Metal Camp @ Slovenia 11. – 16.7.2011
Ryhmärämämme lähti taas reippaalle kesäretkelle Slovenian Metal Campiin, joka ilmoittaa olevansa “Hell Over Paradise”. Ensimmäisenä festaripäivänä muistui hyvin mieleen, että ainakin helle voi Soca-joen laaksossa olla helvetillinen. Ei ole Suomi-tytön keli tuo 35 plusastetta. Onneksi vuoristojoki antaa festarieläimille edes hetkellistä viilennystä – aivan kuten raikkaat kesäjuomatkin.
Kahdeksatta kertaa järjestettävä Metal Camp luo loistavat puitteet metallin kuuntelulle. Beach barissa voi käyskennellä drinksu kädessä eikä jengiäkään ole liikaa – melkein bändiä kuin bändiä voi kävellä lavan eteen tsekkaamaan eikä pahoja jonoja synny minnekään. Porukka on leppoisaa, niin kuin metallifestareilla yleensäkin. Aika ajoin hommat toimii vähän niin ja näin eteläeurooppalaiseen tyyliin. Mutta eipä tuo ole meininkiä pahemmin haitannut. Ihailtavaa puolestaan on päälavan roudareitten toiminta: vartin roudaustauko bändien välissä saa aikaan melkoisen hulabaloon lavalla. Tauon lyhyyden takia aikataulut välilllä venyvät ja paukkuvat, ja lisäksi lähes poikkeuksetta miksaukset saadaan kohdilleen vasta parin biisin jälkeen. Desibelirajoituksia taas ei täällä tunneta, sellaisella volyymilla musiikki pauhaa!
Tiistai 12.7. oli ensimmäinen varsinainen festaripäivä. Hellettä uhmaten seurueemme siirtyi beach barin puolelle hyvissä ajoin. Ensimmäinen näkemäni bändi October File taisi myös kärsiä helteestä, ainakin laulaja lämpötilasta kommentoi. Eipä varmaan olotila siellä lavallakaan häävi ole, kun aurinko iltapäivällä alkaa porottaa suoraan soittajiin. Ehkä päälava ei myöskään ollut tälle bändille aivan oikea paikka. Ennakko-odotuksista huolimatta October Filen post-punk ei nyt oikein räjäyttänyt pottia vaan jäi lähinnä taustamusiikiksi. Meksikon Brujeria ei ehkä vastaa stereotyyppistä käsitystä latinorallatuksesta. Kyllä viimeistään ”Marijuana”-versio ”Macarenasta” sai porukan pyllyt pyörimään. Moonspellin tunnelmointi jäi taas hiukan taustalle. Kyllähän ne vanhat hitit sieltä tuli, ja viimeistään ”Alma Mater” sai jo jalankin vipattamaan.
Mainos päättyy
Ensimmäisen illan parhaasta vedosta vastasi ehdottomasti länsinaapurimme Arch Enemy. Hiljattain ”Khaos Legion” –levyn ulos sylkenyt bändi on aina ollut energinen lavalla – vaikkakin energisyys kaatuu pitkälti Angela Gossow’n harteille. Kitaristit nyt tunnetusti esittävät lavalla suolapatsasta; taisi toinen Ammot siellä muutaman kerran päätänsä heilauttaa. Keikalla sekoitettiin sopivassa määrin uutta ja vanhaa matskua. Kyllä ne pakolliset ”We Will Rise”t ja ”One for Allit” keikan lopulla kuultiin. Myös uudempi ”No Gods, No Masters” tempaisi porukan mukaansa. Arch Enemy houkutteli paikalle myös aikaisempia bändejä selvästi enemmän porukkaa. Mielenkiintoinen tilanne oli myös keikan aikana yleisön sekaan muitta mutkitta ajellut ambulanssi – sinne vaan pilkkopimeässä melkein lavan eteen. Yksi äijä siinä vähän kehotti porukkaa siirtymään syrjään. Kun ambulanssi sai kyytiläisensä, lähti se vielä peruuttelemaan yleisön seassa. Hyvä ettei kyydittäviä tullut lisää tuolla reissulla. Sama muuten tapahtui vielä uudelleen lauantaina Acceptin aikaan.
