Kuolorässin kuninkuusajot – arviossa Gutsin debyyttialbumi ”Decay”

Turun mullasta keskiyön tunteina kaivautuva Guts on erinomainen esimerkki yhtyeestä joka osaa sulattaa vanhan liiton proto death metalin, keskitempoisen death thrashin piinaavaan ja luonnollisen raskaaseen tylytykseen. Yhtyeen yhdeksän kappaleen ja 35 minuutin mittainen debyyttialbumi ”Decay” ei periaatteessa mitään ihmeellisyyksiä tarjoa, mutta oikeiden palikoiden ollessa näinkin hyvin hallussa ja järjestyksessä, lopputulos on häkellyttävän hyvä.

Iiro Hustovaaran ja Jaakko Hentilän alavireisen yhteen punomat, mullantuoksuiset riffimatot rouskuttavat väkevää, juuri tarpeellisen määrän iskuja sisältävää sointumaailmaa, joissa soittamatta jätetyt nuotitkin toimivat musiikille tuhovoimaista tilaa tarjoavina elementteinä. Tyylitajuisessa ja asiansa päälle erinomaisesti ymmärtävässä rytmiryhmässä basisti Mikko Saari ja rumpali Jani Kiiski eivät edes pyri saavuttamaan musiikillisia huipentumia blastauksen tai vaikeasti soittamisen avuilla. Linjanvetona toimii, mitä suoraviivaisemmin ja tymäkämmin, sitä parempi ja tehokkaampi.

”Decay”-albumin parhaimmistoon nousevat napakasti pikkaava avausraita ”Bitter Stream”, death n’ roll -vaihteen silmään iskevä ”Manhunt” ja albumin tehokkaimpien raitojen joukkoon proto thrash -laarista ammentavat kiskaisut ”Spinebreaker” ja ”Decay Sermon”.

Gutsin möyhentämään taikinajuureen leivottu kuolonmetalli ei lähtökohtaisestikaan pyri aukaisemaan uusia latuja, eikä myöskään yliesittäytymään moderneja tulokulmia vilisevällä sisällöllään. Päinvastoin. Yhtyeen armoton kurmootus on perusasioihin, rytmisesti yksinkertaisiin ja varmaan toimivuuteensa luottavaa, hartioista lähtevään soitantaan pohjaavaa liiskaamista. Guts luottaa biiseissään groovaavasti jyrääviin ja optimaalisen painostaviin sahausriffeihin, joiden suorittamisen taso on varmaotteista tavaraa kautta linjan. Tästä kaikesta ylisoittaminen, sisäsiisti ja sliipattu meininki sekä turhat krumeluurit on kuitenkin karsittu oikeaoppisesti pois kaiken olennaisen välittämisen tieltä. Täsmällisen, mutta onneksi ei liian metronomin tarkasti soitettujen riffikuvioiden pohjalla bändisoiton alakerta resonoi juuri sopivan tuhdilla voimakkuudella tukien riffikäsityötä, aivan kuten sen tässä tapauksessa kuuluukin.

Vaikka paikoin lyyrisellä puolella Guts lipsuukin turhan kauas alan kliseiden ja tarpeettomien fantasia-aiheiden puolelle, tarjoilee yhtye näistä pienistä tyylirikoista huolimatta erittäin uskottavan, intensiivisen ja johdonmukaisen äärimetallialbumin jota kuuntelee mieluusti useampiakin kierroksia.