”Lordiary” on kertojansa kuuloinen kirja, joka tulee muokkaamaan Lordi-fanien mielikuvia lempibändinsä historiasta

Kirjoittanut Markus Mickels - 12.9.2022

”Mie oon Lordi” oli kirja, joka ilmestyessään syksyllä 2006 muokkasi kokonaisvaltaisesti käsitystäni koko Lordi-yhtyeestä ja sen matkasta. Kyseinen bändihistoriikki avasi rakastamani bändin taustoja kattavasti ja viihdyttävästi, ja auttoi ymmärtämään, millaiset persoonat ja millainen määrä työtä olivat mahdollistaneet Lordin. Kirja julkaistiin historiallisen Euroviisuvoiton jälkimainingeissa, vain noin puolisen vuotta sen jälkeen. Kirja siis pisti yksiin kansiin tarinan, jonka silloinen päätepiste oli Euroviisujen voittaminen ja kovan työn palkitseminen maineella ja kunnialla. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Nyt tähän kysymykseen vastataan Maria Jyrkäksen ja Mr. Lordin yli 800 sivua kattavassa eepoksessa ”Lordiary”.

Kuten ahmin ”Mie oon Lordin” ilmestyessään vain muutamassa päivässä, myös ”Lordiaryn” kohdalla havahduin iltoihin, joissa olin lukenut pari sataa sivua yhdeltä istumalta. Tosin tällä kertaa lapsenomaiseen innostukseen sekoittui myös pieni stressin poikanen, kun nyt aikuisena miehenä koin myötuntoa lukiessani Lordin viimeisen 15 vuoden aikana kokemista vastoinkäymisistä. Näitä on ollut niin taloudellisella puolella kuin bändin sisäisissä henkilökemioissa.

Maria Jyrkäksen kirjoittama kirja kertoo Lordin ja sen päähirviön tarinan alusta asti tähän päivään vuoteen 2022 asti. Tarinaan mahtuu niin ylä- kuin alamäkiä, ja välillä syvistä vesistä kavutaan huipulle hyvinkin nopeasti. Hetkittäin hyvät ja huonot hetket tapahtuvat jopa samanaikaisesti bänditoiminnan eri osa-alueilla. Vaikka Jyrkäs on kirjan kirjoittanut, toimii Mr. Lordi kuitenkin itseoikeutetusti sen minämuotoisena kertojana. Muiden bändiä lähellä olevien ihmisten kommentit tauottavat kerrontaa lainauksina. Näin ollen ne ovat väkisinkin ikään kuin alisteisia kirjan päänarratiiville, joka on Mr. Lordin näkökulma. Muut näkemykset joko tukevat, täydentävät, tai haastavat tätä narratiivia.

Toisaalta hyvin moni bändihistoriikki kirjoitetaan perinteisen yleistietävän kertojan näkökulmasta. ”Lordiaryssa” tällaista tapahtumista täysin irrallista ja näennäisen objektiivista kertojaa ei ole, vaan koko tarina kerrotaan täysin Lordia lähellä olevien ihmisten äänillä ja ehdoilla. Näin kirja antaakin lukijalleen mahdollisuuden harjoittaa mediakritiikkiä ja muistuttaa itseään, että teksti on aina jonkun näkökulma. Tästä kertoo esimerkiksi se, että ”Lordiary” ja ”Mie oon Lordi” kertovat molemmat entisen kosketinsoittaja Enaryn potkuista. Silti hiukan eri sanavalinnoilla mielikuvani tästä yhdestä samasta tapahtumasta näyttävät erilaisilta riippuen siitä, kumpaan kirjaan tartun. Ottaen huomioon, miten vahvasti Mr. Lordi niin ”Lordiaryssa” kuin muutenkin urallaan ottaa kantaa mediaan ja sen tapoihin muokata mielikuvia, en uskoisi hänen paheksuvan mediakritiikkiin kehottamista.

Koska Mr. Lordi on ”Lordiaryn” kertoja, on se alusta loppuun juuri kertojansa näköinen ja kuuloinen teos. Kirja esittelee monsterimiehen, jolla on lähes ehdoton itserakkaus ja usko omaan tekemiseensä. Samaan aikaan hän on kuitenkin paljon kiitollisempi vaikkapa hänelle myönnetyistä kulttuuriavustuksista ja tiloista, jotka ovat auttaneet häntä kehittymään taiteilijana, kuin hänelle myönnetyistä julkisista selkääntaputuksista. Näitä ovat esimerkiksi Rovaniemen Sampo-aukion uudelleennimeäminen Lordin aukioksi, joka Mr. Lordin itsensä mielestä on jopa ylimitoitettu kunnianosoitus. Esimerkiksi ruotsalaisen Okej-lehden julisteeseen pääseminen samaan jatkumoon omien lapsuuden idoliensa kanssa on hänelle huomattavasti kovempi juttu kuin oma nimikkoaukio tai vaikkapa Euroviisuvoitto.

