”Pursue happiness with diligence” kehoittaa viimeinen kappale ”The Sparrow”. Kaunis ajatus ja ohje heitettynä tällaiseen maailmaan, jossa loppuun kulutus ja kaikki-heti-tänne-nyt -mentaliteetti vallitsee. Ja kas noin tuli kuunneltua lävitse Mastodonin uusin plätty ”The Hunter”. Alkuasetelmat sille olivat vähän haasteelliset, sillä sitä tulisi kumminkin vertailemaan heidän edelliseen, ”Crack The Skye” -levyyn. Se kun oli järkälemäinen, kunnianhimoinen ja mestarillinen esitys, joka meni ainakin omalla listallani parhaimpien metallialbumien joukkoon kautta aikojen. ”The Hunter” onkin riisutumpi, maailmanläheisempi, matalalentoisempi ja kevyempi kuuntelukokemus. Ensikuuntelulta se vaikuttaa pötkömäiseltä, tasapaksulta ja ohimenevältä tapaukselta, ja kuin varkain pettymys nosti taas päätään. En tosin odottanutkaan tämän helppoa olevan. Mutta, jospa ei tekisikään liian nopeita ensivaikutelman tuomia päätöksiä, vaan antaisi kuin hyvälle ystävälle uuden mahdollisuuden.

Ajan myötä vivahteet alkavat löytyä, kappaleet erottumaan ja palaset loksahtelemaan. Huomaakin olevansa koukuttavan teoksen äärellä, eikä meinaa saada tarpeekseen. Mastodonin musiikki on kuin suuri luonnonvoima, joka liikkuu tasaisesti ja varmasti tuhoten kaiken altaan. Se on kuin valtaisa liekehtivä tulva, jonka maapallon kuuma ydin nostaa mantereiden päälle hukuttaen ja peitoten kaiken alleen, nielaisten sen kurkustaan alas kunnes lopulta se sylkäisee koko massan avaruuteen. Tämä kaikki kestää vain alle tunnin ja saman mullistuksen saa alusta alkamaan vain yhdellä sormen painalluksella. Tätä kuunnellessa voisi, jos haluaa, heijastaa seinälle luonnonkatastrofi-filmejä ja masturboida niiden tahtiin. Ja niin hyvää tekee, että kaverille kans! Jospa hieman yksinkertaistan asioita hetkeksi, niin vertailisin heitä moderniksi Black Sabbathiksi, nyt kun kappaleetkin ovat heidän muuhun tuotantoon nähden suorempia ja lyhyempiä. No, hanki oma näkemyksesi jos ei tämä miellytä, kehotan ilolla – I dare you!

”The Hunter” eroaa heidän muusta tuotannosta siinäkin, ettei se ole konseptialbumi eikä se käsittele klassisia alkuaineita, kuten esimerkiksi ”Crack The Skye” käsitteli ilmaa. Kappaleissa on kaikissa oma teemansa, tunnelmansa ja tarinansa, mutta yhtäläisyytenä sanoitukset usein liikkuvat levyn nimen siivittämissä teemoissa: takaa-ajo ja pakeneminen, saalistaja ja saalis, elämä ja kuolema, viha ja rakkaus, tuho ja selviäminen. Levy jättääkin kuuntelijan sekä nälkäiseksi, että pelokkaaksi. Levyn nimi onkin kunnianosoitus yhtyeen kitaristilaulajan Brent Hindsin levyn teon aikana kuolleelle veljelle, josta myös nimikkokappale kertoo.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vaikkakin ”The Hunter” ei ole konseptilevy, on se silti taitavasti rakennettu ja tiukka albumikokonaisuus. Levyltä ei löydy heikkoa numeroa lainkaan, vaan tulikuumaa rautaa on tarjolla alusta loppuun tunnelmien vaihtuessa nätisti kappaleesta toiseen. Levyn kohokohdiksi nostaisin nyt ainakin groovaavan ”Curl Of The Burlin”, ilmavuudesta ja päälle käynnistä kamppailevan ”Stargasmin” sekä levyn alulle kipakasti potkaisevan ”Black Tonguen”. Eräälle ystävälleni esitellessä tätä yhtyettä hän tokaisi rumpalin soittavan liikaa. Itse koen sen olevan yhtyeen yksi valttikorteista ja tätä esitteleekin kappale ”Blasteroid”. Pakko mainita myös rumpali Brann Dailorin laulama kappale ”Creature Lives”, joka lähtee liikkeelle synavyörytyksellä ja hekotuksella, jonka jälkeen jatkuu aluksi hölmöltä kuulostavalla hymnimäisellä yhteislaulurallatuksella, joka jälkeenpäin osoittautuukin yhdeksi levyn hienoimmista hetkistä.

”The Hunter” on lähes täydellistä hekumaa korville, mutta silti en täysiä pisteitä sille pysty antamaan. Kenties Mastodon toimii itselleni parhaimmillaan äkkivääränä, äkäisenä ja metallisempana. Esimerkkinä nyt vaikka levyn ripeät vedot ”Blasteroid” ja ”Spectrelight”, eikä aivan kaikki levyn kappaleet oikein onnistu sitä lopullista ”eargasmia” antamaan. Kenties kun viime levyyn vertailusta pääsee eroon, niin osaa läväyttää tälle täydet pisteet, tai ehkä en vain osaa sanoa, miksi ei tälle saa annettua kymppiä. Joskus pitää vain mennä sillä vatsanpohjatunteella. On tämä silti tämän vuoden parhaimpia albumeja ja jatkaa Mastodonin voittokulkua sekä suuremman, että paremman tulevaisuuden maalailua. Joko olet siinä riehassa juhlien kyydissä mukana tai jäät murskautuen alle. Olet siis joko kiva kaveri, tai sitten persenaama.

9/10

Kappalelista:
1. Black Tongue
2. Curl Of The Burl
3. Blasteroid
4. Stargasm
5. Octopus Has No Friends
6. All The Heavy Lifting
7. The Hunter
8. Dry Bone Valley
9. Thickening
10. Creature Lives
11. Spectrelight
12. Bedazzled Fingernails
13. The Sparrow

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

http://www.mastodonrocks.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä