Luxury Toys – Opiaattikoomaisia viritelmiä, boogie-enkeleitä ja pieruja tuulessa

Luxury Toys 1Kun edellisen kerran juttelin Luxury Toysin laulutaiteilija Lester Briscon kanssa vuoden 2014 alkukeväällä, oli moni taho jännän äärellä. Alkamassa oli Itä-Eurooppaan kohdistuva kimppakiertue, johon osallistuisivat Manzana ja Peekaboo Primate (kumpikin raskaamman rockin edustajia Tampereelta), sekä yllä mainittu myöhempien aikojen lahtelainen rock’n’roll groove machine. Nyt noin puolitoista vuotta myöhemmin voidaan todeta, että tuolloin neitsytmatkalleen lähteneet Päijät-Hämeen jätkät on korkattu kunnolla ja miehuuskokeen lopputuloksena saamme muutaman päivän kuluttua arvioida yhtyeen toista kokopitkää levyä ”The Rest Is Noise”. Haastattelun aikana selviää muun muassa seikka, joka osoittaa uutuuden Luxury Toysin savikiekoksi, sekä kaikkea muuta kivan arveluttavaa.

Haastattelupaikaksi valikoituneen Telakan terassin (Tampere, Tullintori) pöydässä muistelemme aluksi hieman tätä juttutuokiota edeltänyttä viestinvaihtoa. Alkuperäinen suunnitelma sukeltaa yöhön koko bändin ja toimittajan voimin ei toteutunut. Mutta on hienoa, että aluksi kovin kaukaiselta tuntunut suunnitelma toisen levyn tiimoilta tapahtuvasta ajatustenvaihdosta toteutuu vaikkapa sitten päivänvalossa. Matka on ollut pitkä. On aika juoda olut.

Aloitetaan kaikkein tärkeimmällä musiikkiin liittyvällä asialla. Olet kasvattanut parran sitten viime näkemän. Viittaako parta jotenkin Steven Tylerin nykyiseen leukakarvoitukseen vai Jim Morrisonin myöhempien aikojen rappiotilaan?

Lester brisco–  Toivottavasti ei liity kumpaankaan. Jim liitelee sateenkaaren toisella puolen, ja myös Steven alkaa olla uransa ehtoopuolella. Tämä partafiksaatio alkoi movemberista ja päätyi tällaiseen miehekkääseen huijaukseen. Kärsin suoraan sanottuna aavistuksen läskistä naamasta ja haluan parralla rajata leukaani  sekä samalla luoda hieman pituutta kasvoilleni. Tässähän ne tärkeimmät sitten olivatkin, eiköhän vain lähdetä kaljalle seuraavaan paikkaan?

Hetken hirnuttuamme päätämme kuitenkin jatkaa jutustelua. Jostain syystä kummankin pokka vain tuntuu pettävän koko juttutuokion ajan.

Otetaan hieman asiallisempi uusi lähtö. Luxury Toys on julkaisemassa toista levyä, mutta on olemassa suuri joukko ihmisiä, joilla ei ole hajuakaan yhtyeenne aiemmista edesottamuksista. Raota toki historian verhoa ja kerro, mistä kaikki on alkanut. Ja kuinka on päädytty tähän hetkeen?

– Joudumme matkustamaan ajassa niinkin kauas kuin seitsemän vuotta taaksepäin. Oli viisi kaverusta Lahden ympäristöstä kuin myös turpaanvetovyöhykkeeltä. Kaikilla oli erilaiset musiikilliset lähtökohdat, eikä meillä kenelläkään ollut aiempaa yhteistyötä keskenämme. Joku oli soittanut grungea, joku Suomi-punkkia, ja minulla oli serkkupojan kanssa oma versio Twisted Sisteristä kaikilla asiaankuuluvilla mausteilla, tiedäthän. Alkuperäinen idea oli luoda pop-musiikkia Fleetwood Macin hengessä. Tätä ideaa meillä oli aluksi tukemassa yksi naispuolinen jäsen, joka soitti koskettimia ja vastasi joistakin lauluosuuksista. Mutta ei hän kestänyt sitä hajua, joka viidestä jätkästä lähti. Kun yhtye muodostui pelkästään uroksista, aloimme liikkua virran viemänä rockimpaan suuntaan sekä muovautua erilaisten tyylisuuntauksien sulattamoksi. Onneksi osa siitä popista jäi mukaan kuvioihin.

-Neljä vuotta pidimme oikeastaan vain hauskaa ilman sen kummempia paineita mistään tulevasta tai urasta tai muusta vastaavasta. Meininki oli alusta asti ennakkoluulotonta, ja päädyimme luonnostaan siihen tilaan, missä varsinaisia rajoja ei ole. Jos jokin idea vaikuttaa hyvältä, sitä pitää ainakin kokeilla. Mitään ei tyrmätä suoralta kädeltä. Pohjalla sykkii aina Rolling Stonesista kumpuava svengi, jonka päälle kitarat kutovat omaa fjongaansa. Kun pohja on kunnossa, sen päälle voi hyvällä omallatunnolla rönsyillä vaikka kuinka vapaasti.

Jatketaan vielä hetki menneisyydessä. Kun viimeksi tapasimme, olitte juuri Itä-Eurooppaan suuntautuneen kimppakiertueen lähtökuopissa Manzanan ja Peekaboo Primaten kanssa. Kuinka asiat etenivät ja kuinka reissu vaikutti yhtyeeseen? Olen käsittänyt, että reissulla oli vahva vaikutus uuden levyn sisältöön.

– Kyseessä oli yhtyeemme tulikaste, siirtyminen sille puolelle, josta ei ole paluuta. Emme olleet aiemmin tehneet mitään vastaavaa. Aloitetaan nyt muistelu vaikkapa  keväästä Luxury Toys 22014 sen viikon alusta, kun kiertue alkoi. Kokoonnuimme kaikki reissulle tarvittava mukanamme juhlimaan lähtöä klo 04.00 maanantaiaamuna. Otimme siinä kaljaa ja sovittu lähtöaika lähestyi, tuli ja meni. Soitimme bussikuskille ja kysyimme,  missä kyyti oikein viipyy. Uninen ääni selvitti, että olimme melko reippaasti etuajassa: lähtö olisi seuraavana aamuna! Minä järkytyin uutisesta sen verran, että sairastuin akuuttiin paskatautiin ja häivyin johonkin tekemään välikuoleman. Muut jatkoivat varmuuden vuoksi juhlimista siihen asti, kunnes kiertueen kyyti saapui. Minä liityin takaisin remmiin, kun vaiva hellitti. Kukaan ei uskaltanut mennä nukkumaan.  Sammuminen ja kyydistä jääminen olivat kumpikin poissuljettuja vaihtoehtoja.

– Reissu toimi mittarina ja testinä Luxury Toysille. Oli ollut kaikenlaista bänditoimintaan liittyvää skismaa, ristiriitaa, näkemyseroa ja säätöä. Kyllä me lähdimme katsomaan hommia rundille sillä periaatteella, että joko bändi lakkaa olemasta tai sitten selviämme kiertueesta ja kasvamme bändinä. Onneksi tapahtui jälkimmäinen. Rundilla tapahtui varmaan moneen kertaan nähty tapahtumien sarja. Suojamuurit hajosivat, psyykkeet levisivät, murruimme ja näimme toisemme alastomina, sellaisina kuin oikeasti olemme. Ilman teeskentelyä. On pakko hyväksyä muut sellaisina, kuin he ovat, tai lähteä lätkimään. Me kestimme leikin – toki veteraanikiertäjien isällisellä avustuksella, he olivat kuin jonkinlainen näkymätön käsi, joka ohjasi meitä koko ajan oikeaan suuntaan pois pahimmista vaikeuksista. Kaikki kiitos Manzanalle siitä, että olemme hengissä ja kunnossa.

Luxury Toys 3-Paluumatkalla lautalla oli helppo erottaa toisistaan se yhtye, joka oli tällaisella reissulla kahdeksatta kertaa, ja se bändi, joka saapui juuri ensimmäisestä kunnon taistelusta. Manzanan jäsenet kyselivät virtuaalisesti omilta lapsiltaan ja perheiltään kuulumisia ja olivat henkisesti laskeutuneet maihin tehden jo seuraavaa päivää vailla tärinöitä, kahvia juoden ja rauhallisesti. Me kieriskelimme maassa, itkimme liikutuksesta ja halailimme toisiamme. Meistä ei olisi ollut minkäänlaiseen järkevään toimintaan.

