Megadeth – Dystopia
En liene ainoa, joka ”luovutti” ”Youthanasian” julkaisun jälkeen. Tuon levyn myötä yksi speed metallin pioneereista alkoi muuttua ontoksi irvikuvaksi itsestään. Lopullisesti tyhjyyden keskipiste saavutettiin vuonna 1999, kun tiskiin lyötiin ”Riskin” täydeltä löysää turhuutta. Toki Megadeth oli liikahtanut kohti keskitietä jo ”Countdown To Extinctionilla”, mutta tuo kokopitkä oli sentään vielä hyvien puolella ja lisäksi ahdettu täyteen tiukkaa takapotkua sekä loistavia kappaleita. En ole seurannut yhtyeen 2000-luvun julkaisuja kovinkaan aktiivisesti. Satunnaiset havainnot youtubessa, joidenkin levyjen kertakuuntelut ja nuiva kritiikki musiikkimediassa eivät ole houkutelleet lähempään tutustumiseen. Olen pitänyt yhtyettä menetettynä tapauksena. Eniten on häirinnyt uusien hienojen biisien poissaolo. Ikäänkuin Dave Mustaine olisi menettänyt kokonaan kykynsä kirjoittaa terävää materiaalia. Ja vääntö, se on ollut kateissa jo vuosikymmenien ajan.
En minä tähän uuteenkaan levyyn olisi viitsinyt aluksi tutustua, mutta kun toimituksesta ei meinannut löytyä yhtäkään vapaaehtoista kirjoittamaan pian julkaistavasta uutuudesta, niin tarjouduin hieman vastahakoisesti hoitamaan homman. Mutta ei mennä tämän pidemmälle aviisin sisäisiin vääntöihin. Totean vain simppelisti, että juuri nyt ei harmita yhtään tämä ”Dystopian” purkaminen ja jälleenrakentaminen. Megadeth vuosimallia 2016 on yllättävän virkeä tapaus.
Otetaan aluksi esille negatiivisemmat asiat. Kappalemateriaali on yhä kaukana ”kulta-aikojen” kovimmista hetkistä. Koukkuja sekä tarttuvuutta saisi olla lisää. Daven sävelkynä osoittaa ajoittaisia terävöitymisen merkkejä, mutta ”Dystopiasta” ei ole vielä haastajaksi ”Rust In Peacen” kaltaiselle klassikolle. Ja täytyy myös sanoa, että Megadeth sanoi aikoinaan sanottavansa ytimekkäämmin. ”Peace Sells”, ”So Far, So Good…So What” ja edellisessä lauseessa mainittu klassikko ovat kaikki kokonaispituudessaan maksimissaan neljänkymmenen minuutin paikkeilla, yleensä tuon rajan alapuolella. Siinä on ihannemitta äänilevylle. Kun pituus lähenee viittäkymmentä minuuttia, on seurauksena kuulijan puutuminen kappalekimaran loppupuolella. Varsinkin, jos materiaali on enimmäkseen keskinkertaista.
Sitten ne positiiviset seikat. Potku on palannut Megadethin musiikkiin. Onko syynä Chris Adlerin (Lamb Of God) tai Josh Wilburin (Lamb Of God, Gojira, Avenged Sevenfold) läsnäolo vai levytysympäristönä olleen Nashvillen Bad Ass-vibat, kenpä tietäisi sen? Varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että konkarit louhivat kasaan jopa oivaltavaa riffittelyä ja kitaraviidakkoa. Sovitusratkaisuja on mietitty tarkasti ja jostain mukaan palannut vääntö kuljettaa teknistä metalliaallokkoa eteenpäin väkevämmin kuin kertaakaan tällä vuosituhannella.
Daven lauluäänestä löytyy yhä nasaalin värittämää uhoa, pahaenteistä murinaa ja vimmaa. Välillä laulun kantavire hieman notkahtaa, mutta hämmästyttävän vähän on ajan hammas nakertanut näiden näytteiden perusteella Mustainen sisällä möyryävää vihaista miestä. Onnistuneeseen lopputulokseen vaikuttaa varmasti se tosiseikka, että laulu on luonnollista. Dave ei yritä olla ikäistään nuorempi ja hän ei rimpuile väkipakolla nykyisen kapasiteettinsa yläpuolella. No, oli miten oli, tähän osastoon on selvästi panostettu studiossa. Poissa on ”Super Colliderin” voimaton ja kurainen artikulaatio. Motivoituneen panostamisen voi aistia myös koko levyn äänimaailmasta, joka on kauttaaltaan kirkas ja puhdas. Kaikki pikkudetaljit erottaa selvästi ja hengentuote on hiottu loppuun asti.
Sanoituksista saa paremman kokonaiskuvan, kunhan tekstit saa luettavassa muodossa nenänsä eteen. Kuuntelun perusteella voi jo kuitenkin todeta, että kantaaottavuus, apokalyptiset visiot ja ajoittanen korni roska ovat kaikki yhä lyriikoissa läsnä.
Mainos päättyy
Onko Megadeth speed metallia vai tiukemmin potkivaa progressiivista vääntöä? Termien vivahde-eroilla ei taida olla loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä. Mutta sillä on merkitystä, että ”Dystopia” on lähes kauttaaltaan tulvillaan nautinnollista tekijöidensä virtuositeetista ponnistavaa heavy metallia, josta on väsymys hetkittäisiä otteen herpaantumisia lukuun ottamatta kaukana. Uskon kokonaisuuden myös kasvavan ja aukeavan asteen jos toisenkin ylöspäin pidemmän tuttavuuden jälkeen. Megadethilla ei olisi ollut mitään hätää, jos he olisivat julkaisseet tämän levyn heti ”Youthanasian” jälkeen. Harharetket ovat takana päin. Kun Dave olisi vielä kirjoittanut kattaukseen muutaman helmen, niin lopputulos olisi loistava. Nyt se on ”vain” hyvä.
7/10
Kappalelista:
1. The Threat Is Real
2. Dystopia
3. Fatal Illusion
4. Death From Within
5. Bullet To The Brain
6. Post American World
7. Poisonous Shadows
8. Conquer Or Die!
9. Lying In State
10. The Emperor
11. Foreign Policy
Kirjoittanut: Miikka Tuovinen
Mainos päättyy