Teini-iän inhokkini on taas täällä! Suurta yleisöä ihastuttanut ja metalliväkeä vihastuttanut ”Mällikeksi” lähestyy meitä taas pitkäsoitolla! Ovat sitten vuosituhannen vaihteen jälkeen olleet vähän enemmän poissa soittolistoilta, joten ärsytys on laskeutunut sen verran, että ihan mielenkiinnolla odotan, mitä on luvassa. Ja yllätys yllätys: Mikään ei näytä muuttuneen! Fred Durst kuulostaa yhtä ärsyttävältä kuin ennenkin, musiikki pomputtaa laiskasti kuuntelijaa roikkuvissa housuissaan ja teiniangstaus on käsin kosketeltavaa. Kenties ei ollutkaan niin hyvä idea pistää tätä levyä pyörimään.

Päälimmäisenä siis musiikista kuuluu se vanhan tutun toisto. Se onkin sitten hyvä tai huono asia näkökulmasta riippuen, että haluaako heidän tyyliään muuttavan. Itse olisin tahtonut kuulla vähän erilaisempaakin tavaraa ja toivonut kokeilumieltä enemmän. Intron jälkeinen ”Bring It Back” antaa jo vähän uutuuden tuntua. Säkeistön poljennossa tuntuu olevan mukavasti crunk rap-henkeä ja meininki on kepeän raikas. Fred Durstin räpäytys on paikka paikoin jopa nopean lennokasta. Sen jälkeen alkaa kappaleet taas menemään perus Limp Bizkit–kaurakeksiksi ja tylsyys iskee. Välillä kappaleiden aluissa lähtee hyviä metallijuttuja liikkeelle, mutta meno jatkuu heti kättelyssä tutulla pompputemmollaan. Kitarariffit ovat suurimmalta osin ylikäytettyjä ja laiskoja vailla omaperäisyyttä. Osa niistä kuulostaa Tom Morellon riffiroskakorista repäistyiltä. Koko albumin fiilis lässähtää ja leviää kuin hyppyritukka säbäpipoon ja nuuskat mailakassiin.

Fred Durst räppää edelleen samalla tavalla kuin 10 vuotta sitten. Sinänsä myös surullista kuultavaa, kun reilu nelikymppinen laulaa ja sanoittaa kuin teini-ikäinen pousaten lippalakki väärinpäin. Puhtaat laulut eivät edelleenkään vakuuta ja rääynnätkin ovat sinnepäin huudeltuja. Tuntuu hänen yksinään pilaavan myös nuo herkimmätkin rallit. Sanoitukset aiheuttaa myötähäpeää ja facepalmeja. Mutta hän silti istuu hyvin ulosannillaan yhtyeen musiikkiin, joten antakoot hänen olla mikin takana. Muistaahan hän muistuttaa moneen otteeseen, että ”I don’t give a fuck”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Toisaalta taas: Ehkäpä tästä kaikesta on hankala pitää, jos ottaa tämän yhtyeen liian tosissaan. Se taitaakin olla se ”jännä” tässä yhtyeessä, että milloin heidät voi ottaa tosissaan ja kannattaako. Sinne tänne pudotetut huumorikohtaukset antavat sen vaikutelman, että ehkäpä tätä ei ole tehty kurttuotsille kuultavaksi. Ja kun on esimerkiksi kappale nimeltään ”Autotunage”, jossa kaikki varmasti osaavat arvata sen vitsin biisiä kuulematta, niin ei voi muuta kun höllätä kritiikkiä. Sanoitusten kornius ja naurettavuus saa aikaan myös monta naurukohtausta, kuten esimerkkinä kappaleen ”Douche Bag” kertosäe ”Douche bag, I’m a fuck you up. Fuck you, fuck you, fuck you up”. Välillä jopa huomaan jalkani polkevan musiikin tahdissa huomaamattani, niin silloin ei ole pelkästä roskasta kyse. Ovat kuitenkin musiikkisuuntauksensa pioneerien joukossa ja alusta asti olleet uskollisia tyylilleen. Vaikkei Durstikaan miellyttäisi, niin hänellä on silti se oma tunnistettava tyylinsä. Tämmöistähän sen nu-metallin yksinkertaisimmillaan pitäisikin ollakin.

Joten loppupeleissä jäi välttävä maku suuhun olosuhteisiin nähden. Vähän kuin oksennuksen jälkeen olisi harjannut hampaansa. Uskon Limp Bizkit–fanien saavan rahoilleen vastinetta ja radioystävällisten ihmisten uskottelevan itselleen tykkäävänsä hevimusiikista. Itse jätän tämän levyn vain hyväksi vitsiksi, minkä sietäisi pari kertaa juhlan yhteydessä kuuluvan. Inhosta nauruun – se on riittävän hyvä reissu!

4/10

Kappalelista:

1. Introbra
2. Bring It Back
3. Gold Cobra
4. Shark Attack
5. Get A Life
6. Shotgun
7. Douche Bag
8. Walking Away
9. Loser
10. Autotunage
11. 90.2.10
12. Why Try
13. Killer In You

http://www.limpbizkit.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä