Kymmenen astetta pelottavampaa metallialbumia

Syksy etenee kohti pimeyttä ja juhlapyhien aikakautta. Ennen kuin Michael Bublé ja Mariah Carey valtaavat julkisten tilojen äänentoistot seuraavaksi kahdeksi kuukaudeksi, on aika mässäillä verellä, kauhulla ja suklaalla Halloweenin muodossa. Päräyttävimpien kauhuelokuvien etsiminen ja niistä kinastelu on varsin tuttua puuhaa, mutta pelottavimpien levyjen puntaroinnit ja listaukset ovat herättäneet minussa lähinnä ihmetystä. Kun puhutaan levyistä, joiden kuunteleminen aiheuttaa sisäistä syvempää levottomuutta, eivät King Diamondin, Slayerin tai Mayhemin kaltaiset yhtyeet tule mieleenkään.

Listaan nyt sekalaisessa järjestyksessä kymmenen metallilevyä, jotka liikkuvat omilla tavoillaan astetta synkemmissä vesissä ahdistuksen, pimeyden ja pelon osalta. Mainittakoon myös, että olen hyvin tietoinen Oranssin Pazuzun tittelistä maailman pelottavimpana bändinä. Jo listan kolmeen ensimmäiseen levyyn verrattuna kyseisen, varsin mainio yhtye kuulostaa kuitenkin omaan korvaani lähinnä kesäiseltä progerokilta.

HWWAUOCH – ”HWWAUOCH”

Listan starttaa raaemman puoleista tunnelmallista black metalia sorvaava HWWAUOCH. Salaperäiseen Prava Kollektiv -projektiryppääseen kuuluva yhtye ei kerro jäsenistään tai alkuperämaastaan mitään. Jopa jatsahtavilla bassokuvioilla ja poikkeuksellisen raaoilla vokaaleilla varustettu äänimaailma on kuin suoraan painajaisesta, jossa tietoisuus on revinnyt palasiksi pitkin psyyken rajoja. Saman muusikkoryhmän muut projektit Pharmakeia ja Voidsphere olisivat myös sopineet mainiosti listalle.

Nortt – ”Galgenfrist”

Jos haluaisin lähteä leikittelemään ajatuksella siitä,miltä kuoleman jälkeinen maailma voisi kuulostaa, vastaa tanskalainen yhden miehen funeral doom -projekti Nortt siihen varsin hyytävällä tavalla. Ensikosketukseni kovien raksaukkojen röökimerkin kaimaan tapahtui joskus vuonna tikku ja keppi, kun Omeglessa yön pimeinä tunteina juttukaverikseni päätyi amerikkalainen pitkän linjan roudari. Muutamien erinomaisten bändisuositusten lomassa mies mainitsi, että nimenomaan Nortt on sellaista kamaa, mitä hänen on vaikea kuunnella yksin pimeässä huoneessa. Heti puhelun päätyttyä, samassa kuunteluympäristössä sai ”Af døde” myös minut allekirjoittamaan tuon väitteen paksulla tussilla.

Wormphlegm – ”Tomb of the Ancient King”

Suomalaisen, itseään torture doomiksi kutsuvan Wormphlegmin diskografia jäi yhtyeen kuusivuotisen taipaleen aikana varsin pieneksi. Materiaalin vaikuttavuudesta kertoo kuitenkin se, että Wormhplegmin ainoaksi täyspitkäksi julkaisuksi jäänyt ”Tomb of the Ancient King” sai tänä syksyn aikana monen suureksi hämmästykseksi kahdenkymmenen vuoden jälkeen uusintapainokset yleisimpien fyysisten medioiden muodossa. ”Tomb of the Ancient King” on äänimaailmansa ja yleisen tunnelmansa osalta saumaton yhdistelmä viiltävää black metalia ja hartaan jylhää funeral doomia.

Dragged Into Sunlight – ”Hatred for Mankind”

Suomessakin pari kertaa yleisöön selin päin esiintynyt Dragged Into Sunlight on näissä keskusteluissa hieman tutumpi nimi. Vaikka black-, death- ja doom metalin välimaastossa operoivat britit eivät ole julkaisseet uutta täyspitkää kohta viiteentoista vuoteen, on bändi pysynyt maailmankartalla pääosin ”Hatred for Mankind” -debyyttinsä kulttimaineen ansiosta. Albumin aloittavaa kappaleparia pidemmälle ei tarvitse mennä syyn löytämiseksi. ”Boiled Angel” itsessään esittelee jo varsin ilkeää yleissoundia, mutta ”Buried with Leechesin” aloittavat vokaalit saavat ihon joka kerta kananlihalle. Kun kokonaisuuteen yhdistetään albumin varsin häiriintynyt kansikuva, ei tarvitse miettiä, miksi levystä puhutaan edelleen.

Portal – ”Swarth”

Mikä tahansa australialaisen Portalin levy olisi sopinut tälle listalle. Soittimessani on viihtynyt eniten diskografian keskivaiheilta löytyvä ”Swarth”, joten mennään sillä. Kokeellista death metalia kahdeksankielisillä kitaroilla operoivalle yhtyeelle ei meinaa löytyä maailmasta verrokkia. Portal jakaa vaikeasti lähestyttävän äänimaailmansa puolesta myös vahvasti mielipiteitä. Kyseessä on joko helvetinmoinen tekotaiteellinen sotku tai loppumaton pyörre lovecraftmaisiin pimeyksiin. Itse kallistun jälkimmäiseen.

