Metallijuhannus parhaimmillaan: Nummirock 2018, osa 2/2

Kun minua viime kesän lopulla haastateltiin tulevaan tutkimukseen “festareitten suurkuluttajana”, taisin mainita, että Nummirock on jo itsessään instituutio. Se on festari, jonne tullaan, olivatpa esiintyjät mitä tahansa. Se on tapa viettää juhannusta samanhenkisten ihmisten kanssa keskellä kangasmetsää. Sinne tullaan viihtymään, viettämään aikaa leirinnässä ja nauttimaan metallimusiikista. Kahden päivän alkulämpöjen jälkeen päästiin kunnolla asiaan, kun juhannusaaton vesisateessa nautittiin musiikista ja meiningeistä koko festarialueen mittakaavassa.

Perjantai 22.6.: Päivä, jolloin koettiin vedenpaisumus

Juhannusaattoon herättiin, mitenpä muutenkaan kuin vesisateen ropistessa maaperään. Niin siis täytyi jälleen kiskoa sadevermeet niskaan ja siirtyä festarialueelle. Siellä olimmekin jo hiukan yhdentoista jälkeen ratkomassa Murhamysteeriä. Tämä toi mukanaan hauskaa lisää perinteiseen festarimeininkiin. Tarjolla olisi samaan aikaan ollut myös krapulabingo (mikäpä muukaan), mutta tähän ei ehtinyt etsivähommien takia osallistumaan. Bingosta yksi onnekas voitti kuitenkin itselleen lipun Saarihelvettiin ja lohdutuspalkintona oli luonnollisesti virallinen Nummirockin jääskrapa.

Perjantaina musiikista saatiin nauttia vihdoin koko festarialueella eli neljällä eri lavalla. Musiikillisen annin aloitti yhden aikaan Silver Bullet Kaaoszinen lavalla. Aikaisen soittoajan ja vähemmän kuivan sään takia paikalle ei ollut saapunut kuin muutama innokas bändin kannattaja. Power metalin puolelle tämän yhtyeen kohdalla mentiin melko vahvasti, mutta ei se edes heikoimmasta päästä ollut. Kyllä siinä jalka lähti jo hiukan nytkimään bändiä kuunnellessa. Samalla sai mielenkiinnolla seurata, kuinka varsinkin festarialueen rannan puolelle tehtiin porukalla puroja hietikkoon, jotta pahimmat lammikot saataisiin pienennettyä. Jo anniskelualueelle tulokin oli ollut melkoista kahlaamista, mutta onneksi sisäänkäynnin eteen tuodut lavat auttoivat tähän.

Inferno Stagen sai juhannusaattona ensimmäisenä ottaa haltuunsa Barbe-Q-Barbies ja onnistui siinä aivan loistavasti. Tällainen hyvällä asenteella vedetty rokettirolli toimii siellä metallibändien seassa erinomaisesti. Vaikka en bändiä sen suuremmin levyltä kuuntele, en missään tapauksessa kieltäydy, jos joku minua keikalle houkuttelee. En ainakaan, jos kyseessä ovat festarit. Näistä naisista löytyy anteeksipyytelemätöntä asennetta, josta moni munallinenkin saisi ottaa mallia.

Lisää naisenergiaa saatiin todistaa myös seuraavaksi, kun päälavalle kiipesi Vixen. Bändihän on toiminut jo 1980-luvun alusta, joten voitaneen puhua hyvällä omalla tunnolla old schoolista. Näitä naisia on varmasti moni 80-luvulla nuoruuden päivistään nauttinut mies Music Televisionin videoista katsellut myhäillen. Itselleni oli melkoinen yllätys, että yhtye ylipäätään on vielä toiminnassa! Soitanta on hyväntuulista ja menevää, ja sai näköjään ne MTV-aikakauden möröt yhä innostumaan. Naiset toivat omalla aurinkoisella olemuksellaan pientä iloa sateen keskelle. Yleisössä kuului olevan niitäkin, jotka yhtyivät biisien kertseihin innolla mukaan, joten ei Vixen mikään turha valinta näille festareille ollut!

Sitten siirryttiinkin nuorempaan polveen ja thrash-maailmaan, kun Kaaos-stagelle saapui joensuulainen Maniac Abductor. Tuli hiukan keikan aikana mieleen, että nyt ovat pojat nousseet hiukan liian suurelle lavalle. Lisää treeniä ja lisää keikkaa, niin varmasti bändi saa lisää varmuutta meininkiinsä. Eihän thrash metalia koskaan liikaa tässä maailmassa ole. Bändi kisaili myös Wacken Metal Battlessa, mutta hävisi kuin hävisikin kisan lopulta uskomattoman kovalla energialla jälleen soittaneelle Awake Againille.

