Metallijumalien ensimmäinen tuleminen 2020-luvulle – arviossa Judas Priestin ”Invincible Shield”

Voi hyvät hyssykät! Jaa, että onko Judas Priest täällä taas? No kyllä on. Tuore albumi “Invincible Shield” on yhtyeen 19. studioalbumi, ja yhtye tuntuu sen kun nuortuvan. Osittain syyllisiä tähän ovat tietenkin tuottaja-kitaristi Andy Sneapin ja kitaristi Richie Faulknerin mukanaolo yhtyeen kokoonpanossa. Siltikään kaikki ei selity näillä alle 50- ja 60-vuotiailla muusikoilla, sillä kukaan tuskin laulaa Rob Halfordin äänellä Rob Halfordin puolesta. Eikä kukaan lopulta kuulosta enemmän Judas Priestiltä, kuin Judas Priest itse. Vaikka yrittäjiä alalla on ollut vuosikymmenten saatossa reilusti.

Tavanomaisen ja varmanpäälle vetävän “Panic Attack” avausraidan jälkeen soiva “The Serpent and The King” alkaa niin ikään hyvin tavanomaisella Judas Priest-riffittelyllä. Kauas ei riffi heitä nimittäin “Hell Bent For Leather” klassikon vastaavasta. Kappale kuitenkin yllättää nopeasti ns. takavasemmalta. Ilmassa on tuoreutta, ja nuoruuden intoa, vaikka yhtäläisyyksiä on havaittavissa myös muun muassa ”Painkiller”-albumiin. Biisi tempaisee mukaansa sellaisella groovella, että mieleen palaa ensikerrat Judas Priestin parhaiden kappaleiden parissa. Kappale on kuin palapeli Judas Priestin aiempien rocker-tason kappaleiden ideoista, kunnes etenee aivan omille urilleen. Ja mitä tekeekään Rob Halford? Ei ainakaan kuulosta yli 70-vuotiaalta papparaiselta. Äänenkäytöstä tulee mieleen 1980-90-lukujen raikkaus ja energia. Kappaletta kuunnellessa alkaa jopa epäilyttämään, onko mukana oikeasti jotain vuosikymmenten takaista ääniraitaa ja että, olisiko kyseessä pöytälaatikosta kaivettu kappale? Tähän väliin useita “ihmettely”-emojeja. “Priest is back!” ”The metal God is back!”

Nimikappale ”Invincible Shield” jatkaa tutun energisellä power metalin ja heavy metalin ristisiitoksen majesteettisuudella. Kitarasoundit ovat raskaat ja päänkeikutus-tahti on taattua. Kaikkine kliseineen tietenkin. Kappaleesta tulee mieleen, että yhtye on halunnut takoa terästehtaallaan perusvarman ja duurivoittoisen melodisen menoraidan. Kappaleen kimurantin kitarasoolo-osuuden ollessa kuitenkin sen parasta antia. Jälleen kuin ”Painkiller”-albumia, näkökulmasta riippuen, joko kunnioittaen tai toisintaen.

Heavy metal-kliseet jatkuu toimivalla ”Devil In Disguise” kappaleella, nimeä myöten. Mukana on kuitenkin myös tuoreehkoa näkökulmaa, eikä ensikuunteluilla kuitenkaan täysin arvaa, mihin suuntaan kappaletta ollaan viemässä. Mukana on kypsiä, ja Judas Priestille tuoreita sovitusratkaisuja. Sama ennalta-arvaamattomuus kaikista kliseistä huolimatta, on läsnä usealla albumin kappaleista. ”Gates Of Hell” kappaleeseen saakka meno on varsin reipasta ja ”menevää” rocker-henkisellä riffittelevällä otteella. Kunnes ”Crown Of Horns” poikkeaa hieman tavanomaisesta värikartasta, tuoden melankolisuudella tervetullutta kirjavuutta ja selkeämpää keveyttä kokonaisuuteen. 

”As God Is My Witness” palauttaa albumin alkupään nopeatempoisempaa otetta. Tuoden mieleen kuitenkin hieman ”Between The Hammer And The Anvil”-mestariteoksen, legendaariselta ja ylistetyltä ”Painkiller”-albumilta. Siinä mielessä kappale pelaa sävellyksenä varman päälle, mutta live-biisinä sen toivoisi ehdottomasti kiertueella kuultavan. Singlelohkaisu ”Trial By Fire” on polveilevuudessaan albumin parhaimmistoa. Voisi jopa sanoa, että onneksi kappale on päätynyt albumille asti, sillä ilman sitä oltaisiin tylsemmän kokonaisuuden äärellä.

Hieman hidastempoisemmin riffittelevän ”Escape From Reality”-kappaleen kohdalla voisi todeta aivan samaa. Parilla kuuntelulla päähän soimaan jäävä kertosäkeistö on todella tyylikäs ”The Serpent And The King” kappaleen tapaan. Ja Rob Halford sen kuin pitää nuorekkuudestaan kiinni. 

”Invincible Shield” on toden totta erinomainen albumi metallimusiikkia. Sen hohdokkuutta kuitenkin tietyllä tavalla himmentää se fakta, että Judas Priest haikailee melko paljon entisten aikojen perään. Tai tarkemmin kolmikko Faulkner-Tipton-Halford, jotka vastaavat albumin kappaleista. Jos vertaa tuoretta albumia vaikkapa Halfordin paluualbumi ”Angel Of Retributioniin”, voisi sanoa että tietynlainen rohkeus uudistua puuttuu. Sen sijaan ”Invincible Shield” on kokonaisuutena enemmänkin, kuin tilaustyö. Ettei vaan kukaan pettyisi; tehdäänpä sitä mitä fanit eniten odottaa.

Oli kolikossa sitten kumpi tahansa puoli esillä, ei yhtye mene kummallakaan lopulta metsään, sillä ote musiikintekoon sekä tuottamiseen on varsin tyylitelty ja ammattimainen. Vanhat tutut albumit on kuitenkin satoja kertoja läpikahlattuja, joten fanina kysyisin toisaalta myös kysymyksen ”miksi ei voisi tehdä vaihteeksi jotain yllättävää”? Judas Priest jalostaa vanhaa ideaansa pysytellä mukavuusalueella, ja ottaa varman päälle. Idea joka alkoi jo ”Redeemer Of Souls”-albumilla, ja jalostuu nyt ehkä huippuunsa.

 Menkööt ”Invincible Shield” tämän mukavuusalueen kruununa, mutta todettava on, että seuraavalla albumilla, mikäli sellaista tulee, toivoisin kuulevani Judas Priestiä, jolla on kanttia olla muutakin, kuin se yhtye joka teki ”Painkillerin” ja ”Killing Machinen”. Tämä albumi on kuitenkin sen verran hyvä, että varovaiset neljä tähteä on homman nimi.

https://open.spotify.com/prerelease/5ERs3tzomgYHaRyxOzCKBF?si=bWiVR5WxQkOvijsHpOw7gg