Abruptum – ”Obscuritatem Advoco Amplectère Me”

Abruptum on ruotsalainen, black metalin riehakkaina alkuaikoina Tony Särkän ja Jim Bergerin toimesta perustettu yhtye. Ajalleen ominaisesti yhtyeeseen liittyy tarpeeksi tarinoita, että niistä saisi helposti koostettua kirjan tai pari. ”Obscuritatem Advoco Amplectère Me” on viidenkymmenen minuutin kaaoottinen improvisaatio, joka on täynnä luotaantyöntävää vihaa ja tuskaa. Kitaroista lähtee riffien sijaan ilmaa viiltäviä vingahduksia syntikoiden maalatessa pahaenteistä taustaa. Vokaalit on äänitetty tunne ja kärsimys edellä, ja niihin liittyen huhuissa elääkin kaikenlaista legendaa.

Vaikka yhtyeen perustivat alun perin Tony Särkkä ja Jim Bergen, liittyi yhtyeeseen Mardukin kitaristina tunnettu Morgan Håkansson ennen sen ensimmäistä täyspitkää julkaisua. Nykyään Abruptumia voineekin pitää Morganin sooloprojektina. Black metal -kansalle suurena yllätyksenä Abruptum nähdään ensi vuonna ensimmäistä kertaa keikkalavoilla aina Suomessa asti.

Anaal Nathrakh – ”The Codex Necro”

Englannin parhaisiin bändeihin kuuluvan Anaal Nathrakhin tuotantoa tarkastellessa piti ihan tosissaan miettiä se sopivin levy tähän listaukseen. Vaikka ”Vanitakselta” löytyykin ”Todos Somos Humanos” ja ”Feeding the Beast”, on debyytti ”The Codex Necro” kautta linjan sen verran rujoa tavaraa, ettei valinnanvaraa paljoa jää. Grindistä, death- ja black metalista industrial-vaikuttein koostettu 45-minuuttinen on silkkaa maailmanloppua alusta loppuun. Vaikka levy säteileekin pääasiassa vihaa ja raivoa, herättävät äänimaailma ja Dave Huntin vokalisointi helposti epämukavia tuntemuksia siitä, mistä levyllä vallitseva viha voi edes kummuta.

Emptiness – ”Nothing but the Whole”

Belgialainen, post-metalin suuntaan kallistunut Emptiness edustaa muusta listasta hieman poikkeavaa, Silent Hillin leudompien osuuksien tyylistä tunnelmointia. Kaiuilla vuorattujen vokaalien, vaikerruksen ja taidokkaiden kappalerakenteiden keskellä kaikki tuntuu olevan jotenkin… väärin. Kun otetaan huomioon kokonaisuuden kruunaava kansikuva, tuntuu kuin levyn äärelle palatessa pimeydestä tuijottaisi takaisin aina eri pari silmiä kuin edellisellä kerralla.

An Axis of Perdition – ”Deleted Scenes from the Transition Hospital”

Englantilaisen An Axis of Perditionin industrial black metalia, ambienttia ja noisea yhdistelevä äänimaailma tuo mieleen myös Silent Hillin tunnelmat mutta aivan eri tavalla kuin äsken. Mätänevät seinät kaatuvat päälle, ja kaukaisuudesta kuuluu kuumottavaa kolinaa, jonka alkuperää voi vain arvailla. ”Deleted Scenes from the Transition Hospital” on konseptialbumi, joka on hakenut inspiraatiota kyseisestä pelisarjasta ja Englannin urbaanista rappiosta.

Gnaw Their Tongues – ”Genocidal Majesty”

Alankomaalaisen multi-instrumentalisti Moriesin projekteissa piisaa valinnanvaraa, mutta Suomessakin keikkalavoilla nähty Gnaw Their Tongues lienee herran sopivin edustaja tälle listalle. Parikymmentä vuotta vanhan projektin diskografia on kautta linjan varsin synkkää ja raskasta kuunneltavaa. ”Genocidal Majesty” edustaa hyvin projektin ehdotonta ja tylyä, industrialista, noisesta ja black metalista ammennettua äänimaailmaa. Kun otetaan mukaan Moriesin varsin tuskaisen kuuloiset rääkynät, ollaan poikkeuksellisen kylmän ja nihilistisen teoksen äärellä.

Akhlys – ”House of the Black Geminus”

Kerta kiellon päälle: kärsimyksen jumalattaren mukaan nimetty amerikkalainen Akhlys oli liian vahva valinta jättää listalta pois. Aoratoksen, Nightbringerin ja Bestia Arcanan sisarprojekti vaikuttaisi nousseen ”Melinoën” julkaisun jälkeen taustalla vaikuttavan Naas Alcamethin huomion keskipisteeksi. ”House of the Black Geminuksen” tavoin unenomaisesti soljuvaa mutta silti raskaasti painostavaa black metalia ei tule kovin usein vastaan.