Kuten useita muitakin paheitani, olen tietoisesti pyrkinyt vähentämään viime aikoina urheiluvertauskuvia kirjoittamissani arvosteluissa, koska olen tietoinen, että olen niitä niin useasti intohimoisena penkkiurheilijana viljellyt. Vaan minkäs teet. Kun jo 90-luvun puolivälissä kulttimainetta kotimaan underground-piireissä niittänyt Lord Of Pagathorn julkaisee debyyttialbuminsa noin 20 vuoden odotuksen jälkeen, ei päässäni pyöri arvostelun kirjoittamista aloittaessani kuin erään urheiluselostajan kuuluisat ”sokka irti!” -huudot lentopallon MM-kisoista.

Niin. Monet 90-luvulla black metallin underground-piireissä olleet muistanevat yhtyeen vuonna 1994 julkaistun ”The Chaos Spirit Among Us” -demonauhan, jota pidettiin yleisesti erittäin lupaavana alkuna yhtyeen taipaleelle. Lord Of Pagathornin kaltaiselle raakaa, nopeaa ja vihaista black metallia soittaneelle yhtyeelle oli Suomen maaperällä tuolloin vielä tilaa vaikka muille jakaa. Jotain kuitenkin tapahtui, ja yhtyeen seuraavaa julkaisua saatiin odottaa aina vuoteen 2010 asti, jolloin yhtye julkaisi uuden demonsa ”Msilihporcen”. Tätä seurasi vielä muutama vuosi sitten julkaistu seiskatuumainen ”Shine Throvgh My Scars, Morning Star!”, mutta sitä ensimmäistä täyspitkää saatiin tosiaan odottaa aina näihin päiviin asti. ”Nekros Philia” näkee päivänvalon ja ennen kaikkea yön pimeyden Woodcut Recordsin kautta lokakuun viimeisenä päivänä.

Ja nyt kun olen saanut kunnian kuunnella albumin lukuisia kertoja ennakkoon läpi, en voi olla käyttämättä myöskään erään toisen urheiluselostajan kuuluisia sanoja jääkiekon MM-kisoista, sillä taivas varjele, mitä sieltä tulee. Sieltä tulee semmoinen mestariteos, että täällä on arvostelijakin aivan ihmeissään. Odotukset levyn suhteen toki olivat korkealla, mutta ihan näin loistavaa levyä en sentään uskaltanut odottaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Primitiiviselle black metallille tyypilliseen tapaan myös Lord Of Pagathornin debyytin nerokkuus perustuu ennen kaikkea sen kerrassaan maagiseen tunnelmaan. ”Nekros Philia” on myös aika simppeli sekä kenties joidenkin mielestä perus- black metallia, mutta tästä huolimatta tai oikeastaan jopa sen takia on yhtye onnistunut loihtimaan levylle kappaleita, joista moni yhtye olisi kateellinen. Joskus vähemmän vain on enemmän. Ja mikä Lord Of Pagathornin tapauksessa vielä tärkeämpää, levyn kokonaisuus kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta on niin perkeleen kaunis. Levyä kuunnellessa huomaa nimittäin helposti, ettei ”Nekros Philia” oikein sovellu pieninä paloina nautittavaksi; kun katsoo vaikkapa levyn erikoista kappalejaottelua, niin tuskin sitä on niin tarkoitettukaan kuunneltavaksi. Voin toki oli väärässäkin. Esimerkiksi levyllä paljon käytetyt väli-introt kuulostavat yksittäin kuunneltuina jopa hiukan hölmöiltä, mutta levyn kokonaiskuvaa katsottaessa ne nyt vain toimivat.

