Metallikansan pätsiset pyhät: Tuska Festival, 1.-3. heinäkuuta 2022 – Festariraportti #2

Pitkään sitä saatiin odottaa, mutta järjestyksessään 23. Tuska-festivaalia päästiin viimein juhlimaan 1.-3. heinäkuuta 2022. Helsingin Suvilahteen saavuttiin sankoin joukoin, sillä festivaali teki uuden kävijäennätyksen houkutellen paikalle peräti 49 000 festivaalivierasta. Elävän musiikin nälkä on ollut ilmeisen suuri, ja kuluneena viikonloppuna siihen vastattiin täyslaidallisella esiintyjiä aina death- ja power metalista Kornin nu metal -pomputteluihin sekä Heilungin (kuvassa, © Pasi Eriksson) pakanarituaaliin.

Tuska-raportin ensimmäisessä osassa selviää mm. millaisessa vedossa pääesiintyjät Korn, Mercyful Fate ja Deftones olivat, sekä millainen oli CMX:n A. W. Yrjänän okkultismiin liittyvä keskustelutilaisuus. Tässä artikkelissa arviossa ovat seuraavat esiintyjät:

Abstrakt
Church of the Dead
Cryptic Hatred
Eluveitie
Ensiferum
Gloryhammer
Heilung
King Satan
Kreator
Lost Society
Lähiöbotox
Oranssi Pazuzu
Perturbator
Shape of Despair
Stam1na
The Mist from the Mountains

Kotimaista kuolemaa ja epätoivoa

Vaikka Tuska-viikonloppuna koettiin jopa piinaavaksi yltynyttä hellettä, alkoi jokainen festaripäivä suhteellisen synkissä merkeissä. Perjantaina ensimmäisen esiintyjän paikkaa piti helsinkiläinen death metal -yhtye Church of the Dead. Kun näin yhtyeen viimeksi jokunen vuosi sitten, heidän punk-vivahteinen death metalinsa ei juuri sytyttänyt, mutta pikainen tutustuminen vuoden 2020 täyspitkään albumiin osoitti, että Tuska-keikkaa kannattaa saapua todistamaan. Äkäistä riffiä toisensa perään, uljasta matalaa örinää ja kunnon blastbeat-pauketta – juuri niin, miten haluan metallifestareiden alkavan (ellei kyseessä sitten ole Bat & Ryyd).

Pelkkää monotonista kohkausta ei kuitenkaan ollut tarjolla, vaikka sellainenkin toimii toisinaan erinomaisesti. Kappaleissa oli hyvää dynamiikkaa, ja tempoakin maltettiin välillä laskea. Parasta antia olivat d-beat-sävytteinen, rokkaava ja nopeampi osasto sekä ”The Reckoning” -kappaleen keskitempoinen sahaus voimakkaine kertosäkeineen. Hullummalta ei kuulostanut uusikaan kappale, jota ei ole vielä julkaistu missään.

Church of the Dead käynnisti vuoden 2022 Tuskan komeasti, ja soittajista aisti, että tämä on heille erityinen hetki. Kun esiintymiseen saadaan vielä enemmän vahvaa energiaa, voisin nähdä yhtyeen muillakin Tuskan lavoilla kuin tällä pienimmällä ulkolavalla eli Inferno Stagella. Tai näin ainakin, jos minä saisin asiasta päättää.

Astetta perinteisempää kuolonmetallia edusti niin ikään Helsingistä kotoisin oleva Cryptic Hatred, joka oli sunnuntain ensimmäinen esiintyjä. Vuonna 2019 perustettu nuorehko kokoonpano villitsi Tiivistämön tiloissa sijaitsevalla Tuska Kvlt -lavalla niin vakuuttavasti, että vanhempien yhtyeiden on syytä vapista. Nuorukaiset tietävät selkeästi, mitä tekevät, ja tekevät sen erinomaisesti. Myös yleisö tiesi roolinsa, sillä keikalla puhkesi komea moshpit. Nyt sitten helmikuussa ilmestynyt ”Nocturnal Sickness” -albumi soimaan ja odottelemaan esimerkiksi Helsinki Death Festiä, jossa tämä poppoo on mukana.