Pitkän tauon jälkeen uuden materiaalin kanssa aktivoitunut kotimainen surmacore-klassikko Rytmihäiriö – eihän tätä voi jättää mistään hinnasta väliin. Bändin jäsenistössä oli tapahtunut hieman muutoksia, mutta ei sitä kyllä soitossa huomannut. Bändi groovasi niin pirusti, että huolimatta kuravellinomaisesta lavan edustasta nähtiin keikalla istuva moshpit. Tai pikemmin soutava, miten sen nyt tahtookaan ilmaista. Jonkinlaista jonomuodostelmaisessa rivissä istumista ja heilumista se oli, ja se oli pirun hauskaa. Miksikö? No, koska Saatana sanoi niin!

Beast in Black täytyi mennä katsomaan ihan vain selvittääkseen, onko laulaja todellakin mies, kuten minulle oli väitetty. Olin radiosoiton perusteella nimittäin vanhanaikaisesti määritellyt vokalistin naissukupuoliseksi. Bändi on saanut hyvin suosiota “Berserker”-debyyttinsä myötä ja taitaakin olla yksi tämän kesän festareitten vakioesiintyjiä. Tämän kyllä huomasi yleisön ja huudon määrästä. Kyllähän Beast in Black on sellaista iloista kesämusiikkia, joka toimii festariolosuhteissa. Anton Kabasen ja Kasperi Heikkisen kitarointi on myös myhäiltävää seurailtavaa. Keikan lopussa saatiin odotetusti kuulla yhtyeen hittibiisi “Blind and Frozen”. Ja kai se vokalistikin mies sitten kuitenkin oli.

Anal Thunderin kaljanhajuinen rehellinen punkrock toimii aina. Tällä keikalla se toimi ehkä jopa enemmän kuin yleensä, sillä bändin kitaristi oli murtanut selkänsä noin kuukausi sitten ja jokseenkin siltä meno myös näytti. Ei sillä, että se olisi tehnyt siitä mitenkään huonompaa vaan päinvastoin paremman. Kunnioitettavaa omistautumista.

Jos päivä alkoi vanhan liiton naisrockilla, niin seuraavaksi saatiin lavalle saman ikäluokan thrashiä. Sodom on tänä vuonna uudistunut rumpalin ja kitaristin verran, mutta jotain pysyvää bändissä toki on: Tom Angelripper. Kylläpä vain oli Sodom taas kovassa vedossa! “Agent Orange” ja monet muut tutut rallit vyöryivät kahden kitaran voimin entistä voimallisempina. Jotenkin tuntui, että pieni muutos oli saanut bändiin vain lisää vauhtia ja vahvuutta. Tässä vaiheessa hanat aukesivat niin taivaalta kuin lavaltakin, joten se koko ajan yltyvä sade ei oikeastaan suuresti edes haitannut. Lapset, näin tehdään kunnollista metallia!

J.A.: Sateen muuttaessa metsäleirintää raamatullisen vedenpaisumuksen tavoin enemmän järveksi kuin leirintäalueeksi jaksoivat Saxonin sedät rouhia. Tämä ei itselleni ole mitenkään kovin suuri bändi, mutta kyllä ne teutonit vain osaavat. Tämä oli muuten toinen keikka, jonka olen kyseiseltä bändiltä nähnyt, ja ensimmäinen, jonka olen jaksanut katsella loppuun asti.
Rudi: Minä taas en ole säästynyt bändin keikoilta. Jotenkin Saxon on itselleni jäänyt näistä vanhoista bändeistä kaikista vähiten mieleen. Kuuntelinkin siis herrojen keikkaa anniskeluteltan uumenista sadetta pitäen. Mutta sitten, sateen vain yltyessä “Princess of the Night” -biisi sai minutkin siirtymään lähemmäs bändiä ja viuhtoman nyrkillä ilmaan. Jotain Saxon siis onnistui tekemään oikein.

