyeen kolmannesta, vuonna 1986 ilmestyneestä levystä ”Inside The Electric Circus”. Tavallaan ymmärrän hänen lausunnon ja on myönnettävä, ettei albumi ole yhtyeen paras, eikä se sisällä varsinaisia klassikoita. Mutta ei se ole myöskään aivan niin huono tai väsynyt kuin Lawlessin sanat ja kenties yleinen mielipide antavat ymmärtää. Osansa Lawlessin puheissa on saanut myös levy-yhtiö Capitol Records, jonka odotuksissa oli, että yhtye jatkaa ”levy-kiertue-levy-kiertue”-sykliä, mistä Lawless ei ollut kovin iloinen. Hän on kuitenkin todennut saaneensa sen ansiosta kiertueella ensimmäiset ideat tarinalle, josta syntyi myöhemmin ”The Crimson Idol” -levy.

Bändi oli julkaissut parin vuoden sisällä kaksi menestynyttä levyä, jotka möivät Suomessakin kultaa (kultalevyt nähtävillä muun muassa ”Videos…In The Raw” -julkaisulla). Yhtye taisi itse asiassa saada aikoinaan kaikkien aikojen ensimmäisen kultalevynsä juuri Suomesta.

Vuonna 1985 ilmestyneen ”The Last Command” -levyn jälkeen oli tapahtunut muutoksia kokoonpanossa, sillä kitaristi Randy Piper otti loparit, ja aiemmin basson varressa temponut Lawless halusi palata kitaristiksi, koska sellainen hän alun perin oli. Toisen kitaristin, Chris Holmesin humalaisen rekrytoiminnan kautta bassoon saatiin aiemmin muun muassa King Kobran riveissä vaikuttanut Johnny Rod, joka oli paitsi oiva valinta mutta myös pätevä heppu niin basson kuin mikrofonin parissa.  

Siinä missä Lawless muisti ”The Last Command” -levyn kohdalla kehua koko ajan eteenpäin menemistä, levyn monimuotoisuutta, kehitystä ja ”Pink Floyd Meets W.A.S.P.” -asennetta, oli ”Inside The Electric Circus” -levyn tarkoitus mennä taaksepäin kohti bändin juuria. Levyn nimen ajatus oli kuvata sitä, mitä bändi näkee lavalta, ja miltä esiintyminen tuntuu. Vielä edellisellä levyllä oli kierrätetty uudelleen vanhaa materiaalia, mutta käsittääkseni tällä levyllä kaikki biisit oli covereita lukuun ottamatta kirjoitettu tätä levyä varten. Lawless onkin myöhemmin kironnut ajan vähyyttä, sillä hänen mukaansa levy on kirjoitettu, harjoiteltu, äänitetty ja miksattu vain yhdeksässä viikossa. Vanhan kierrättämisestä Randy Piper on tosin sanonut, että niin sirkusteema, häkki kuin leopardivärit lainattiin heidän vanhalta, W.A.S.P.:ia edeltäneeltä Circus Circus -bändiltä. 

Albumin kannesta kohuttiin kovasti etukäteen, että Lawless olisi siinä vallan kelteisillään, mutta ei sentään. Jonkinlaisiin leopardiväreihin verhoutuneena hän on edellisen levyn kannen tyylisesti edustamassa bändiä yksin, ja takakannessa on tarjolla lady-oletetun viehkeät sääret. Pienenä yksityiskohtana voidaan huomioida, että kuvassa on myös Holmesin kitara ja Lawlessin käyttämä basso. Muita kielisoittimia ei näy. 

Kesytetty vai hullu sirkus?

Levyn avaa ”The Big Welcome”, jossa Lawlessin ääni toivottaa sirkusmusiikin päälle kaikki tervetulleeksi sirkukseen musiikin toimiessa avaimena kaikkeen odottavaan hulluuteen. Lawless olisi kieltämättä ollut oikein oiva kuuluttajakin. Ensimmäinen varsinainen biisi on nimikkolaulu ”Inside The Electric Circus”, joka on kuin luotu keikan avaajaksi samalla tavalla kuin myöhemmin esimerkiksi Judas Priestin ”Judas Rising” (, jolla ei tosin avattu kiertueiden keikkoja). Yksinkertaisen tarttuvalla riffillä varustettu biisi on tempoltaan nopeahko, ja teksti kertoo sirkustermein rokkikeikan meiningeistä. Biisi voisi olla vaikka debyyttilevyllä olevan ”Hellion”-biisin kaukainen serkku.

Ensimmäiseksi videobiisiksi (ja myöhemmin singleksi) valittiin Ray Charles -cover ”I Don’t Need No Doctor”, joka on toki levyn tarttuvimpia biisejä mutta ei muuten anna yhtyeestä ehkä sitä parhainta kuvaa. Toki Lawless ulvoo kappaleella niin kuin vain mahdollista on, ja biisi rokkaa, mutta siinä on silti omat haasteensa. Lontoon legendaarisessa Hammersmith Odeonissa kuvattu video kolahti kakarana ja muistan kuin eilisen, kun se näytettiin Hittimittarissa ensimmäisen kerran. Varsinkin alun esiintymisasujen päälle laitto säväytti, vaikka meno oli selkeästi seestynyt vanhoihin videoihin verrattuna, eikä bändi tuntunut olevan enää ihan yhtä kahjo lauma kuin aikaisemmin. Ehkä levyn henkeen sopivasti bändi tosiaan vaikutti enemmän sirkusryhmältä kuin aidoilta hulluilta. Toki lapsena jo ymmärsi tietyn ironian, että nuo jos ketkä tarvitsisivat lääkäriä. 