Mr. Lordi onkin hyvin vahva persoona lukemattomilla kärkkäillä mielipiteillä, eikä ”Lordiary” piilottele tätä lainkaan. Mr. Lordi ottaa avoimesti ja vahvasti kantaa milloin mihinkin – oli se sitten mediaan, faneihin, kiertue-elämään, suomalaisiin ja suomalaisuuteen, tai Euroviisuvoittoon. Ehdottomuudessaan jotkin hänen luonteenpiirteensä ja mielipiteensä rupesivat lukiessa väsyttämään jopa minua – kovan luokan Lordi-fania, joka on uskollisesti seurannut tämän orkesterin tekemisiä yli 15 vuotta. Mutta eihän ”Lordiary” ole kokoelma elämäntapaohjeita tai saarna oikeanlaisesta elämästä. Se on lopulta vain rehellinen kuvaus siitä, millainen artisti ja persoona Mr. Lordi on. Eipä sitä omaa itseään omassa kirjassaan tarvitse anteeksi pyydellä, jos siihen ei mitään painavia moraalisia syitä ole. Ja annetaan Lordin muiden jäsenten yhdessä vaiheessa kirjaa jopa avoimesti ja suoraan kertoa, millaiset luonteenpiirteet heitä Mr. Lordissa ärsyttävät. Ilmaiseepa useampi heistä myös huolensa hänen terveydestään, elintavoistaan ja työnarkomaanin luonteesta.

Mr. Lordi on kuitenkin myös erittäin sympaattinen persoona, jonka puolesta on helppo olla myötätuntoinen. Kun hän kertoo Euroviisuvoiton jälkeen häntä lähestyneistä hännystelijöistä ja kusipäistä, on vaikea olla vihastumatta itsekin hänen kanssaan ja puolestaan. Kun hän kertoo olleensa koiransa Fridan vierellä tämän kuollessa ja itkeneen vuolaasti hyvästien jälkeen, on itselläkin väkisin pala kurkussa. Ja kun hän kertoo itkeneensä lohduttomasti ”Fraser”-sitcomia katsoessaan, kun burnout ja väsymys lamaannuttivat hänet loppuvuodesta 2007, haluaa hänelle vain lepoa, suojaa ja turvaa. Keskivaikea masennus, jatkuva migreeni, puhevaikeudet sekä haju- ja kuuloaistin heikentyminen – kaikki tämä ja enemmän olivat hänen kumppaneitaan tuona aikana, kun suomalaiset kollektiivisesti tuntuivat päättäneen, että entinen kansallissankari on nyt pelle, jonka pitäisi tajuta jo poistua takavasemmalle.

Välillä Mr. Lordin näkökulmia kirjassa kuitenkin myös haastetaan. Tällöin kirjan kerronnassa luodaan kontrastia hauskasti ja tarkoituksenmukaisesti. Mr. Lordi esimerkiksi toteaa hänen käsityksensä olevan, että koko bändillä oli kivaa tehdä ”Dark Floors” -kauhuelokuvaa, koska siitä sai melko hyvät palkkiot suhteellisen vähällä näyttelemisellä ja vaivalla. Heti perään ladataan kuitenkin Kitan kommentti, jossa hän toteaa, ettei pitänyt leffan tekemisestä, ja että se olisi hänen puolestaan voinut jäädä tekemättäkin. Kita erityisesti näyttäytyykin kirjassa vahvatahtoisempana ja särmikkäämpänä persoonana kuin on aiemmin tullut ilmi.

”Lordiaryn” ensimmäiset parisataa sivua kertaavat enemmän tai vähemmän samaa kuin ”Mie oon Lordi”, ollen aika lailla tuttua peruskauraa Lordi-faneille. Viimeisen 15 vuoden ajalta kirja kuitenkin avaa ensimmäistä kertaa monia kulisseissa tapahtuneita käänteitä. Sen voikin suoralta kädeltä sanoa, että ”Lordiary” tulee muuttamaan jopa pitkäaikaisten Lordi-fanien käsityksiä niin bändin jäsenistä kuin heidän historiansa tietyistä merkittävistä tapahtumista. Näihin kuului itselläni esimerkiksi KISSin maailmankuuluksi nostaneen Bill Aucoinin merkitys Lordin urakehitykselle. Aiemmin olen harmitellut, ettei Aucoin ehtinyt olla Lordin manageri kuin vain muutaman vuoden ennen kuolemaansa vuonna 2010. ”Lordiaryn” myötä en voi kuitenkaan olla pohtimatta, oliko hänen ottamisensa manageriksi mahdollisesti bändin uran suurimpia virhearvioita. Tästä nimittäin lähti vuoden 2007 jälkeen syöksy taloudellisiin ongelmiin ja sopimussotkuihin, jotka vaikuttivat bändiin vielä pitkään sen jälkeen, kun sotkusta syntyneet velat ja rasitteet oli jo selätetty. Tosin syy ei vaikuta kirjan mukaan olleen niinkään Aucoinin kuin tämän liikekumppanin Kosta Kantzogloun. Aucoiniin Mr. Lordilla oli yhä ilmeisen hyvät ja lämpimät välit ennen tämän kuolemaa.