– Kiertueella oli suuri vaikutus uuteen levyyn. Yhteen hitsautunut joukkiomme soitti noilla keikoilla nyt julkaisun kynnyksellä olevaa materiaalia, siellä kun ei ollut settilistalla väliä. Kukaan ei ollut kuullut aiempaakaan materiaalia, sen kun antoi vain palaa. Hyvin toimi. Ja onhan ”The Rest Is Noise” yhtä paljon Henri Virsellin (Manzanan kitaristi ja studiovastaava) levy kuin meidän. Henkka viritteli kiekolle makeat soundit ja ruuvasi yksityiskohdat kuntoon.

– Pakko on lähettää tässä yhteydessä terveiset myös Finnish Rock Tourin miksaajalle Matzo Heikkilälle. Hän toimi Matzolevyn teon aikana bändin boogie-enkelinä. Esim styge ”69 96” olisi taatusti jotain paljon laimeampaa ilman Heikkilän maagista kosketusta. Hän kuunteli studiossa, kun yritimme naulata tuota ilkeän hidasta bluesia kasaan. Jossain kohtaa Matzo huusi ”Stop” ja ilmoitti väännön olevan täysin pielessä, käski meidän painua jonnekin juomaan viinaa ja palaamaan takaisin, kun hän antaisi luvan. Meidän ollessa tankkaustauolla tämä elämäntapaintiaani oli lavastanut studioon oikeat olosuhteet. Kelmeä kattovalo oli sammutettu. Jostain oli ilmestynyt paikan päälle pääkalloja, viinapulloja ja syntisen himmeää valaistusta. Jopa savua oli loihdittu paikalle tuomaan oikeaa tunnelmaa.  Kun astelimme takaisin tilaan, meille pidettiin puhe olennaisista asioista kuten Reeperbahnin naisista, punaisten lyhtyjen alueista, stimulanteista ja tuossa maailmassa pelaamisesta. Me kuuntelimme kuin opetuslapset, ja ote muuttui kummasti soittimien sekä mikrofonin varressa. Matzo on edellä mainitun kappaleen executive producer, ehdottomasti. Heikkilästä vielä sen verran, että hänessä Remun puhetyyli ja spirit ovat vahvasti läsnä. Ekat pari päivää kiertueella meni sisäistäessä Remu-taajuutta, mutta totta kai se henki ja kieli tarttui vahvasti. Jopa liian vahvasti, en meinannut päästä tuosta puhetyylistä millään eroon. Muutama päivä rundin jälkeen silloinen tyttöystäväni poltti päreensä täysin, koska puheeni oli pelkkää zägädägää tai tuffia. Esimerkiksi kaljan ollessa loppu kalja oli ”mutella”. Matzo Heikkilä on todellinen vanhan liiton äijä, äärimmäisen pätevä mies työssään ja ihan mieletön hahmo. Luxury Toys kunnioittaa tätä Hämeenlinnan karpaasia suuresti.

Nyt kun toinen levy on ilmestymäisillään, toimitaan kuluneella mutta silti tarpeellisella tavalla. Vertaillaan debyyttiä ja haasteellista toista levyä keskenään. Peilataan kokonaisuutta vähän muutakin maailmaa vasten. Mitkä ovat suurimmat erot näitä kahta julkaisua vertailtaessa? Mitä on tapahtunut sitten viime julkaisun?

The rest noise– Uusi levy on myrkyllisempi ja jollain tavalla setämäisempi kuin edeltäjänsä. Tempot ovat pudonneet, mukaan on hiipinyt progemaisia sävyjä. ”The Rest Is Noise” on mutainen, jopa savinen kokonaisuus, jota värittävät opiaattikoomaiset viritelmät. Levy laskettiin pari viikkoa taaksepäin digitaalisesti ulos häiritsemään ihmisiä. Sinänsä nämä suoratoistoon perustuvat julkaisut ovat kuin fart in the wind ainakin minulle, koska kaipaan kuitenkin aina kunnollisia levynkansia, painettuja lyriikoita ja uuden levyn tuoksua, kun kuuntelen jotain levyä.