“9.5.-N.A.S.T.Y.” oli ensimmäinen levyltä julkaistu single, ja biisin lyyristä sisältöä kuvaa hyvin kappaleen toinen säkeistö: ”Ooh – no mama’s baby, this child/She’s a killer wrapped in high-heel shoes/Touch the skin – it burns like fire/I don’t even care if I’m being used/Threw me down and then she tore off my jeans/She said, come on, babe, I mean business/I’m gonna show you what liberated means”. Biisissä on hittipotentiaalia, mutta en kuitenkaan näkisi sitä soittolistojen kärjessä samalla tavalla kuin esimerkiksi edellisen levyn hitit ”Wild Child” ja ”Blind In Texas” . Ilman Lawlessin omaperäistä ääntä biisi olisi voinut jäädä vahvaksi väliinputoajaksi, mutta hän osasi repiä äänestään biisin tarvitsemat ylimääräiset kierrokset. 

”Restless Gypsy” kuuluu levyn kärkibiiseihin B- puolen ”Sweet Cheetah” -biisin kanssa. Rauhallisia pitkiä sointuja kitaralla, Lawlessin kaihoa soiva ääni, tarttuvat melodiat sekä kertosäkeet ja tietynlaista vapautta ja rakkautta henkivät tekstit nostivat biisit melkein unohdetuiksi semiklassikoiksi. Levyn parempaan osioon kuuluvat edellisten kanssa musiikillisesti välillä jopa liian samanhenkiset ”Shoot From The Hip” ja ”I’m Alive” (omistettu kaikille ahdistaville organisaatioille). 

”Mantronic”-biisin heleä akustinen alku ja kitaramelodia olisivat voineet johdattaa biisin hienoon ja maailmaa syleilevään balladiin, mutta alun jälkeen biisi muuttuu levylle tyypilliseksi jyräksi, joskin väliosassa käytetään tehosteena tuota kaunista akustista osiota. Biisi ei ole millään tavalla huono ja ehkä vähän turhaan unohdettukin, mutta ei se kuitenkaan pärjää mitenkään bändin kovimmalle tuotannolle. Samaan lokeroon menee ”King Of Sodom And Gomorrah”, jossa Lawless päästelee repivää raspiaan, ja perusasiat ovat kunnossa. Kappale ei valitettavasti riitä bändin oman tuotannon kärkikahinoihin. 

Levyn turhiin biiseihin kuuluvat Uriah Heep -cover ”Easy Living” sekä levyn päättävä ”The Rock Rolls On”. Ensimmäisessä ei ole sinällään mitään vikaa, mutta se on vailla intohimoa suoritettu ja ennen kaikkea tarpeeton ja turha. Jälkimmäinen on sellainen jokseenkin tyhjänpäiväinen rallatus, ja sen olisi voinut hyvin sijoittaa vaikka jonkin singlen B-puoleksi. 

Levyn miksaajana toiminut Michael Wagener on loihtinut levylle miellyttävän pehmeän äänimaailman, vaikka soundit kieltämättä kaipaisivat enemmän sellaista potkua, ähinää ja rähinää. Toki Duane Baronilla ja Alex Woltmanilla on osuutensa, sillä he ”engineered” levyn. Blackie Lawless on tietysti koko homman tuottaja, joten vastuu lienee loppukädessä hänen.

Levyn soundit ovat olleet keskustelun aiheena monilla palstoilla, mutta minulle ne ovat muotoutuneet levyyn kuuluviksi. Pienestä muun kaipuusta huolimatta en ehkä osaisi kuvitella albumille enää muunlaisia soundeja. 

Levy ei ollut edellisten levytysten kaltainen menestys, mutta se nousi kuitenkin Yhdysvalloissa Billboard-listan sijalle 60. Suomessa heltisi listoilla parhaimmillaan sija 16. Kiertueita tehtiin kovasti, ja marraskuussa vuonna 1986 revohka vieraili Helsingin Jäähallissa Iron Maidenin lämmittelijänä. Keikka on saanut kovasti kritiikkiä osakseen, ja sitä seurasikin 19 vuoden tauko, ettei bändiä nähty Suomessa. Levy jäi samalla rumpali Steve Rileyn viimeiseksi studiosuoritukseksi bändin riveissä.

Blackie Lawless on myöhemmin harmitellut, että hän teki sirkuksesta liian iloisen ja olisi myöhemmällä ajatusmaailmalla rakentanut siitä paljon synkemmän. Ehkä aikakausi vaikutti siihen, ja myöhemmin hän on päässyt toteuttamaan tuota pimeämpääkin puoltaan. Levy olkoon oman aikansa kuva, ja minulle ilmeisesti huomattavasti tärkeämpi levy kuin Lawlessille, joka pitää levyä suurin piirtein uransa huonoimpana.