Kuopio Rockcock 2013
Elokuun ensimmäinen viikonloppu alkoi lämpimissä merkeissä, joten oli mainio sää lähteä Kuopioon juhlimaan Rockcock-tapahtumaa. Tänä vuonna live-musiikkia oli tarjolla hieman vanhemmille hevijäärille sekä populaarimman musiikin ystäville. Kattaus oli jopa hieman huvittava, koska Kaija Koo ns. lämmitteli Helloweeniä. Luvassa oli siis ”kaikille jotakin”, mikä on ollut useamman vuoden ajan Rockcockin teemana. Mikäpä siinä, kun kansa tuntuu tykkäävän.
Tänä vuonna päätin jättää suurimman osan jokavuotisista esiintyjistä välistä, joten perjantaina Mokoman aloittaessa settiään nautiskelin auringonpaisteesta toisaalla. Sen, mitä matkalla alueelle kuulin, bändi tuntui soittavan kaikki radioystävälliset rallinsa. Alueelle päästyäni taapersin muun seurueen mukana katsomaan Stigiä, joka on tämän kesän ”kovinta” artistia. Stig esiintyi tyylilleen uskollisesti hieman vaivaantuneen näköisenä ja lauloi biisit tylsän monotonisella äänellä. Sanoitukset olivat pikkutuhmia, mikä tuntuu olevan tämän päivän trendi (kiitos Petri Nygård), ja musiikillisesti meno oli outo sekoitus countrya, rappia, iskelmää ja teknoa. Klamydia taisi aikoinaan laulaa ”huumorin kukka on kielletty kukka”, joten poistuin kaljateltan suuntaan keikan puolivälissä. Stig veti kyllä yllättävän hyvin väkeä paikalle, mikä varmasti lämmitti järjestäjien mieltä.
Seuraavaksi olisi ollut tarjolla Ruotsin melodisen metallin kuuminta kärkeä oleva Amaranthe, mutta koska kyseinen bändi on ollut niin useasti esillä sivustolla, päätin olla ”erilainen nuori” ja mennä katsomaan viereisellä lavalla soittavaa Kivesveto Go Go -bändiä. Amaranthe tuntui kiinnostavan muuta festariväkeä, sillä suomipunkkia oli katsomassa vain kourallinen ihmisiä. Bändiä tilanne tuntui lähinnä naurattavan, ja keikka vedettiin ilman suurempia paineita. Kakkahätä 77:ää muistuttava bändi paukutti hyvällä sykkeellä ja veti yllättävän tiukan keikan, josta päällimmäisenä jäi mieleen se, että Kouvola on paska paikka. Bändi tarjoili mukavan menevää punkkia ilman suurempia selityksiä.
Mainos päättyy
PMMP tuntui olevan seurueen naisväellä se kovin juttu, varsinkin kun bändi on lopettamassa uraansa tämän kesän keikkojen jälkeen. Väkeä olikin kertynyt paikalle jo hyvät määrät ja tunnelma oli korkealla. PMMP esiintyi todella energisesti, ja settilista koostui koko uran kovimmista biiseistä. Uusimmalta, hieman kokeelliselta levyltä ei kuultu kuin pari hittibiisiä, ja 45 minuuttiin mahtui vain pari rauhallisempaa biisiä. Bändin kuulijakunta on kyllä todella laaja, sillä keikan aikana bongasin yleisön joukosta niin black metal – kuin iskelmäbändienkin paitoja.
Auringon alkaessa laskeutua oli aika päästää saksalainen jyrä U.D.O. lavalle. Ikä ei tuntunut miehistöä painavan, kun raskas heavy metalli alkoi soida Väinölänniemellä. Bändin poljento oli raskasta ja sujuvaa. Setti koostui niin uudemmista kuin vanhemmistakin U.D.O:n biiseistä, ja saatiinhan sitä loppuun muutama Accept-veto. Väkeä ei ollut ruuhkaksi asti, mutta ihan sopivasti näin ”alkuillan” esiintyjälle. En oikein odottanut keikalta mitään, sillä bändin ja Udo Dirkschneiderin tuotanto ei ole kovin tuttua itselleni, mutta kylläpä oli tiukka keikka. Herra Udo ei kummemmin välijuontoja harrastanut, vaan uusi biisi lähti suoraan edellisen loputtua käyntiin. Korvat soiden, niskat jumissa ja onnellisena hymyillen poistuin keikalta anniskelualueen puolelle, eikä Klamydia jostain syystä jaksanut enää kiinnostaa.