Jos minun pitäisi kuitenkin arvata, mikä yksittäinen asia tulee muuttumaan ”Lordiaryn” myötä enemmän kuin mikään muu, niin se on Lordi-fanien käsitys Amenista. Kirja kertoo bändin jäsenten oireilleen 2010-luvun vaihteen talousongelmista milloin milläkin tapaa. OXilla tämä ilmeni esimerkiksi univaikeuksina. Amenin kohdalla stressi kuitenkin ilmeni lisääntyneenä pessimisminä ja asteittaisena alkoholisoitumisena, joka rasitti bändiä kulissien takana vielä vuosia sen jälkeen, kun kaikki näytti ulospäin olevan Lordin maailmassa paremmin kuin moneen, moneen vuoteen. 25 vuotta Lordissa soittanut Amen sai potkut bändistä aiemmin tänä vuonna, mikä tuli hyvin monelle fanille täysin puskan takaa. ”Lordiaryn” myötä päätös näyttäytyy kuitenkin väistämättömänä molemman osapuolen hyvinvoinnille, ja on suorastaan hämmentävää, miten Mr. Lordi saattoi katsoa läpi sormien kirjassa kuvattua käytöstä niin monta vuotta. Toisaalta tämä ehkä paljastaa jotain hänestä henkilönä. Hän on toisaalta erittäin jämäkkä ja periaatteellinen mies, mutta ystäviensä kohdalla hän haluaa silti uskoa toisten hyvyyteen hamaan loppuun asti.

Vaikka ”Lordiaryn” kirjoitusprosessi alkoi pari vuotta sitten – kauan ennen päätöstä Amenin lähtemisestä – tuntuu sen ilmestymishetki nyt omalla tavallaan kuitenkin otolliselta. Edellinen bändihistoriikki ”Mie oon Lordi” julkaistiin pian Lordin Euroviisuvoiton jälkeen, merkiten bändin alkutaipaleen päättymistä ja heidän uraansa seuraavan jännittävän luvun alkamista. Samalla tavoin ”Lordiary” ikään kuin päättää Amenin 25-vuotisen taipaleen Lordissa, ja viitoittaa tien eteenpäin seuraavaan jännittävään lukuun bändin nykyisen kitaristi Koneen kanssa.

Ei kaikki kirjan tarjoama uusi tieto ole kuitenkaan negatiivista tai menneitä mielikuvia haastavaa. Vuonna 2019 bändiin liittynyt basisti Hiisi esimerkiksi suorastaan huokuu positiivisuutta sanomisissaan, ja kirja saa minut pitämään hänestä vielä enemmän kuin jo pidin. Saamme myös tietää paljon uutta nippelitietoa ja triviaa bändiin liittyen. Saamme tietää, miten Lordi yritti ennen ensimmäisiä keikkojaan toteuttaa taustalaulunsa livenä hankalista maskeista huolimatta. Saamme tietää, kenestä ”Deadache”-levyn sinkkubiisi ”Bite It Like a Bulldog” on kirjoitettu. Ja saamme tietää, että Alice Cooperin bändissä soittanut Nita Strauss on kova Lordi-fani.

”Lordiary” ei kuitenkaan ole juorukirja, jossa kerrottaisiin yksityiskohtaisesti Lordin jäsenten yksityiselämistä. Se, mitä kerrotaan, on jollain tavalla yleensä relevanttia bändiin ja sen historiaan liittyen. Esimerkiksi se, että Mr. Lordi on ollut naimisissa, noteerataan kirjassa yhdessä ainoassa sivulauseessa. Hänen ex-vaimonsa myös noteerataan kirjassa vain ja ainoastaan liittyen hänen työnkuvaansa Lordi-yhtyeen taustajoukoissa. Lordin entisistä ja nykyisistä jäsenistä käytetään myös vain heidän hirviönimiään toisin kuin ”Mie oon Lordissa”, jossa lordilaisten siviilinimiä paljastettiin. Ottaen huomioon bändin ehdottoman asenteen omaan hirviöimagoonsa, tämä ”Mie oon Lordin” ratkaisu on ihmetyttänyt itseäni jo 16 vuotta. ”Lordiary” paljastaa viimein syyn olleen silloinen levy-yhtiön painostus.

”Lordiary” auttaa Lordi-faneja ymmärtämään rakastamansa bändin taustatoimintaa aikaisempaa paremmin. Muille se kertoo millaisia vaaroja esimerkiksi sopimuksia laatiessa tulisi pitää silmällä; millaisia mokia rock- ja hevipiireissä voi tehdä, kun meno on lujaa ja vauhtisokeus iskee; ja miten epäreilua musiikkibisnes voikaan olla. Ja mitä se kertoo meille kaikille Mr. Lordista? Näin hän kuvailee itseään kirjan loppupuolella:

”Jos minun pääni avaisi kuin säilykepurkin, sisältä löytyisi verta ja pornoa. Hirviöitä ja perseitä.”

Mies minun makuuni.