Airbourne puolestaan oli piristävä välipala pimeässä illassa. Energiaa pojilla tuntuu ainakin piisaavan. AC/DC-vertaukset tuskin ovat turhia, mutta eikö kenestäkään muusta bändi kuulosta aika ajoin Tampereen Horsepowerilta? Päälavalla illan päättänyt Death Angel oli tällä kertaa pettymys. Tulipa siis todistettua löysä keikka tuoltakin bändiltä – itselleni ensimmäinen laatuaan, vaikka bändin olen monet kerrat vuodesta 1988 alkaen nähnytkin. Illan päätteeksi vilkaisin vielä kakksolavan Winterfyllethin, joka ei kyllä maailmoja avannut.
Keskiviikkona kuumuus sen kun vain yltyi. Kuuleman mukaan mittari oli näyttänyt reilusti yli kolmeakymmentä varjossa. Kyllä siinä joutui vähän puhaltelemaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun jaksoi muutaman askelen ottaa. Osittain helteen takia festarialueelle lähtö siirtyi iltapuolelle; ennen sitä ehdittiin istahtaa paikallisten huru-ukkojen kanssa jossain räkälässä. Jos tapaatte tolminilaisia pössypenttejä, jotka kommentoivat jotakin suomeksi, niin meitä voi syyttä. Kielimuuri oli siis murrettu. Tältä päivältä jäi siis Kylesat ja Katatoniat näkemättä. Toisaalta psykedelia ja laahaus ei ole itselleni koskaan oikein uponnut, bändien suosiosta huolimatta. Joten festaripäivän avauksesta sai keskiviikkona vastata Legion of the Damned, joka on selvästikin yksi Metal Campin vakiokalusteista – itsekin olen tainnut pumpun paikalla nähdä nyt kolmesti. Eipä tuo yhtään ole haitannut, varsinkaan kun bändiltä ei ole tullut koskaan yhtään huonoa keikkaa todistettua. Ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa. Hollannin poijat väänsivät hanan auki heti alussa ja sitten paahdettiin täysillä keikan loppuun asti. Kyllä kunnon rässit aina pimenevää iltaa piristää!
Mainos päättyy
Omaa ylpeyttämme Wintersunia ei liian usein keikoilla tule nähtyä – enpä ole tainnut bändiä livenä Suomessa päästä kertaakaan todistamaan. Tähän toki on tulossa muutos tämän vuoden Tuskassa. Jari lupaili myös uutta matskua – ja keikallakin yksi uusi biisi kuultiin. Ja hyvinhän se soitto kulki. Kun bändissä on tuon tason kitaristi kuin Mäenpää ja ihmekone Hahto, niin kyllähän siinä hommat on isollaan. Tuumailtiin keikan aikana, että kaiken lisäksi se Hahdon rummuttelu onnistuu näyttämään älyttömän helpolta; tyyppi lähinnä näyttää istuskelevan siellä rumpupenkillään. Kuitenkin tulos on melkomoinen. Ei voi kuin sanoa, että hyvä Suomi! Bändi jäi nauttimaan Metal Campin tunnelmasta hiukan pidemmäksikin aikaa, koska ainakin seuraavana päivänä bändiläisiä sai bongata beach barista tyttödrinkkejä nauttimasta.
Kakkoslavan bändeistä tuli keskiviikkona tarkastettua skotlantilainen Archen, joka kuuleman mukaan oli saanut Metal Campin keikan voitettuaan jonkin Bloodstockin kisan. Itse olen bändiin tutustunut vain Blood Metal –ep:n verran, mutta kyllähän se dödö kulki – vaikkakin kaveri kommentoi, että pojat on tainneet olla ”Rudin nestedieetillä”, sen verran alkukeikka meni kohkaamiseksi. Joka tapauksessa tässä on bändi, johon voisi tutustua paremminkin. Kroatialainen Infernal Tenebra puolestaan heitti bläkkikset yöhön. Hiukan bändistä jäi sellainen mielikuva, että onhan tuo kuultu aika monta kertaa. Päälavalla viimeisenä pörissyt Mastodon puolestaan jäi lähes kokonaan välistä – ööö – logististen ongelmien takia.