J.A.: Kaaos-lavalle nousi seuraavaksi Barren Earth eli jälleen yksi suomalaisen metallin superkokoonpano, jota ei ole koskaan aiemmin tullut nähtyä. Keikkaa katsoessa huomasi kyllä, että nyt on lavalla kokemusta enemmän kuin itsellä ikävuosia. Tiukkaa riffiä toisensa perään ja kaikilla hyvä meininki, vaikka ilta olikin jokseenkin märkä. Mutta kuten jo aiemmin on tullut todettua, ei se ilmankosteus valittamalla parane. Siispä pitkät housut jalkaan shortsien tilalle ja seuraavalle keikalle.

Rudi: Saxonin jälkeen jäin itse pitämään sadetta anniskelutelttaan, jossa ilokseni pienelle Original-lavalle nousi horror punk -yhtye Flesh Roxon; luvassa oli siis ränttätänttää juhannukseen. Jos viime vuonna jorattiin Vulture Clubin tahtiin, nyt tahtia pomputteli Flesh Roxon. Ja hienosti bändi laittoikin menemään! Keikan aikana lavalla nähtiin myös burlesque show’ta, mikä varmasti lämmitti sateesta nihkeää kansaa. Ehdottomasti tässä oli myös hieno välipala juhannusmetallien keskellä.

Täytyyhän juhannusyöhön black metaliakin saada, ja perjantaina sitä tarjoiltiin kahden norjalaisbändin voimin. Ensiksi Inferno-lavalle nousi yksi omista kestosuosikeistani eli oslolainen Tsjuder. Black metalia hyvin suoraviivaisella otteella paiskova kolmikko ei turhia kumartele vaan tekee, mitä tahtoo! Tsjuder myös tekee tuon tahtomansa todella tiukasti. Tämän bändin keikalla ei auringonpaistetta kaivannut, ja pienet sateet ja tuuletkin pääsivät unohtumaan, sen verran intensiivisen keikan yhtye Nummirockissa jälleen tempaisi. Kun asian osaa, ei lavalle tarvita kuin kolme jeppeä, jotka eivät anteeksi pyytele. Taisipa siinä jossain vaiheessa tekniikkakin hiukan pettää – mutta edes kitaraa ei tällöin osannut kaivata. Keikalla kuultiin jälleen totuttuun tapaan Bathory-cover “Sacrifice”, jota Tsjuderin keikalla osaa jo odottaakin. Mutta eipä oma materiaali jäänyt ollenkaan tuon varjoon. Kun bändi lopetteli settiään puolen yön aikoihin, olin jo varma, että tässä on illan voittaja.

Eikä seuraavakaan norjalaispumppu tuonut edelliseen ajatukseeni muutosta, vaikka olin jo kauan hehkuttanut, että nyt nähdään Abbath Nummessa! Omia biisejä, Immortalia ja I-bändin materiaalia esittävä yhtye ja erityisesti sen nokkamies on myös aina odotettu vieras. Puolenyön aikaan sijoittuva soittoaika hiukan jännitti ennakkoon, koska tunnetusti keulamies Abbath tykkää myös nautintoaineista. Vaikka settilistassa ei ollut mitään valitettavaa ja herra Eikemo esitteli kaikki maneerinsa, oli keikka mielestäni hiukan pliisu. King ov Helliä ei enää nähty lavalla basson varressa, mutta uusi heppu hoiti tonttinsa ihan mallikkaasti. Kaikesta tästä huolimatta tämä oli ehkä heikoin todistamani Abbath-keikka. Ehkä syväjäähän itseni ajaneella ilmalla oli tähän fiilikseen oma osuutensa, joten “All Shall Fallin” kaikuessa Nummirockin yöhön käännyin kannoillani kohti pääporttia.
J.A.: Minusta taas show oli niin hieno, kuin saattoi odottaa, ja kotimaisen Whisperedin rumpali Ukri Suvilehdon takoessa tahtia rumpujakkaralla ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa.

Hatun nostamiselle oli myös aihetta Before The Dawnin soittaessa. Rantalavan edusta ja liepeet olivat aivan täynnä sateessa ryvettynyttä, märkää ja hurmioitunutta kansaa. Odotukset olivat melko korkealla Before The Dawnin kohdalla, ja hyvin ne myös lunastettiin. Tämä taisikin olla bändin tämän vuoden ainoa keikka, ja sen mukaisella pieteetillä kansaa myös kohdeltiin. Pyroista ja musiikista allekirjoittanut nautti jokaisella etanolia hönkivällä solullaan.

Lauantai 23.6. – ”Vika päivä, pakko jaksaa!”