Lauantaina ensimmäisen esiintyjän paikkaa piti samanaikaisesti kaksi yhtyettä: Inferno-lavalla soittanut melodinen death metal -yhtye Bloodred Hourglass sekä telttalavan vallannut funeral doom -legenda Shape of Despair. Itse kallistuin jälkimmäisen suuntaan, mikä osoittautui nopeasti mainioksi valinnaksi – yhtään Bloodred Hourglassia vähättelemättä. Eteerinen ja melankolinen musiikki soi komeasti, ja Natalie Koskisen kaunis laulu kruunasi kaiken.

Shape of Despair edustaa genressään suhteellisen melodista ja helposti lähestyttävää puolta, mutta juuri nämä ominaisuudet tekevät heidän musiikistaan niin koskettavaa. On kiehtovaa, miten raskas doom metal -runko ja örinälaulu käyvät vuoropuhelua haikeiden koskettimien ja puhtaan, seireenimäisen laulun kanssa.

Koskettimet olisi toki voinut soittaa livenä, mutta loistavasti Shape of Despairin musiikki toimi tälläkin tavalla. Varsinkin, kun yleisöön ei juuri otettu suoraa kontaktia. Tällaisessa musiikissa se tuppaa parantamaan tunnelmaa ainakin omasta mielestäni. En ole vielä ehtinyt kuunnella helmikuussa Season of Mistin kautta ilmestynyttä ”Return to the Void” -albumia, mutta liverintamalla yhtye on ainakin rautaisessa iskussa.

Mustaa metallia ja saatanallisia säveliä

Death- ja doom metalin lisäksi Tuskassa oli esillä myös äärimetallin mustempia sävyjä. Ensimmäinen väläys tästä todistettiin perjantaina klo 15-15.30, kun sinfonista black- ja death metalia esittävä Abstrakt nousi Tuska Kvlt -lavalle. Itse ehdin valitettavasti nähdä vain viimeisen kappaleen, mutta tässä huomioita lyhyestä yhteisestä ajastamme:

En ole ikinä ennen kuunnellut Abstraktin musiikkia, mutta livenä heillä vaikuttaa olevan varsin väkevä meininki. Yhtye esitteli heti selkeän vahvuutensa eli kitaramelodiat, jotka ainakin livenä repivät ilmaa kuin salamat konsanaan. Tuska Kvlt -lava mahdollisti klubikeikkaa muistuttavan intiimin tunnelman, mistä yhtye hyötyi suuresti.

Toisaalta huomasin välillä ajattelevani, että tämä on kyllä tehty paremminkin. Esimerkiksi sinfonisen black metalin elementit eivät yltäneet kotimaisten, suhteellisen tuoreiden Vargrav– ja Warmoon Lord -yhtyeiden tasolle. Yhden kappaleen perusteella lienee tosin epäreilua tehdä johtopäätöksiä koko keikasta. Oli miten oli, tämä lyhyt aika Abstraktin parissa teki omasta Tuska-viikonlopustani vielä hieman paremman.

Lauantaina samalle lavalle nousi toinen kotimainen black metal -pataljoona, nimittäin vuonna 2020 perustettu The Mist from the Mountains. Kun kokoonpanossa vaikuttaa mm. Festerdayn ja …and Oceansin entinen vokalisti Kena Strömsholm, on lupa odottaa suuria asioita. Muilla jäsenillä puolestaan on taustaa mm. Diablerie– ja Black Beast -yhtyeistä, mitkä eivät nekään ole turhia meriittejä. Tästä huolimatta en vakuuttunut toukokuussa täysin yhtyeen Steelfest-keikasta, joten en tiennyt, mitä odottaa tällä kertaa.

Jos The Mist from the Mountains vaikutti Steelfestissä ujolta ja etäiseltä, Tuskassa yhtye oli kuin kotonaan. Kena oli puheliaalla päällä ja vitsaili minkä ehti, ja myös Black Beast -vokalisti Tuomas Isokarhun lavaenergia oli tällä kertaa vakuuttavampi. Luonnosta, okkultismista ja mytologiasta inspiroitunut black metal raikasi isoilla soundeilla ja oli jälleen selvää, että yhtye tuntee tyylinsä. Puhtaalla laululla, koskettimilla ja melodisuudella kuorrutettu musiikki oli periaatteessa virheettömän kuuloista.

Tälläkään kertaa yhtye ei vain tarjonnut tajunnan räjäyttäviä vau-elämyksiä. Jossain määrin tästä voi syyttää painostavaa hellettä, sillä tunkkaisella ja täyteen ahdetulla klubilla oli vaikeaa päästä sisään tällaiseen musiikkiin. Sää on toki tietääkseni festivaalin järjestäjän vaikutuksen ulkopuolella, joten on tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla. Tuskalta oli joka tapauksessa hieno veto kiinnittää kotimaisen black metalin kentältä vähemmän tunnettu nimi.