Mutta palautteen suhteen tämä julkaisukanava on toiminut paremmin kuin hyvin. Levyä on kuunneltu ihan kiitettävästi,eikä palaute ole ollut pelkästään positiivista. Ensimmäisen levyn aikoihin olimme paljolti poppia ja easy listening rockia, sellaista helppoa tavaraa. Nyt ihmiset sitten valittavat, kun kuvioihin onkin astunut yhdeksän minuutin mittaisia biisejä, junnaavia riffejä ja huuruilua. On valitettu, että tähän ei pääse sisään millään. Emme siis pitäneet lupaustamme, kun sanoimme luovamme kerralla kolahtavan ja samalla kuuntelua kestävän kokonaisuuden. Tuli kulutusta kestävää, mutta hieman haastavampaa tavaraa. Vastapainoksi on toki tullut positiivista ja ylistävää palautetta, ja hyvä niin. Selkokielellä tiivistäen teiniviritelmien aikaan runkkaamisen loppuhuipennuksena räiskittiin ympäriinsä umpimähkään, Luxury Toysissa taas on kohde sikäli selvillä, että tässä bändissä on tarkoitus päästä panemaan. Mutta vaikka mainitsin nykyisestä setämäisemmästä otteesta, on tärkeää pystyä säilyttämään poikamainen virne kasvoilla. Samoin kuin nuoruuden palo. Runkkareita ja panomiehiä sopivassa suhteessa, niin tulee hyvä lopputulos.

Miltä näyttää musiikki/media-ala tällä hetkellä sisältäpäin katsottuna? Otetaan viitekehykseksi LT4vaikkapa nuo edellä mainitut suoratoistojulkaisut ja niiden vaikutus niinkin tylsään asiaan kuin ansaintalogiikkaan.

– Suoratoisto on pelkästään hyvä asia kaltaisillemme pienille bändeille. Kaikki pääsevät kuulemaan vaivattomasti tuotantoamme. Näin ei olisi tapahtunut esimerkiksi 1970-luvun lopussa. Olisimme todennäköisesti hautautuneet kaikkien muiden alle ja jääneet ikuiseksi salaisuudeksi. ”Todellisille” muusikoille tilanne on tietenkin sillä tavalla harmillinen, että he saavat julkaisuistaan vähemmän rahaa. Samalla työllistävä vaikutus pienenee ja muun muassa levykaupat joutuvat taistelemaan aiempaa kovemmin. Uskon kuitenkin kaiken kääntyvän positiiviseen suuntaan ja ennen kaikkea hyvän musiikin löytävän aina kuulijansa.

1980-luvulla englannin kielellä operoineet suomalaiset rock-yhtyeet saattoivat saavuttaa kultalevyihin oikeuttavia lukemia (tuolloin 25 000 kpl) . Nuo yhtyeet löysivät itsensä myös säännöllisesti Soundin kannesta, ja niille omistettiin julkaisun sisällä monen sivun mittaisia juttuja. Eikö tuollainen harmita yhtään? Etkö koskaan tunne syntyneesi väärään aikakauteen?

– Tämä genre on kuollut. Me vain viemme kukkia sen haudalle. Silti vanhan kaipuuta ei ole. En oikeasti ajattele asioiden olleen ennen paremmin. Nyt mennään muunlaisen musiikin ja vanhan toistamisen  ehdoilla, mutta aidon Rock’ N’ Rollin aikausi tulee vielä joskus hyvällä tavalla takaisin. Jostain tulee vallankumouksellinen yhtye, joka murtaa nämä nykyiset systeemit ja pyyhkii niillä persettään. Mutta vaikka haluankin elää tässä hetkessä enkä menneisyydessä, olen aika varma jonkun tutkijan tulevaisuudessa havaitsevan tämän aikauden kaikkea muuta kuin hyvän musiikin kultakaudeksi. Eivät nämä ”Vain Elämää” ja muut vanhan kierrättämiset  voi olla oikeasti hyviä juttuja luovan taiteen kannalta. Samoin vahvana elävä dinosaurus-ilmiö tökkii pahasti. Vaikka pidänkin suunnattomasti sellaisista yhtyeistä kuin The Rolling Stones ja Aerosmith, mieluummin näkisin jotain uutta ja kovaa horisontissa. Nämä vanhat jäärät vain ovat niin pirun sitkeitä eivätkä suostu häviämään kuvioista millään. Niin pitkään kuin nuo historian savijalat painavat eteenpäin, ei uusille yrittäjille tunnu olevan tarpeeksi tilaa.