Torstain avasi osaltamme peikkometalli. Kyllähän tuo Trollfest sai yleisön jortsaamaan. Muihin päiviin verrattuna porukkaa oli jo iltapäivällä suhteellisen paljon ryöminyt bändiä katsomaan. Laulaja on kyllä niin osuva tuohon bändiin, mies kun näyttääkin aivan menninkäiseltä. Alkukeikasta äijä oli pukeutunut johonkin omituiseen kaljatölkkipukuun, jonka merkitys jäi kyllä hiukan hämäräksi. Hyvää ränttätänttää joka tapauksessa, joten päivä avautui mukavasti. Seuraavaksi aloittanut Hyvinkään oma Thaurorod ei juurikaan saa innostumaan, joten oli hyvä aika siirtyä vilvoittelemaan janojuomien pariin Beach Bariin, jonka olivatkin vallanneet suomalaiset festarivieraat. Tuntui, että suomea kuuli rannalla enemmän kuin mitään muita kieliä. Rannalta meidät sai pois vasta kakkoslavalla meuhkannut Bulldozer. Hyvinhän tuo Italian rässi raikasi, mutta hiukan vaisuksi keikka kuitenkin jäi. Seuraavaksi siirryimmekin tarkastamaan Kalmahin keikkakunnon. Bändi soitti viime vuonna kakkoslavalla mutta oli saanut nyt ylennyksen päälavalle. Hyvin jengi oli mukana menossa, ja keikkakin oli oikein rähväkkä vetäisy. Ja nähtiinhän siellä lavalla loppujen lopuksi itse suoukkokin.
Tämän jälkeen alkoikin allekirjoittaneella säntäilyn maailmanennätysyritys. Torstai oli festaripäivistä ainoa, jolle sattui pahoja päällekkäisyyksi: Slayerin pauhatessa päälavalla vetivät sekä Hate että Taake omat settinsä kakkoslavalla, jossa keikkojen pituus on tiivistetty puoleen tuntiin. Ja kaikki nämä olisi pitänyt nähdä! Slayer nyt on tullut livenä nähtyä noin ziljoona kertaa, mutta nyt oli meneillään viimeiset keikat Gary Holtin kitaroimana. Ratkaisu oli seuraavanlainen: ensin Haten keikka, sitten hetki Slayeriä, josta pikaisesti takaisin kakkoslavalle Taakea diggailemaan ja vielä paluu Slayerin pariin. Ja kyllä, homma onnistui. Vippiportin järkkäri kyllä kyseli yhdessä vaiheessa ihmeissään, monettako kertaa Slayerin aikana ilmestyin taas jostain takavasemmalta. Haten rykäisy kyllä toimi! Parhaat tekniset death metallit taitavat nykyisin tulla Puolasta. Uusin ”Erebos”-levy oli luonnollisesti hyvin edustettuna tuolla puolen tunnin keikalla – eikä se yhtään haitannut. Taakea en puolestaan ollut koskaan aikaisemmin päässyt keikalla todistamaan, mutta nyt tuli sekin puute elämästä korjattua. Loistavasti laskeutui norjalainen pimeys Tolminiin! Kyllä kirkonpolttometalli vaan toimii. Slayeriltä ehdin sitten vielä kuulla pakolliset ”Angel Of Deathit”, ja kyllä Slayer on aina Slayer. Puheet eläkkeelle siirtymisestä ovat aivan turhia.
Torstaina päälavan viimeisenä bändinä black metallin mustaa sanomaa julisti Ruotsin ylpeys Watain. Mielenkiinnolla odottelin, sataako niskaan verta ja suolenpätkiä, mutta malttoivat tällä kertaa olla näitä heittelemättä. Mitäpä sitä turhaan ulkokeikalla, kun haju ei ehkä pääse niin oikeuksiinsa kuin esim. Nosturissa. Keikka oli kunnon pläjäys ilman eritteitäkin. Lopuksi tuli nähtyä vielä kakkoslavalla Milking The Goatmachine. Itselleni ei ole käynyt aivan selväksi, onko tämä vuohenpäihin sonnustautunut bändi vitsi vai tosissaan väännettyä goatcorea. Olipa kumpi tahansa, niin toimihan tuo ihan rätväkkäästi illan päätöksenä.