Kun The Mist from the Mountains keskittyi mytologiaan ja luontofiilistelyyn, toimitti tamperelainen King Satan MOT:n klassikkodokumentista tuttuja saatanallisia säveliä. ”Fuck the rest, Satan is best”, julistetaan keikan avanneella ”Psygnosis”-kappaleella. ”Satanized (Praise Hail Satan!)” -kappaleessa puolestaan ihmetellään, miksi ihmisellä on eläimen kasvot mutta jumalan sielu.

Hyperaktiivinen ja övereillä okkultistisilla sanoituksilla varustettu industrial metal -yhtye olisi helppoa kuitata pelkkänä vitsinä, mutta itse en tyydy näin tylsään tulkintaan. Industrial-musiikkiin kuuluu mielestäni tietynlainen överiys, ja huumorilla voi tuoda esiin uudenlaisia näkökulmia. Sitä paitsi, johtohahmo King Seth Aleister Satanilla on myös Saturnian Mist -niminen black metal -yhtye, ja black metal on tunnetusti kuolemanvakavaa puuhaa.

Kun King Satan perustettiin vuonna 2015, kyseessä oli pelkkä sooloprojekti. Nyt, seitsemän vuotta ja kolme albumia myöhemmin, kuningas on kavunnut valtaistuimelleen täysiverisenä yhtyeenä, joka voi pistää käyntiin niin kovat bileet, että taivaassa ollaan takuulla kateellisia. Fyysiset rytmit kutsuvat tanssimaan paholaisen kanssa niin vimmatusti, että hyvä jos pystyy sekuntiakaan olemaan paikallaan.

Oma lukunsa ovat erinomaiset kosketinraidat, joita on viljelty runsaasti pitkin biisejä. Jopa ”Psygnosis”-kappaleen överit monologit vedetään livenä yhtä hullunkurisesti kuin levyllä, eikä aggressiivisessa laulussakaan ollut valittamista. Koko kokoonpano vaikutti olevan juuri niin innoissaan tästä aggressiivisesta ja hullunkurisesta esityksestä kuin heidän hurmoksellinen yleisönsä.

”Fuck Yoga” -kappaleen puhtaat laulut ovat omaan korvaani piirun verran liian sokerisia, mutta muuten keikasta ei löytynyt suurta moitittavaa. Huhtikuussa ilmestynyt ”Occult Spiritual Anarchy” -albumi vaikuttaa muutaman kuuntelun perusteella mainiolta, ja niin vain keikkakin oli minulle yksi Tuskan kohokohdista. Lisää tätä.

Pakanariittejä ja keppanaralleja

Vanha vihtahousu ei ollut suinkaan ainoa henkiolento, jonka nimeen Tuskassa juhlittiin. Kotimaisella folk metal -legenda Ensiferumilla on tunnetusti pakanatematiikkaa, Heilung puolestaan toi Suvilahteen pakanallisen parannusrituaalin. Ensimmäiset kansanperinteestä ammentavat sävelet iski ilmoille sveitsiläinen, vuonna 2002 perustettu Eluveitie, jonka musiikissa kuuluu niin kelttiläinen musiikki kuin melodinen death metal. Samalla yhtye korkkasi Tuskan päälavan.

Koska folk metal oli minulle pitkään kirosana (ja on joissakin tapauksissa edelleen), en ollut varma mitä odottaa Eluveitien keikalta. Keltit musiikkeineen kiinnostavat kuitenkin sen verran paljon, että päätin katsoa, miten Eluveitie käsittelee tätä aihepiiriä. Lopputulema oli ristiriitainen. Huilu, kampiliira, säkkipilli, harppu, viulu ja puhdas laulu kuulostivat kauniilta livenä, metallipuoli puolestaan ontolta. Pahinta oli, kun yhtye välillä jätti nämä elementit kokonaan pois ja keskittyi runnomaan melodista death metalia, joka vaihteli pääasiassa sieluttoman ja tylsän välillä.

Mahtui keikkaan onneksi jopa kokonaisia hyviä kappaleita. Vuonna 2014 ilmestyneen ”Origins”-albumin hittibiisi ”The Call of the Mountains” oli kauttaaltaan kaunista kuunneltavaa. Joskus yhtyeitä moititaan liiasta kaupallisuudesta, mutta minun korviini tämä Eluveitien hennompi puoli toimi selvästi paremmin kuin aggressiivisempi osasto. Kokonaisuutena keikka ei kuitenkaan tehnyt minusta Eluveitie-fania.