Hevisaurus toimitti tänä vuonna “huumoriaktia”, jonka keikalle myytiin myös erikseen lippuja nuoremmalle väelle, noille tuleville festarikävijöille. Vaikka en ole millään tavalla lapsiorientoitunut henkilö, oli jotenkin hellyttävää katsoa väkimäärää päälavan edustalla: toisella puolella musiikista nauttivat selvästi siitä innostuneena lapsukaiset ja toisella puolella metallimöröt. Näyttikin lähes siltä, että Nummirockin yleisö olisi yhdessä yössä kokenut täyden sukupolvenvaihdoksen, niin paljon nuorta väkeä oli yleisön seassa. Oman mielenkiintoisen vivahteensa bändin esiintymiselle toivat selkeästi nuoremmalle väelle suunnatut välispiikit. Johtuiko sitten vastikään koetusta liskojen yöstä vai muuten keveästä ja herkästä tilastani, huomasin laulavani mukana niin “Viimeistä Mammuttia” kuin “Juranoidia”, vaikken bändiä ole oikeastaan aiemmin kuullut. Myös bändille itselleen jotenkin yllätyksenä tullut encore upposi täysin. Hevisauruksen keikalla koettiin myös todennäköisesti maailman hellin ja huomaavaisin moshpit, kun aikuiset riensivät karkeloimaan yleisön keskelle pitäen silti huolen siitä, etteivät yleisön seassa olleet lapset saaneet osumia osakseen.

Hevisauruksen jälkeen Ocean Hoarsella oli kyllä kovasti tekemistä Kaaoszinen lavalla. Mutta mukavasti tämä uuden polven suomalainen tästä selviytyi. Bändi on kiertänyt keikkapaikkoja lämppärin ominaisuudessa viime aikoina, mikä näkyy vähitellen sen otteissa. Jotain tästä varmastikin silti puuttui, koska itse huomasin keskittyväni kuuntelemaan ennemmin kavereitteni tarinoita kuin itse yhtyettä.

Moldovalainen Infected Rain oli meille molemmille entuudestaan aivan täysi mysteeri. Eipä ole enää. Hullun kova energia, naisvokalisti ja koko lavan täydeltä tukanheilutusta ja rastoja. Näin homma todella hoidetaan kotiin ja yleisö puolelleen, vaikkei nimi ennen keikkaa vielä kaikkien huulilla olisikaan. Jotain mukavan omaperäistä tässä yhtyeessä ainakin Nummirockin keikan perusteella oli, että se täytyy kyllä ottaa tarkempaankin tarkasteluun.

Rudi: En ollut törmännyt Timo Rautiaiseen ja Trio Niskalaukaukseen vielä sen uuden aktivoitumisen jäkeen. Aikanaan tämä tuli livenä usein todistettua erinäisissä tapahtumissa, mutta entä nyt? Täytyy myöntää, että kyllä äijät jaksoivat hienosti paiskoa musiikkiaan nyt jo lähes aurinkoiselle Nummirockille. Vanhat biisit toimivat yhäkin hienosti, ja kyllä siinä huomasi itsekin laulelevansa “Kylmä ja kova maa…” muiden mukana. Uuteen tuotantoon en juurikaan ole tutustunut, joten se jäi tälläkin keikalla hyvin kaukaiseksi.
J.A.: No, settiä voisi kuvailla varmaksi ja turvalliseksi ilman suurempia yllätyksiä myös esiintymisen ollessa kovin rutinoituneen varmaa.

Mikkeliläinen melodödöpoppoo Bloodred Hourglass on vakuuttanut lavalla aikaisemminkin, koska sillä on meininki kohdillaan, ja livenä hyvä meno välittyy yleisöön. Samaa tasaisen varmaa tahtia jatkettiin myös Nummirock-lauantaina rannan puolella. Täytyy myös sanoa, että viimeistään lauantaiksi molempia rannan lavoja vaivannut soundipuoli tuntui korjaantuneen. Joka tapauksessa viimeistään tämä bändi sai lauantainkin (Hevisauruksen lisäksi) todella käyntiin.

The Agonist olisi ehkä kaivannut hieman myöhäisemmän soittoajan, mutta ei mikään ihme, että tällä naisenergialla valloitetaan isompiakin lavoja ja suurempia yleisöjä.
Rudi: Minulle tämä(kin) jäi hiukan kaukaiseksi ja saa lähinnä täytebändin leiman. Mitään erityistä valitettavaa bändistä ei ollut, mutta omaan musiikilliseen ytimeeni se ei onnistunut iskemään.