Perjantain aloitti osaltamme viimekin vuonna Metal Campissä rässännyt Suicidal Angels. Kivastihan se Kreikan thrash metal kulki, vaikka hiukan bändiä vaivaa tasapaksuus. Tämän jälkeen loppupäivä menikin oikeastaan kakkoslavan tarjontaa katsastaessa, koska päälavalla oli power-putki päällä; se ei allekirjoittanutta koskaan ole suuremmin innostanut. Itävaltalainen Outrage väänsi ihan messevät dödöt ilmoille. Bliksem-nimisen poppoon naislaulaja taas vakuutti koko porukkamme. Hollantilainen Vanderbuyst puolestaan sai tätienkin jamijalat liikkeelle omalla hard rockillaan. Evile vakuutti jälleen kerran thrassillään. Saksalaisen Imperium Dekadenzin sinfoniseen black metalliin tuli tutustuttua keväällä Inferno-festareilla Oslossa. Hyvin se bläkkistunnelmointi toimi pimeässä yössä ulkoilmassakin. Päälavan Mercenaryn oli kyllä suuri pettymys. Ei vaan yksinkertaisesti toiminut tällä kertaa Tanskan melodiset metallit, joten yön tunteina piti vielä käydä pikkulavan Alestorm jortsaamassa. Huh hah hei ja rommia pullo vaan!
Lauantaina ”reportteri” poti jonkinasteista krapulaa – vissiin merirosvometalli oli saanut pään sekaisin edellisenä iltana. Mutta tsemppasin itseni ”jaksaa, vielä jaksaa tämän viidennenkin festaripäivän” – mantralla ja sain kuin sainkin itseni aluelle Belphegorin siellä meuhkatessa. Laulajan ”Fuck You, Tolmin” –hokema lähinnä nauratti, mutta keikka muuten oli oikein hyvä aloitus viimeiselle festaripäivälle. Sitten olikin käsillä se hetki, jota kovasti odoteltiin: näkeekö sen Deiciden todellakin vihdoin ja viimein?! Olin bongannut Bentonin jo bäkkäriltä Belphegorin keikan alussa, joten ehkäpä bändi ei peruisi. Ja kyllä: sieltä ne setät saapuivat lavalle ja voi perhana, että vetäisivät tylyn keikan! Vaikka bändin fanina pitäisi olla vihainen ja saatanallinen, ei kuitenkaan voinut kuin vetää naama näkkärillä. Deicide heitti kyllä lähes koko festareitten kovimman setin. Klassikoita kuultiin mukavasti uuden matskun seassa. Mielellään tuota olisi toisenkin tunnin vielä kuunnellut. Suomen Amorphis sai kunnian toimia kaljanjuonnin taustamusiikkina, koska uusi matsku ei ole saanut innostumaan. Mutta sitten sai taas tanssijalka kyytiä, kun Accept kipusi lavalle. Tämä oli vuoden kolmas Accept-keikka, joka minulla on ollut mahdollisuus todistaa. Ja kyllähän ne kaikki ovat olleet oikein pirtsakoita vetäisyjä, vaikka alun perin kuuluinkin niihin kyynikoihin, jotka jaksoivat epäillä, onko bändi enää sama ilman Udoa. Mutta kyllä Mark Tornillo hoitaa tontin loistavasti. Bändi sai aikaiseksi varmaan myös koko festareitten kovimmat yhteislaulusessiot, kun ”Balls to the Wall” lävähti käyntiin. Kyllä Saksan miehet näyttivät, miten sitä heviä vedetään suurella sydämellä! Acceptin jälkeen Kreator kuulosti yllättävän vaisulta, eikä kakkoslavan haltuun ottanut Moonsorrow’kaan jaksanut enää innostaa.
Kaiken kaikkiaan Metal Camp oli taas mitä mainioin festarikokemus. Viiden päivän ajan metallia mielettömissä maisemissa saa kyllä takuulla palaamaan takaisin. Ainakin vielä ensi vuonna festari järjestettäneen Tolminissa, mutta sen siirtämisestä toiseen paikkaan on ollut puhetta jo useamman vuoden ajan. Suosittelen kyllä kaikkia tutustumaan Metal Campiin, jos siihen vain tarjoutuu mahdollisuus.
Raportti: Rudi Peltonen