Vakuuttavamman keikan veti kotimainen Ensiferum, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Myönnettäköön samalla, että moni heidän esittämistään kappaleista oli minulle ennestään tuntemattomia. Tämä ei kuitenkaan estänyt yhtyettä vetämästä yhtä Tuska-perjantain parhaista keikoista.

Vuonna 1995 perustettu folk metal -kokoonpano villitsi telttalavalla sellaisella varmuudella ja vimmalla, ettei ole mikään ihme, että he ovat niin suosittuja. Toisin kuin Eluveitie, Ensiferum näytti, että se on mestari myös folk metalin metallipuolessa. Lavalla ei itse asiassa ollut lainkaan perinnesoittimia, vaan wanhojen aikojen tuulia kannettiin nimenomaan kitaralla, kiippareilla, rummuilla, bassolla ja laululla. Oli kyse sitten keikan avanneesta ”Rum, Women, Victory” -kappaleesta tai ”In My Sword I Trust” -hitistä, isot kertosäkeet ja mainiot riffit veivät mukanaan. Tämän saattoi nähdä myös siitä, että moshpit lähti käyntiin heti ensimmäisen kappaleen alussa.

Kaikkea Ensiferumin keikassa ja musiikissa en kuitenkaan fanita. ”Midsummer Magic” -kappaleessa mentiin omaan makuuni liian juustoiseksi kaiken maailman ”Hui! Hai! Hei!” -huudoilla. Niin ikään puren hampaita yhteen aina, kun folk metalissa lauletaan ryyppäämisestä. ”Keppanarallina” esitelty ”One More Magic Potion” osui suoraan tähän hermoon, joskin musiikillisesti kyseessä on kelpo kappale. Nämä seikat eivät kuitenkaan pilanneet muuten hienoa keikkaa edes tällaisen entisen black metal -elitistin silmissä.

Kansanperinne oli kuitenkin Tuskassa parhaimmillaan, kun siitä riisuttiin metalli kokonaan pois. Perjantaina kellon lyödessä 21.25 telttalavalle nousi maagisen hieno Heilung-yhtye, joka veti vuoden 2019 Tuskassa yhden parhaista keikoista, joita olen ikinä nähnyt. Suurin piirtein samalla tasolla oltiin tälläkin kertaa.

Genrerajojen ulkopuolella operoiva kokoonpano on julkaissut tähän mennessä kaksi studioalbumia, joista kumpikin on taianomainen sukellus muinaiseen Pohjolaan. Transsiin vaivuttavaa rummutusta ja kurkkulaulua; ihmisen luista tehtyjä soittimia; lumoavaa ambianssia; puhdas laulu, joka kuulostaa kuin äiti luonnon omalta ääneltä… Siihen on monta syytä, miksi Heilung on yksi lempiyhtyeistäni, ja miksi he ovat saaneet huikean vastaanoton myös metallifestivaaleilla. Sellaiset suosionosoitukset tuli tällä toisellakin Tuska-keikalla, että noususuhdanteen voidaan uskoa jatkuvan.

Niin hyvä kuin Heilung onkin levyltä kuunneltuna, yhtye pääsee täyteen loistoonsa vasta keikkalavalla. Šamaani- ja soturiasut sekä ritualistinen tunnelma nostavat yhtyeen omaan luokkaansa. Alkuseremoniassaan yhtye julisti tuttuun tapaan, että ”olemme kaikki veljiä keskenämme – kaikki ihmiset, pedot, puut, kivet ja tuuli.” Seuraavaksi mm. laulettiin kaiken isästä, koettiin hieno tulishow ja todistettiin jonkinlaista ihmisen uhrausta. Jälkimmäinen oli toki näytelty, eikä kukaan oikeasti kuollut. Sama henkilö palasi itse asiassa pian lavalle, aivan kuten Odin-jumalankin kerrotaan heränneen viisaampana hirttäydyttyään maailmanpuuhun.