Toki levyltä ne yksittäiset helmetkin löytää, jos välttämättä tahtoo. Melko vauhdikkaan avausraidan ”Chapter I” jälkeen astetta rauhallisempi ”Chapter II” käynnistyy aivan jäätävän komealla riffillä, jota kuunnellessa viimeistään ymmärtää kuuntelevansa yhtä kaikkien aikojen kotimaista black metal -teosta. Toisen erikoismaininnan ansaitsee kappaleen ”Chapter III” akustiset kitaraosiot, jotka tuovat hiukan vanhojen aikojen Ulverin mieleen. Kolmantena mieleenpainuvana kohokohtana mainittakoon levyn hidas ja ahdistavan musertava päätösraita ”Chapter VII”. Neljänneksi on vielä pakko erikseen mainita vokalisti Hellwindin hetkittäin kylmiä väreitä aiheuttava laulanta. Silti ennen kaikkea suosittelen katsastamaan levyn kokonaisuutena.

Vaikkei yhtye käytäkään mitään kosketinsoittimia, puhtaita lauluja tms. tuomaan levylle lisää syvyyttä, ei se totta vie niitä kaipaakaan. Päinvastoin. Jo näillä eväillä ”Nekros Philia” on syvä kuin pohjaton kuilu. Mikään ”hittikimara”, joka koukuttaisi helpoilla ratkaisuilla, se ei todellakaan ole, vaan levy vaatii kuulijalta paljon keskittymistä. Samalla se kuitenkin palkitsee kuulijansa suunnattoman hienolla tavalla. Levyn äärimmäinen synkkyys, saatanallinen raivo ja primitiivinen kauneus luovat kontrastin, joka avaa kuulijalle aivan uuden maailman. Maailman, joka on kieroutunut, ehkä jopa hiukan pelottava, mutta samalla niin kovin kiihottava.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Huolimatta siitä, että Lord Of Pagathornin konsepti on suhteellisen yksinkertainen, on sille vaikea löytää varsinaisia vertailukohtia. Toki ”helpot” norjalaiset vaikutteet olisi tässä yksinkertaista listata, eikä kaukana varmasti ole ruotsalaisistakaan mainita vaikkapa Dissectionia. Enemmän yhtye kuulostaa kuitenkin kotimaiselta, ja suurimmat vertailukohdat lienevätkin Horna, Behexen ja ehkä hiukan jopa Goatmoon sekä The Crescent. Näistä jälkimmäiseen saattaa osaltaan vaikuttaa myös vokalisti Hellwind, joka siis laulaa molemmissa yhtyeissä.

Ylisanoja tässä arvostelussa lienee käytetty jo enemmän kuin tarpeeksi, mutta toteanpa vielä kuitenkin tähän loppuun, että ”Nekros Philia” tulee olemaan takuuvarmasti yksi suomalaisen black metallin merkkipaaluista. Ja kun tässä näin loppuvuodesta pitää jälleen vuoden levyt listata, niin tässä on yksi joka tulee olemaan omalla listallani todella korkealla. 40 minuuttia todellista black metal -taidetta parhaimmillaan, se on siinä.

10/10

Kappalelista:
1. Intro “In a dream”
2. Chapter I
Pt.1 “The Asylum Gates”
Pt.2 “The Path Leads Astray”
3.Interlude I “Descended Pestilence”
4. Chapter II
Pt. 1 “The Unholy Face Of Fate”
Pt. 2 “On a Home Soil”
5. Chapter III
Pt.1 “Buried Secrets”
Pt.2 “Sinister Sister Inn”
6. Chapter IV
Pt. 1 “Old Bell Tolls”
Pt. 2 “Nocturnal Noora”
7. Intro “The Trap”
8. Chapter V
Pt. 1 “Robbing The Breathing”
Pt. 2 “My Garden of Eden, Underground Eden”
9. Interlude II “The Beast In Man”
10. Chapter VI
Pt. 1 “Full Moon Necrophilia”
Pt. 2 “Ritual”
11. Chapter VII
Pt. 1 “The Awakening”
Pt. 2 “Imprisoned”
Pt. 3 “Potion Of Poison”
12. Outro “Necropolis”

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Lord Of Pagathorn facebookissa
Lord Of Pagathorn kotisivut

Kirjoittanut: Riku Mäkinen