U.D.O:n kanssa yhtä aikaa soittanut Von Herzen Brothers sai festariväkeä katsomoonsa suhteellisen paljon. Veljesten musiikissa on paljon juttuja, joista voi pitää, mutta lopputulos menee silti miinuksen puolelle. Levyllä ylipitkiksi venytetyt biisit on pitänyt leikellä live-vetoja varten, ja meno on muutenkin ns. kuulijaystävällisempää. Niinkin ylitaiteellisiksi biiseiksi kuulostavat kappaleet yllättävän paljon toisiltaan, joten keikka sai muulta seurueelta arvosanan ”V**u mitä paskaa”.
Pari biisiä nurmikolta Klamydiaa kuunneltuani voin vain ihmetellä, miksi bändi edes tekee uusia levyjä, kun keikoilla kumminkin soitetaan ne samat tutut rallit. Klamydia ei oikein toimi loppuillan bändinä, vaan meno on parhaimmillaan alkuillasta parhaassa nousuhumalassa. Haukotellen siirryinkin odottelemaan illan pääbändiä, joka oli perjantaina Tanskan oma rockihme D-A-D.
Ilmeisesti muulle yleisölle D-A-D oli yhtä tuntematon kuin itsellenikin, sillä väkeä kerääntyi nihkeästi päälavan tuntumaan. Viereisellä lavalla kaikkien äitien suosikkivävy Cheek veti pitemmän korren Tanskan poikien saadessa vain rippeet. Yleisö oli muutenkin jotenkin armottoman laimeaa, ja joukkotaputuksiin lähti vain muutama rivillinen väestä. No, tämä ei kumminkaan bändiä tuntunut haittaavan, ja keikka lähti hyvällä sykkeellä käyntiin. D-A-D on ulkoisesti todella tyylikäs bändi, ja varsinkin basisti Stig Pedersenillä on varsin mielenkiitoinen ulkoinen olemus. Erehdyttävästi 80-luvun Rob Halfordilta näyttävä kaveri soitti tällä kertaa kaksikielisellä läpinäkyvällä bassolla, jossa oli siniset ledit valaisemassa. Pedersen hyppi ja pomppi lavalla hirvellä sykkeellä muun bändin ollessa hiukan hillitympi ilmaisussaan. D-A-D oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus, ja kyllähän setistä löytyi useampikin biisi, jonka en edes tiennyt olevan bändin tuotantoa. Nopeat iskevät biisit toimivat hyvin, ja varsinkin vokalisti Jesper Binzerin ääni miellytti korvaan. Jossain vaiheessa keikkaa bändi ryhtyi tunnelmoimaan ja kappaleiden välikohdat venähtivät useamman minuutin mittaisiksi halluiluiksi. Tässä vaiheessa suuntasin nenäni kohti yöpaikkaa ja lähdin lataamaan akkuja seuraavaan päivään. D-A-D tuli nähtyä, mutta tuskin lähden bändiä toista kertaa katsomaan.