Viisaampana tuli herättyä itsekin, kun Heilungin keikka oli ohi. Alkukantainen voima, joka jättää suuren osan metalliyhtyeistä nuolemaan näppejään, puhaltaa mielen ja kehon läpi kuin ravitseva myrsky. Ja vaikka yhtye ei liitäkään itseään moderneihin poliittisiin tai uskonnollisiin liikkeisiin, aiheet vaikuttavat olevan hyvinkin ajankohtaisia – sikäli kuin sanoituksia ymmärrän. ”Krigsgaldr”-kappaleessa kysytään vapaasti suomennettuna, ”mitä minun tulisi tehdä, jos haluan puhua rauhasta ja ymmärryksestä, mutta ymmärrät vain miekan kieltä?”

Valittamisen aiheeksi jäi tälläkin kertaa lähinnä se, että festivaaliympäristö ei ole paras mahdollinen paikka kokea tällaista musiikkia. Parasta olisi, jos ympärillä ei olisi minkäänlaista taustahälinää. Ja olisihan uusi ”Anoana”-kappale ollut hienoa kuulla livenä. Kaiken järjen mukaan kumpikin toive toteutuu todennäköisesti lokakuussa, kun Heilung saapuu omalle keikalle Helsingin jäähallin Black Boxiin. Tällaisenaankin yhtye oli koko viikonlopun parhaita esiintyjiä.

Avaruudesta Itä-Helsinkiin

Ajassa ja avaruudessa matkattiin muuallakin kuin Heilungin keikalla. Lauantaina telttalavalla jakoi kosmista psykedeliaansa Oranssi Pazuzu. Vuonna 2007 perustettu yhtye värisytti todellisuuden rajoja hämärällä musiikillaan, jossa psykedeelinen rock kohtaa black metalin. Uusinta ”Mestarin kynsi” -albumia tuli fiilisteltyä jonkin verran ennakkoon, ja komeaa oli soitto keikallakin. Vaikka genreyhdistelmä kuulostaa hullunkuriselta, jotenkin Oranssi Pazuzu saa sen toimimaan.

Esiintymisessä oli miellyttävää minimalismia. Yleisöön ei juuri otettu kontaktia, eikä yhtyeellä ollut edes taustalakanaa. Musiikki häröine efekteineen pääsi ansaitusti keskiöön. Samaan aikaan kitaristi revitteli sähköisellä energialla, ja vahva aura oli muillakin muusikoilla.

Musiikillinen häröily oli tyylitajuista, ja ilmoille lyötiin jatkuvasti uusia koukkuja kolkoista avaruusäänistä tanssittaviin rytmeihin. Erikseen on vielä mainittava vokalistin voimakas tulkinta. En olisi yllättynyt, jos hän oli oikeasti Manaaja-elokuvassakin riivanneen Pazuzu-demonin vallassa.

Jossain vaiheessa keikkaa Oranssi Pazuzun musiikki alkoi tuntua fyysisesti kehossa. Tämä oli niin hienoa, että se olisi melkeinpä saanut kestää koko esityksen ajan. Toisaalta kyse saattoi olla ennakkoon suunnitellusta draaman kaaresta. Oli miten oli, olen todella iloinen, että pääsin viimein näkemään yhtyeen ja vielä näin hyvässä vedossa.

Jonkin sortin aikamatkaaja on myös ranskalainen Perturbator, joka tanssitti Tuska-yleisöä perjantaina telttalavalla. Uransa vuonna 2012 aloittanut artisti tuli tunnetuksi retrofuturistisesta synthwave-musiikistaan, josta tulee mieleen vanhat scifi- ja toimintaelokuvat sekä videopelit. Sittemmin Perturbator on luonut nahkansa. Vuoden 2017 ”New Model” -EP:llä riisuttiin nostalgia, 2021 seuranneella ”Lustful Sacraments” -albumilla puolestaan haettiin vaikutteita 80- ja 90-luvun post-punkista sekä goottimusiikista. Muutos on ollut mielestäni tervetullutta, sillä synthwaveä genrenä vaivaa liika monotonisuus. Sitä paitsi, musiikin laatu on pysynyt vahvana ja se kuulostaa edelleen Perturbatorilta.

Tuskassa tanssijalkaa vipatti niin vanha kuin uudempi tuotanto. Keikan aloitti viimevuotisen ”Lustful Sacraments” -albumin sinkkubiisi ”Excess”, joka nosti välittömästi tunnelman kattoon. Parhaita yksittäisiä vetoja olivat kuitenkin ”Dangerous Daysin” hitit ”Future Club” ja ”Humans Are Such Easy Prey” sekä ”The Uncanny Valleyn” avausraita ”Neo Tokyo”. Jokin tässä scifi-diskossa jaksaa puhutella. Siitäkin huolimatta, että – älkää vaan kertoko Dave Mustainelle – taustanauhojen käyttö on runsasta.

