Layback Fest Vol. 3 @ Ääniwalli, Helsinki 4.10.
Ääniwalli on minulle käsitteenä tuntematon. Joku toimittaja mainitsee kolumnissaan olleensa siellä kesän parhailla festivaaleilla. FB-sivusto tiivistää Ääniwallin tapahtumatehtaaksi, konserttiareenaksi ja varastoksi. Tutkimustyötä tehdessäni havaitsen osoitteen Pälkäneentie 13 olevan jossain Helsingin Vallilan teollisuusalueen keskellä. Lisätutkimus osoittaa kompleksin paikaksi, jossa järjestetään suuremman kokoluokan tapahtumia, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä ja häipyvät paikalta kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tällaisia happeningeja ovat esimerkiksi tanssimusiikkiin erikoistuneet klubi-illat. Syksyinen lauantai on tällä kertaa kuitenkin suurimmaksi osaksi kaukana teknosta tai muusta konemusiikista. Betonihirviöiden keskelle nousee Layback Fest Vol. 3 niminen tapahtuma, joka on yhdistelmä rullalautailukisoja, katu-uskottavuutta henkivää musiikkia ja moottorikaupungin öljynkatkuisesta hulluudesta ammentavaa jatkojuhlaa.
Matka keikkapaikalle käy Kallion kautta. Huomaan mielenkiintoisen kaupunginosan hengen leijuvan jälleen kerran vahvana ylläni ja siirtyvän lopulta kehooni sen enempää lupia kyselemättä. Sama urbaani henki on läsnä kolmatta kertaa järjestettävän Layback Festin kattauksessa, joka on tänä vuonna yhdistelmä hip hoppia, äärimmäisen energistä rock n’ rollia, punkkia ja hardcorea. Rullalautailukisat saavat jatkoa illalla bändien esiintymisten välissä tapahtuvina näytöksinä, jotka kulkevat nimellä ”Skedejamit”. Kun illan musiikista vastaavat sellaiset nimet kuin SMC Lähiörotat, ssSHEENSss, Heikki Kuula & Koirakaverit, Ratface, Pää Kii, Teksti-TV 666 ja Anal Thunder, on turha odottaa pehmeiden arvojen läsnäoloa. Illan tarinat löyhkäävät bitumille ja teemat painottuvat väistämättä katujen varjoisemmille puolille vailla nollatoleranssia.
SMC:n keikan aikana huomaan pohtivani, kuinka vahvasti videot ja niiden kautta tapahtuva imagon rakentaminen luovat mielikuvia tänäkin päivänä. Lähiörotat niminen kollektiivi ei ole hip hopin maailmassa ainoa tapaus, joka pyrkii näyttäytymään maailmalle elämää suurempana, jopa hohdokkaan vaarallisena katujen kuninkaana. Pressikuvissa ja videoilla julkisivun rakentaminen on onnistunut nappiin. Keikan katsominen onkin sitten aiemmin syntyneiden visioiden valossa hämmentävää puuhaa. En aisti vaaran tuntua eikä meininki kasva missään vaiheessa elämää suuremmaksi. Hahmot lavalla eivät vaikutakaan katujen cooleimmilta jyrsijöiltä vaan täysin tavallisilta tallaajilta. Toki flow ja letkeä uho ovat läsnä, mutta kokonaisvaltainen kaupungin liikenteen, tilanteiden ja valojen syke sekä kliimaksi loistavat poissaolollaan. Vaikea sanoa, minkä takia kokonaisuus ei osu kohdalleen. Rullalautarampeilla varustettu varastohallimiljöökin on juuri sopiva uhkaa ja chillaamista pursuaville lähiösaarnoille. Ehkä heillä on huono ilta. Uskon tämän jengin pystyvän parempaankin.
Mainos päättyy
ssSHEENSss korkkaa Festin pienen lavan intensiivisesti ja ensimmäistä kertaa illan aikana äänivalli on konkreettisesti läsnä. Yhtyeen toinen albumi ”Strapping Stallions” on puutteistaan huolimatta mainio sekoitus action rock- riffejä, sekä raskaampaa kierolla fjongalla maustettua poljentoa. Elävänä ssSHEENSss nostaa esiin ankarampaa puoltaan ja esimerkiksi levyllä oudoilta vaikuttaneet melodialinjat loksahtavat yllättäen paikoilleen. Yhtyeen lavapreesens korostaa vahvoja piristeitä napanneen alkuperäisen Stoogesin ja muun varhaispunkin läsnäoloa. Rankemman jyystämisen korostuessa yhtyeen tarjonnasta löytyvät sävyt tuppaavat jäämään ehkä pimentoon, mutta pakko myöntää, että kolmen rankan kitaran muodostama muuri on tehokas. Siihen voi vaivattomasti kolautella päätään ja muuri kestää varmasti. Korvat alkavat tosin heilua uhkaavasti. Rankkaa ja tyylikästä.
Heikki Kuulan & Koirakaverien suosima linja, jossa hip hop sulautuu perinteisemmän rock yhtyeen olemukseen, ei ole tietenkään ainutkertainen. Muissa yhteyksissä kuulemani kombinaatiot ovat olleet alleviivatusti groove/asennemetalliin tai hardcoreen kallellaan. Heikki Kuula ja Kallion punkkarit saavat aikaiseksi kokonaisuuden, jossa punkin potku ja rockin svengi yhdistyvät saumattomasti hip hopin virtaan. Yhdistelmä ei tunnu mitenkään väkisin päällekkäin liimatulta vaan luonnolliselta. Myönnän suoraan, että en ole rap-kulttuurin suurkuluttaja ja puhelaulu tulee aina kuulostamaan korvissani vääräuskoiselta. Heikin, Jalkajousi Jannen ja kumppanien luoma yhdistelmä vie kuitenkin keikkatilanteessa vastustamattomasti mukanaan ja touhussa on oikeaa vaaran tuntua.
