Kuulijaa haastavaa perinneheviä – arviossa Masterplanin ”Metalmorphosis”
Melodisen perinnemetallin ”superkokoonpanon”, Masterplanin, järjestyksessään seitsemäs kokopitkä ”Metalmorphosis” asettuu power metalin historian aikajanalla mielenkiintoiseen risteyskohtaan. 25 vuoden ikään ehtinyt, genren pitkän linjan tekijämiehistä koostuva yhtye yrittää samanaikaisesti sekä uusia nahkansa että vakiinnuttaa paikkansa genren valioliigassa. Kansainvälisen viisikon perustajajäsenen, entisen Helloween-kepittäjän Roland Grapow’n biisikynästä irtoaa yhä tuttua tyylittelyä ja skebasta majesteettisia sävyjä sisältävää riffittelyä. Tällä kertaa mukana on myös thrashimpaa ja jyräkämpää groove-moukutusta. Tuotantojälki on tuhti ärhäkäksi skuupatun kitara-bassovallin muodostaessa muhkeat alemmat taajuudet samalla, kun sävellyskynän jättämät ääriviivat kurottavat kohti progressiivisempia sävyjä.
Albumin avaava ”Chase The Light” iskee tiskiin mielenkiintoisen groove- ja power metalin sekamelskan, jonka sulatteluun menee tovi. Vanhan liiton teutonihevidiggari hieroo tyytyväisenä käsiään viimeistään lennokkaan ”Electric Nightsin” ja hitaasti vaanivan ”Shadow Manin” kohdalla. Piristävä kokonaisuus ei tyydy pelkkään menneisyyden kierrätykseen. Albumin kappalemateriaali on kauttaaltaan monimuotoista, vaikka sovituksissa sorrutaan paikoitellen turhan palapelimäisten kappaleiden rakenteluun, mikä syö parhaimman terän muutaman biisin potentiaalista.
Rick Altzin (mm. At Vance, Herman Frank) mukavan raspinen vokaalitulkinta kantaa kappaleita vaivattomasti ja hyvällä melodiatajulla. Hänen äänessä on juuri oikeanlaista karheutta ja tulkinnallista syvyyttä, mikä estää soundia valumasta pelkäksi tyhjäksi sankarihevipastissiksi. Rytmisektio, kulta-aikojen Stratovariuksen bassovelho Jari Kainulainen ja Freedom Callista tuttu rumpali Kevin Kott, komppaa puolestaan kimurantimmatkin mutkat narulle saksalaisella insinöörityön laatutarkkuudella siitäkin huolimatta, että albumin rumpusoundit on prosessoitu turhan hengettömiksi. Parivaljakon luoman pohjan ylle ja Grapow’n rapean kitaroinnin tasapainottajana kosketinsoittaja Axel Mackenrottin (mm. Gamma Ray) rooli kappaleiden kuorruttajana tuo sopivasti huntua kokonaisuuden ylle.
”Metalmorphosis” kärsii silti hienoisesta ylipituudesta ja pienestä suunnan hajanaisuudesta. Kun levyn parhaat palat kuten eeppinen ja tummasävyinen albumin nimikkobiisi ja pari vuotta sitten ohuempisoundisena sinkkuversiona julkaistu päätösbiisi ”Rise Again” lunastavat paikkansa bändin parhaimmiston joukossa, kallistuu vaaka reilusti voiton puolelle.
Isossa kuvassa Masterplan osoittaa olevansa edelleen elinvoimainen koneisto, joka ei suostu pelkästään ”iskäheviksiä”, vaan se kykenee päivittämään soundinsa tähän päivään menettämättä uskollista ydintään. Siitä huolimatta ”Metalmorphosis” olisi voinut olla rajumminkin kontrasteja hyödyntävä albumi, ja juuri siksi se ei ehkä nouse erityisen säväyttäväksi.
Yhtyeen vannoutuneimmille diggareille ja avarakatseisille perinnehevin kuluttajille se tarjoaa kuitenkin poikkeuksellisen vahvan, intohimoisen ja ammattitaitoisen näytön siitä, miten melodista metallia taotaan ammattitaidolla, raskaalla otteella ja itseä haastaen.vuonna 2026.