Jokaisella näkemälläni Perturbator-keikalla livemusisointia on kuitenkin ollut hieman enemmän. Perturbator itse soittaa tietyt syntikkaosiot livenä ja uuden levyn myötä täydentää kappaleita satunnaisesti kitaralla. Nykyään hänellä on myös liverumpali, jonka soitto tekee kappaleista hieman metallisempia. Eikä itseäni ole ikinä häirinnyt taustanauhojen käyttö tällaisessa musiikissa. Kun menen synthwave- tai muulle elektronisen musiikin keikalle, haluan ennen kaikkea hyvän tunnelman ja mahdollisuuden fiilistellä musiikkia muiden kanssa. Telttalava oli yllättävän intiimi, joten toiveeni täyttyi.

Joku saattaa tietysti ihmetellä, mitä tällainen artisti tekee metallifestivaaleilla. Ennen synthwave-uraansa Perturbator oli black metal -kitaristi, joten hänellä on suora yhteys metallimusiikkiin. Väitän, että Perturbatorin musiikki on sen verran intensiivistä, että siinä kyllä kuuluu hänen metallitaustansa. Ja Tuskassakin hänellä oli sen verran suuri ja innokas yleisö, että olisi hullua jättää hänet metallifestareiden ulkopuolelle.

Ei tämä nyt ihan samanlainen kokemus ollut kuin klubikeikalla, mutta minulle Perturbator oli yksi tämän vuoden Tuskan kohokohdista. Oma klubikeikkakin on onneksi luvassa loppuvuodesta Tavastialla, vieläpä loistavien Health– ja Author & Punisher -yhtyeiden kanssa.

Omasta vaihtoehtoisesta todellisuudestaan Tuskaan kurvasi Alestormin laulaja-kiipparisti Christopher Bowesin vuonna 2010 perustama Gloryhammer. Kun Alestormissa seurataan merirosvojen alkoholintäyteisiä seikkailuja, on Gloryhammer luonut ympärilleen kokonaisen tieteisfantasiasaagan.

En ole ikinä lämmennyt Alestormille, mutta Gloryhammerin reipas ja hyväntuulinen power metal upposi yllättävän hyvin Tuska-sunnuntaina. Riffeissä oli perinteisen heavy metalin jykevyyttä, isot kertosäkeet olivat toisinaan hyvinkin valloittavia ja koskettimissa oli hyvää scifi-tunnelmaa. Toisaalta esimerkiksi yhtyeen nimikkobiisissä toistettiin kertosäettä turhan pitkään. Tietyissä kappaleissa taas mentiin omaan makuuni liian juustoiseksi niin musiikin kuin lyriikan osalta. Eräässä kappaleessa lauletaan yksisarvisten invaasiosta.

Suhteellisen övereitä olivat myös yhtyeen esiintymisasut. Kun yksi jäsen piti välispiikin äänellä, joka kuulostaa B-luokan scifi-pahikselta, lämpenin kuitenkin yhtyeen konseptille. En ole ainakaan vielä hakeutunut kuuntelemaan heidän musiikkiaan levyltä, mutta Tuska-viikonlopustani tuli parempi kuin jos en olisi nähnyt tätä yhtyettä.

Hieman lähempää paikalle saapui vuonna 2018 perustettu rap metal -yhtye Lähiöbotox, joka on nähty kuluneen vuoden aikana useilla festareilla sekä Nightwishin lämppärinä. Yleensä en lämpene räpille, ja vielä harvemmin, jos siihen tungetaan mukaan metallia. Hyvinkään Rockfesteillä yhtyeellä oli kuitenkin niin hyvä ja hauska meininki, että päätin tulla tarkistamaan myös Tuska-keikan.

Ajoitus oli sikäli epäotollinen, että ukrainalainen Jinjer esiintyi samaan aikaan viereisellä lavalla, mutta kohtuullisesti Lähiöbotoxillekin riitti yleisöä. En yleensä innostu ollenkaan tällaisesta musiikista, mutta Lähiöbotoxin hyväntuulinen kieli poskessa -meininki ja Itä-Helsinkiin liittyvä tematiikka tekevät yhtyeestä suhteellisen helposti lähestyttävän.