Danko Jones toi lauantaihin keveyttä omalla suoraviivaisella rokkimeiningillään. Bändi ei ole omia suuria suosikkejani, mutta osui kirjoitettavia bändejä arvottaessa kohdalleni. Mutta kylläpä se itse asiassa pääsi yllättämään niinkin positiivisesti, että löysin itseni jorailemasta keikan tahdissa. Esiintyminen oli hyvin intensiivistä ja mies osasi kyllä ottaa yleisöön sen verran hyvän kontaktin ja kontrollin, ettei siitä voinut oikein olla tykkäämättäkään. Jotain kauniin yksinkertaista tuossa bändissä on. Danko Jones, kavereiden kesken Tanko-Joonas, osaa luoda yksinkertaisen mutta rokkaavan setin. Kunnon voimatrio jälleen meidän molempien mielestä.

J.A.: Huoran keikkaa varjosti huonohkon kelin lisäksi laulajan flunssa, mutta bändi onnistui jälleen kerran rokkaamaan pienistä köhinöistä huolimatta. Yhtye osoitti jälleen olevansa kokemisen ja näkemisen arvoinen.

Parin viime vuoden aikana kovaan maineeseen noussut Lost Society puolestaan näytti, että mitä vanhat edellä, sitä nuoret perässä. Tätä bändiä on aina ilo katsoa sillä soittamisen ja tekemisen suoraviivainen ilo jotenkin vain välittyy myös yleisön puolelle.

Rudi: Tässä vaiheessa jäin itse katsomaan, kuinka poserit häädettiin pois kaljateltasta, kun Dark Avenger tuli ja näytti, mitä on true heavy metal! Jos viime kesänä nautittiin Kill with Coverin tahdissa Manowarin biiseistä, saatiin tästä nyt toisinto Dark Avengerin käskyttämänä. Manowarrior-asennot oli yleisössäkin otettu haltuun ja koko anniskelualue tuntui raikuvan, kun Manowarin biisejä hoilattiin bändin mukana. Tällaisille cover-bändeille on ehdottomasti paikkansa festareitten välipaloina; ainakin itse nautiskelin tästä aivan täysillä. Dark Avenger ei mielestäni yltänyt samalle tasolle kuin Kill with Cover edellisessä Nummirockissa, mutta ei se siitä kovin kauas jäänyt. Hail and Kill!

Jos Hevisauruksella oli suuri ja tanssiva yleisö, vielä suurempi yleisö oli tullut todistamaan Turmion Kätilöiden diskometallibileitä. Ja mitkä bileet ne olivatkaan! Koko keikkasetti oli takuuvarmaa hittikimaraa käyden läpi bändin uraa ensimmäisestä singlestä viimeiseen. Tosin kaksi ensimmäistä biisiä jäi näkemättä, sillä jono leirintäalueelta varsinaisiin bileisiin oli muodostunut kolmeen hyvin pitkään pötköön ihmisiä, jotka tanhusivat jo jonottoaessaan. Tämä oli myös itselleni ensimmäinen kerta, kun todistin Kätilöitä ilman Spellgothia, ja hyvin toimi (Tästä olen täysin samaa mieltä! Jo viime kesänä huomasin, että uuden vokalistin ja MC Raaka Peen yhteiselo lavalla on toimivaa. Rudin huom.). Bändin uusi solisti Saku Solin, joka oli tehnyt pitkän viikonlopun ensin Fear Of Dominationin kanssa, sitten Stereo Terror DJ -keikoilla, päätti festivaalin erittäin ansiokkaasti Kätilöiden kanssa. Festivaalialue oli ääriään myöten täynnä ihmisiä, jotka lähes hurmioituneessa tilassa tanssivat diskojytkeen tahtiin samalla laulaen jokaisen biisin alusta loppuun. Mahtava päätös jälleen kerran mahtavalle festivaalille.

Taidamme tulla uudestaan ensi juhannuksena, sillä tunnemme molemmat, kuinka post-nummirock depressionin oireet alkavat jo vaivata pre-nummirock anxietyn samalla pikku hiljaa hiipiessä päälle. Ensi vuonna uudestaan!

Lue myös raportin ensimmäinen osa
Nummirock Facebookissa

Raportti: Rudi Peltonen ja J. Anttolainen
Kuvat: Jarmo Hänninen Photography