Ratface potkaisee pieneltä lavalta suoraan naamaan yleisön yllä äkäisesti kieppuvalla hard corella. Kappaleiden analysoiminen on mahdotonta, koska en ole tutustunut yhtyen materiaaliin ennen keikkaa. Musiikki vyöryy ylitseni hurjana hyökyaaltona ja groove laittaa vipinää jäykimpäänkin punttiin. Ratface toimii näillä kekkereillä puhdistajan roolissa ja onnistuu tehtävässään suvereenisti.
Pää Kii yhtyeen aloitellessa huomio kiinnittyy tasaisesti kasvavaan yleisömassaan. Alue on ollut hyvin kansoitettu tapahtuman täysi-ikäisille suunnatun ohjelman alusta asti, mutta nyt alkaa olla ahdasta pienen ja ison lavan erottavalla käytävällä. Samoin neljä miesten ja naisten yhteisessä käytössä olevaa vessaa on ehdottomasti liian vähän. Kupla uhkaa nousta useamman läsnäolijan otsaan, mutta yleistunnelma on silti onneksi rauhallisen riehakas. Sama yleisvire on yllä Pää Kii keikalla, joka tuntuu raivokkaamman väännön jälkeen lähes rauhalliselta ja raikastavalta hengen vetämiseltä. Toki yhtyeen suomalaisen rockin historiasta ja katurockista nappaileva materiaali toimisi varmasti toisella tavalla muissa yhteyksissä, mutta tämän illan perspektiivistä katsottuna yhtye on eniten perinteisen Rock N’ Rollin puolella. Olen kaivannut koko illan ajan hyviä, iskeviä ja melodisia rock-biisejä. Nyt niitä tulee täyslaidallinen ja keikka tavallaan huipentuu Otto Grundströmin parin biisin mittaiseen vierailuun lavalla. Rosoisempi ja rankempi soitto-ote peittää alleen mainion debyytin sisältämät lisämausteet ja nyanssit, mutta keikka osuu silti maaliinsa ollen mehevä annos punkkaavaa katurockia.
Teksti- TV 666:sta ei voi sanoa muuta kuin, että ainakin tällä areenalla yhtye menettää Jesus & The Mary Chainista muistuttavan kaoottisen kauniin ja hypnoottisen soundinsa valtavan äänenvoimakkuuden sekaan. Näin ollen en jaksa jäädä seuraamaan tätä indie rockin suurta lupausta, jonka debyytti EP:ltä löytyy kaiken kaiutetun surinan seasta toimivia melodioita. Tällainen ainesosien sekoittaminen viittaa 1980-luvun indien maailmaan. On sääli, että tuo maailma katoaa pienen lavan ympärille sijoitettujen vahvistimien ja ylisäröisen kitaravallin uumeniin. Nostakaa ne sävellykset esiin, kiitos.
Rajun rupeaman päälle Anal Thunderin kireän sekopäinen punk on liikaa, ei voi mitään. Yhtye on varmasti tehokkaasti tuhoava live – akti, mutta huomaan löytäväni itseni toistuvasti keikan aikana pihalta haukkaamasta happea. Pää, munat ja perse eivät vain ota vastaan enempää. Herättääkö yhtye taas kerran ihastusta ja pahennusta? Tai paljasteleeko itseään rellestäen hyvän maun rajoilla? Kertokaa joku muu illan lopun huipennukset. Keikan aloitus nykii ja katkeilee aluksi ilmeisen tarkoituksellisesti ja potkii hetken kuluttua minusta loput ilmat pihalle. Paluu Kallion kulmille on väistämätön liike järjen säilyttämisen kannalta.
Millainen jälkimaku Layback Festista jää? Ainakin ohjelmiston linjaus on toimiva. Tapahtuma ei kaipaa mainstream tason artistia vetonaulaksi. Ohjelmiston suurin nimi Pää Kii kun ei ole sekään millään tavalla valtavirrassa uiskentelija, vaan näyttäytyy keskivertokansalaiselle jopa arveluttavana aineksena. Silti sanon, että vaikka kattaus onkin sopiva sekoitus tämän päivän hip hoppia ja ankarampaa rock n’ rollia, niin pientä variaatiota kaivattaisiin. Ja vaihtelulla tarkoitan bändiä tai artistia, joka olisi selkeästi laid back ja melodisempi muuhun illan tarjontaan verrattuna. Syntyisi tarpeellinen korvien lepuuttamis-ja hengähdystauko ankaran väännön ja biittien keskelle. En usko tapahtuman punaisen langan katoavan mihinkään tällaisesta pienestä myönnytyksestä keskitien suuntaan. Muuten jälkitunnelma on korvien hurjaa soimista lukuun ottamatta huikean positiivinen. Alussa kokemani epäily paikan toimivuudesta osoittautuu turhaksi. Homma tuntuu toimivan oikeiden tahojen ollessa asialla, lukuun ottamatta vessojen vähäisyyden aiheuttamia ongelmia. Uskon myös kävijämäärätavoitteiden täyttyvän, sen verran hyvin kansoitettu on piha ja keikkapaikka sisältä. Tällainen on suomalaisen betoniviidakon soundi vuonna 2014.
Teksti: Miikka Tuovinen
Kuvat: Mika Suvanto