Periaatteessa näin oli tälläkin kertaa, mutta jotain jäi uupumaan. En päässyt keikkaan yhtä hyvin sisälle kuin Rockfesteillä, minkä seurauksena musiikki alkoi jossain vaiheessa kuulostaa puuduttavalta. Tiedä sitten liittyykö tämä helteeseen, vähemmän intiimiin lavaan vai johonkin ihan muuhun. Haluan kuitenkin uskoa, että sopivissa olosuhteissa voin edelleen nauttia Lähiöbotoxista hyvänä festarimusiikkina.

Ei ressiä, rässiä

Anteeksi, että jouduit lukemaan äskeisen väliotsikon. Mutta vakavasti ottaen, Tuskaan mahtui niin vanhaa thrash metal -legendaa kuin muita thrash metal -vaikutteisia yhtyeitä. Perjantaina päälavalle nousi jyväskyläläinen Lost Society, jonka ensimmäiset albumit olivat tyylipuhdasta, 80-luvulle kumartelevaa thrash metalia. Sittemmin mukaan on tullut modernimpia vaikutteita mm. metalcoresta, mutta thrash metal -vaikutteet kuuluvat vielä ainakin joissain kappaleissa.

Yksi asia on kuitenkin pysynyt samana: Lost Society on ennen kaikkea livebändi. Metalcore-vaikutteet ja Pantera-tyyliset groovet eivät herätä minussa suuria tunteita levyllä, mutta livenä yhtye on todellinen peto. Vuonna 2010 perustetulla yhtyeellä on selvästi kertynyt maileja mittariin, sillä soitto on sekä taitavaa että energistä. Yleisöäkin villitään niin, ettei ole mikään ihme, että sitä ollaan päälavalla. Laulaja-kitaristi Samy Elbanna kiipeili lavarakenteissa ja huudatti yleisöä moneen otteeseen hyvin tuloksin. Nähtiinpä keikalla myös komea moshpit.

Vaikka en ole kuunnellut Lost Societyn levyjä aikoihin, tietyt biisit saavat aina innostumaan. Yksi niistä on vuonna 2016 ilmestyneeltä ”Braindead”-albumilta lohkaistu ”Riot”, jonka äkäiset riffit toimivat äärimmäisen hyvin livenä. Hieno veto oli myös uusimman ”No Absolution” -albumin avaava ”Nonbeliever”, jossa kuullaa niin vihaista groovea kuin melodista kertosäettä.

Yleensä pidän perinteisestä thrashistä enemmän kuin tällaisesta modernimmasta tyylistä, mutta Lost Societyn kohdalla on todettava, että kehitys on ollut hyvästä. Yhtyeellä on selkeästi enemmän sanottavaa nykyään, eivätkä vanhat thrash-levyt rehellisesti sanottuna ole kovin omaperäisiä. Kaikkea en nykyisessäkään tyylissä niele edes livenä, kuten ”Into Eternity” -balladia, jonka albumiversiolla vierailee Apocalyptica. Vaikka Lost Societyn nykyinen tyyli ei ole ihan omaani, yhtye näytti jälleen olevansa hyvä live-esiintyjä.

Niin ikään tuttu näky Tuskassa on Lemillä vuonna 1996 perustettu Stam1na. Monta kertaa olen kuunnellut heidän keikkansa sivukorvalla, mutta jokin on aina työntänyt pois. Yhtyeellä on kyllä paljon tymäkkiä thrash metal -tyylisiä osuuksia, mutta puhdas laulu ja omaan korvaani turhan hilpeät melodiat vesittävät fiiliksen. Tiedostan, että yritän ehkä kuunnella yhtyettä jonain mitä se ei ole, mutta jos ei lähde niin ei. Moni näytti kuitenkin olevan kanssani eri mieltä, sillä Stam1nalla oli suuri ja innokas yleisö. Taitavia muusikoita he kyllä ovat, eikä tuollaista asemaa turhaan ole ansaittu. Vakituisten jäsenten lisäksi lavalle nousi vieraileva laulaja Mariska, joka sanoitti taannoin ”Tavastia palamaan!” -nimisen kappaleen Stam1nalle. Jos yhtyeen oma puhdas laulu vei musiikin omaan makuuni liian pliisuun suuntaan, niin teki myös Mariskan vierailu. Ainakin yhtyeen musiikkiin paneutumattomalle tämä kevyempi ja sitten se raskaampi puoli kuulostavat liian irrallisilta toisistaan.