Väinölänniemessä järjestettävä Rockcock sisälsi taas kerran kolme ulkolavaa ja yhden sisälavan, jossa soitti täysin tuntemattomia pikkubändejä. Soittojärjestys oli tällä kertaa outo, sillä päälavalla ja pienemmällä lavalla soitti aina päällekkäin kaksi erityylistä bändiä. Monesti kumminkin molemmat bändit olivat ns. päälavamateriaalia, kuten esim. Cheek, Haloo Helsinki! ja Mariska & Pahat Sudet. Tuollaisilla bändeillä oli pikkulavan edessä tungosta, kun isommat ulkomaalaiset bändit jäivät ilman katsojia. No, sinänsä en voi valittaa, koska tänä vuonna ei ollut yhtään päällekkäisyyttä katsottavien bändien listalla. Järjestyksenvalvonta toimi taas tänä vuonna todella hyvin, ja järkkäreitä tuntui olevan todella paljon tilan kokoon nähden. Itse festarialueen ympärille oli tehty ns. suoja-alue, jonne ei omien juomien kanssa voinut mennä. Tämä rauhoittaa varmasti menoa siltä alueelta, mutta tämän alueen ulkopuolella väki istui, sotki ja ryyppäsi kuten ennenkin. Sisääntulossa ei ollut pahemmin jonoa ja kulku alueelle oli jouhevaa. Vesipisteitä oli riittävästi ja niiden luo pääsi suhteellisen helposti, mikä oli todella hyvä asia lämpötilan noustessa reippaasti yli 30 asteen. Jos jostain pitää nurista, niin se on vessojen määrä; bajamajoja kun ei vain koskaan ole liikaa. Alueen ruokatarjoilun hintataso oli myös hävytön. 8 € pienestä lautasellisesta makkaraperunoita tai 9 € lautasellisesta nuudeleita on aika kova hinta.
Lauantai alkoi edellispäivää lämpimämmissä merkeissä eli luvassa oli todella kuuma päivä. Seurueemme vaappui heti festarin toisen päivän avaukseen, sillä luvassa oli paljon kehuttu Pää Kii. Suomipunkkia kolmella kitaralla veivaava bändi ei saanut kummoisesti väkeä paikalle, eikä keikka kyllä vakuuttanut. Todella laiskankuuloisen bändin musiikki oli tylsän laahaavaa, eikä edes pieni nousuhumala auttanut pääsemään tunnelmaan. Pari biisiä tuli kuunneltua, ja sitten odottamaan seuraavaa esiintyjää.
Mainos päättyy
Timo Rautiainen & Neljäs Sektori oli itselleni yksi odotetuimpia esiintyjiä. Bändin uutukainen levy on vieläkin tiukassa kuuntelussa, joten kiertueen päättävää keikkaa odotettiin kovasti. Rautiainen tuli nähtyä jo kerran tämän kiertueen aikana. Aikaisesta ajankohdasta johtuen väkeä ei ollut taaskaan kovin paljoa paikalla, mutta se ei pahemmin menoa haitannut. Ei haitannut myöskään lähes täysin selvinpäin soittava miehistö, joka tempoi setin läpi sopivan rennolla otteella. Tiettyä kiertueväsymystä oli toki havaittavissa, mutta yhteissoitto sujui todella hyvin ja uudet biisit toimivat hienosti livenä. Kuten oli odotettavissa, setti koostui pääosin uusista biiseistä ja kappaleista Rautiaisen parilta edelliseltä soololevyltä. Niskalaukauksen aikaisia biisejä kuultiin muutama, ja sekös vasta lämmitti sydäntä. Innolla odottelen, mitä jätkät saavat seuraavaksi aikaan, ja toivon syvästi, että Rautiainen ei innostu liikaa kansanmusiikista. Hevi hevinä, jooko Timo?
Seuraavaksi katsomislistalla oli jo kymmenettä kertaa Kuopiorockissa esiintyvä Turmion Kätilöt, jonka laulaja Mc Raaka Pee koki kovia puoli vuotta sitten. Kaveri meinasi siirtyä mullan alla musisoivien kerhoon saatuaan aivoihin verenkiertohäiriön. Olipa mukava nähdä mies voimissaan lavalla ja huomata, että ”pienet” vastoinkäymiset eivät lannista menoa. Turmion Kätilöt paukutti tutulla raivolla ja energialla. Ihmisiä oli kertynyt hyvin paikalle ja tunnelma oli todella hyvä festarikansan laulaessa mukana tuttuja biisejä. Huomasin, että bändi kiinnosti myös vanhempaa porukkaa ja ihmisiä, jotka eivät olleet bändiä aikaisemmin nähneet. Olen nähnyt bändin 11 kertaa livenä ja olen vakavasti sitä mieltä, että jos saisin nähdä vuoden aikana vain yhden bändin livenä, olisi se Turmion Kätilöt. Harmittavasti keikalla ei kuultu kuin yksi uusi biisi tulevalta levyltä, mutta bändi lupaili uuden täyspitkän tulevan ulos syyskuun lopulla. Ennakkotilaus siis vetämään.