Finnish rock tourTeidän toimintaanne on pakko hieman peilata vanhan kuvaston kautta. Samalla heitän ilmoille pienen haasteen. Jos verrataan teitä satunnaisotannalla sellaiseen bändiin kuin Hanoi Rocks, niin kysyn, kuinka tosissanne te olette asianne kanssa? Michael Monroe, Andy McCoy, Sam Yaffa ja kumppanit eivät olisi voineet olla aikoinaan mitään muuta kuin muusikoita. Heillä ei ollut vaihtoehtoja. Heistä ei olisi ollut putkimiehiksi tai yliopisto-opintojen suorittajiksi. Oletteko te tässä sielullanne 100-prosenttisesti mukana?

– Jos Keef tai Andy saapuisi luokseni putkimiehen roolissa, saattaisin pyytää häntä harkitsemaan alan valintaansa uudestaan. Tässäpä onkin hyvä pala purtavaksi torstaiaamuun. Kyllä meidän sielumme ovat tässä mukana täysillä, mutta ehkä heittäytymisessä on varaa mennä syvemmälle. Meissä on vielä tilkkanen liikaa työläismentaliteettia, emmekä ole tarpeeksi räjähtäneitä. Pitäisi häipyä täältä, olla täysillä rock-muusikko ja luova taiteilija. Kestää kuolleet rotat nurkissa. Hankkia bändille jokin loukko jostain Birminghamista, jossa loisimme taidetta, näkisimme nälkää ja lojuisimme eritteissämme. Ja tietenkin olisi pakko myydä persettä selvitäkseen hengissä. Sovimmeko seuraavaksi haastattelupaikaksi saman tien tuon englantilaisen kaupungin? Tällä hetkellä taidamme asettua taiteilijan kusipäisen mentaliteetin ja kunnon työmoraalin välisessä taistelussa johonkin Lou Reedin ja n puoleenväliin. Toivon Lou Reedin ottaneen ylivallan kolmannen levyn ilmestyessä.

Käsitellään lopuksi kotikaupunkianne? Pidättekö itseänne lahtelaisena bändinä? Ja jos pidätte, LT5mihin katsotte sijoittuvanne koko Suomen näkökulmasta musiikillisesti varsin uniikissa kaupungissa? Esimerkiksi Dave Lindholm ylistää Lahden vahvaa ”Me olemme me”- asennetta.

– Olemme ehdottomasti lahtelainen yhtye. Viisi vuotta sitten ajattelin toisin. Olin muuttanut Tampereelle ja ajattelin, etten koskaan edes kuse Lahteen päin. Samoin ajattelivat muut pois muuttaneet jäsenet. Nyt sekä minun että muiden muualla asuvien fiilikset ovat ihan toisenlaiset. Lahdesta löytää itsensä tasaisin väliajoin eikä tunnu yhtään paskalta, päinvastoin. Aina Torven ohi kulkiessaan tuntee olevansa kotona. Kyllä me olemme nykyisin ylpeitä lahtelaisuudestamme. Musiikillisen liikkumavaramme ansiosta olemme luultavasti lähimpänä Tehosekoitinta, jos mietitään tuon kaupungin yhtyeitä. Sellainen onnistunut versio The Screamin’ Stukasista. Ja toki niitä Sleepy Sleepers -vivahteita tulee mukaan silloin, kun yritämme olla oikein tosissamme progea ja homma menee silkaksi pieruiluksi. Vahingon hetkillä Mato Valtosen henki leijailee vahvana yllämme.

Luxury Toys Facebookissa

Luxury Toys (+ Manzana & Lovemakers) levynjulkaisukeikalla Lahden Tirrassa 06.06.2015

Kirjoittanut: Miikka Tuovinen

Kuvat: Luxury Toysin arkisto

 

Kommentoi julkaisua