Enemmän mieleeni oli saksalainen thrash metal -legenda Kreator, jolta on tullut todistettua upeita keikkoja Tuskassa ja sen ulkopuolella. Yhtye julkaisi hiljattain ”Hate Über Alles” -nimisen viidennentoista albuminsa, joka kuulosti aluksi liian geneeriseltä mutta osoittautui päteväksi julkaisuksi. Kreator on siitä erityinen vanhan koulukunnan thrash metal -yhtye, että se on onnistunut päivittämään tyyliään ja julkaisemaan useita oikeasti hyviä albumeita 2000-luvulla. Tuskassa settilista koostui pääosin juuri tästä uudemmasta materiaalista.

Keikka alkoi räväkästi ”Violent Revolution” -albumin nimikkokappaleen tahdissa. Vuonna 2001 ilmestynyt albumi oli tietynlainen kotiinpaluu erilaisten kokeilujen jälkeen ja esitteli samalla nykyisen vakiintuneen tyylin. 2000-luvun Kreatorissa on edelleen vihaista thrash metalia, mutta mukaan on tullut paljon melodisia vaikutteita. Tämä on myös ensimmäinen albumi suomalaiskitaristi Sami Yli-Sirniön kanssa, joka soittaa Kreatorin lisäksi Barren Earthissä ja Waltarissa. Sen lisäksi, että kappale muistutti Kreatorin nykytuotannon juurista, sen lyriikka oli surullisen ajankohtaista.

Kreator esitti tuotantoaan pitkän uran tuomalla varmuudella, enkä itse ainakaan huomannut merkkejä laiskuudesta. Ei Millen laulu nyt ihan yhtä mielipuolista enää ole kuin ensimmäisillä albumeilla, mutta hänen äänensä on edelleen vakuuttava ja tunnistettava. Enemmän tai vähemmän kaikki ”Satan Is Realin” melodisuudesta ”Enemy of Godin” huikeaan breakdowniin ja ”Hordes of Chaosin” suureen kertosäkeeseen toimitettiin energisellä mutta kypsällä uholla. Hyvältä kuulostivat myös uudet kappaleet, varsinkin räjähdysmäisellä kertosäkeellä varustettu ”Strongest of the Strong”. Parasta antia olivat silti vanhat klassikot ”People of the Lie”, ”Flag of Hate” ja ”Pleasure to Kill”. Kontrasti tuoreempaan materiaaliin on suuri, mutta tavallaan tuntuisi hölmöltä, jos yhtye yrittäisi väkisin palata vanhaan tyyliinsä tai jättäisi vanhat biisit kokonaan pois.

”Hail to the Hordes” -kappaleessa on ihan kelpoja koukkuja, mutta mielestäni sen tilalle olisi voinut valita jotain muuta. Edelliseltä ”Gods of Violence” -albumilta poimittu raita kalpenee monen muun rinnalla. Hieno lava pyroineen varmisti kuitenkin, ettei tämänkään biisin kuuntelu ollut liian tylsää. Joskus vielä haluan kuitenkin kuulla ”Riot of Violencen” ja ”Coma of Soulsin” livenä.

Laulaja-kitaristi Mille Petrozza puhui Tuska-yleisöstä ylistävään sävyyn ja sai aikaan kovan luokan huutoa ja wall of deathiä. Perinteisemmän metallin ystävänä Kreator oli ainakin minulle sunnuntain todellinen pääesiintyjä, eikä tarvinnut pettyä.

Olin ennakkoon hiukan skeptinen Tuskan ohjelmistosta, mutta kolmeen päivään mahtui loppujen lopuksi vaikka kuinka monta hyvää ja kiinnostavaa keikkaa. On myös kehuttava, miten hyvät soundit festareilla oli. Itse huomasin vain pariin otteeseen äänentoisto-ongelmia, ja nekin korjattiin suhteellisen nopeasti. Alue taas oli ihanan väljä yleisöennätyksestä huolimatta. Betonihelvettiä oli kaiken lisäksi somistettu hienolla aluetaiteella. Kehuttava on myös monipuolista ruokavalikoimaa. Korn ja Deftones olivat omaan makuuni turhan samankaltaiset pääesiintyjät, mutta Tuskan paluu parin koronavuoden jälkeen oli oikein näyttävä. Toivottavasti ensi vuoden kemuista tulee vähintään yhtä hyvät. Kiitos tältä erää.

Kuvat: AJ Johansson ja Pasi Eriksson

Teksti: Teemu Esko