Jätin suosiolla Viikatteen välistä, sillä jo ensimmäisen biisin kohdalla oli selvää, että vokalisti Kaarle Viikatteella oli taas ”huono päivä”. Täysin väärässä rekisterissä ja nuotin vierestä tullut laulu karkotti seurueemme festarialueen kaukaisimpaan nurkkaan. Onneksi seuraava esiintyjä oli Michael Monroe, joka palautti uskon suomalaiseen musiikkiin. Nyt oli tarjolla todella energinen rock-keikka, joka piti otteessaan alusta loppuun. Monroen uutukainen levy ja Voice Of Finland tuomarointi ovat nostaneet miehen uuteen suosioon, ja keikkaa olikin katsomassa festareiden isoin yleisömäärä. Vaikka biisit eivät olleet tuttuja, huomasin jalkani naputtavan tahtia ja kätteni taputtavan mukana bändin sitä pyytäessä. Tiukan keikan lopuksi bändi veti vielä ässänä hihasta: viimeisenä biisinä Hurriganesin ”Get On” oli kipale, joka sai festariväen sekoamaan. Vanhat miehet jaksavat vieläkin riehua ja heilua kuin viimeistä päivää.
Lauantain viimeinen esiintyjä seurueellemme oli Helloween, joka veti todella paljon yleisöä paikalle. Saksalainen power metal tuntui kelpaavan, ja yleisö oli haltioissaan bändin poljennasta. Helloween soitti biisejä pitkän uransa varrelta, ja hittibiisiä seurasi hittibiisi. Bändi soitti todella tarkasti ja meno oli asianmukaisen menevää; joku ihme näissä saksalaismetalli bändeissä on, sillä niiden live-menoa on aina mukava katsoa. Helloween livenä on kyllä power metallia parhaimmillaan ja asiaan perehtymätönkin jaksoi innostua keikasta. Pimenevä ilta antoi bändille myös mahdollisuuden todella komeisiin valotehosteisiin, jotka toivat sopivaa tunnelmaa biiseihin. Keikka loppui komeaan ilotulitukseen, joka sopi todella hyvin Helloweenin loppuun.
Mitä käteen jäi? Muutama hyvä keikka ja todella hyvät järjestelyt. Kävijäkunta oli yllättävän vanhaa viime vuosiin verrattuna, kun ihan pahimmat räkänokat loistivat poissaolollaan. Järkkäreiden toiminta oli todella ammattimaista ja avuliasta. Järjestyshäiriöihin puututtiin nopeasti, ja viimeisten bändien aikana hölmöilevät lensivät surutta ulos alueelta. Vesipisteitä oli riittävästi, eikä niihin ollut pahemmin jonoja, mikä oli todella hyvä asia. Olut oli jääkylmää ja sitä oli riittävästi. Harmittavasti esiintyjissä oli muutama todella iso pettymys, eikä itselleni löytynyt kovin montaa katsottavaa bändiä. Loppujen lopuksi tapahtuma oli lievä pettymys, vaikka parit kovat keikat tulikin nähtyä. Odotan mielenkiinnolla, jatkaako Kuopiorock samalla linjalla vielä ensi vuonnakin. Vieläkö joku jaksaa katsoa Kotiteollisuutta, Viikatetta ja Mokomaa? Kyllä varmaan, mutta itse tuskin jaksan saapua tuolloin paikalle.
Kirjoittanut: Janne & Marjo Partanen
