Metalliviikko vehreässä laaksossa: Metal Days 2018, osa 1
Slovenian Tolminissa vietettiin jälleen heinäkuun lopussa ratkiriemukasta metalliviikkoa, jonka aikana tarjottiin seitsemän päivän aikana livemusiikkia, rantaleikkejä ja leppoisaa menoa kuvankauniissa laaksossa vuorten ja vuoristojokien keskellä. Olimme paikalla nauttimassa tunnelmasta, hyvästä festariseurasta ja päivittäin myös monista bändeistä.
Sunnuntai 22.7.: Iloisia yllätyksiä pikkulavalla
Viimevuotiseen tapaan lauantaina ja sunnuntaina esiintyi muutama bändi New Forces Stagella. Kaaoszine laskeutui Sloveniaan vasta lauantai-iltana, joten tällöin emme olleet paikalla, mutta sunnuntaina suunta otettiin kohti tuota pientä lavaa, joka mahdollistaa myös hieman tuntemattomampien bändien pääsyn lavalle. Sunnuntaina näitä nousi lavalle yhteensä seitsemän.
Päivä kului tuttuja paikkoja läpi kolutessa, kämpän jääkaappia täyttäessä ja kuulumisia vaihdellessa. Samalla kyttäilimme, saammeko niskaamme illan aikana sadetta vai säilyisimmekö kuivin jaloin. Rannekkeet kävimme nappaamassa käteemme jo aamupäivällä, mutta itse festarialueelle lähdin hiiviskelemään alkuillasta. Saavuinkin New Forces Stagen tietämille kuuden aikoihin, mutta törmäsin tietenkin tuttuihin, joiden kanssa piti vielä turista siiderin verran. Niinhän siinä sitten tuli kiire todistamaan suomalaisen Wömit Angelin esiintymistä, joka on yleensä jäänytkin mieleen suhteellisen näyttävänä. Metal Daysissä Wömit Angel ei ehkä heittänyt kovinta mahdollista keikkaansa ikinä, mutta tämä punkia, deathiä ja vähän blackiäkin ulosantiinsa yhdistelevä tamperelaispumppu sai kuitenkin väen paikalle ja huutamaan kannustuksiaan. Eipä keikalla ambulanssikäynniltäkään vältytty, mutta toivottavasti mitään vakavampaa ei tällöin sattunut. Kyllä tällä kelpasi oma bändienkatselu-urakka aloittaa.
Muutama seuraava bändi ei sytyttänyt ehkä niinkään suuresti. Lavalla kuultiin slovenialainen thrash-bändi Black Reaper, joka toimi lähinnä taustamusiikkina, ihan ok -kastin italo-deathiä Membrancen esittämänä sekä ranskalaisittain rokkaavaa Malemortia, joka yhdisteli musiikkiinsa metallin eri genrejä. Tämä bändi on kyllä suhteellinen tyylikäs kokonaisuus, joka sai lapikkaan hakkaamaan tannerta varovasti. Bändikolmikko oli varmasti ansioillaan paikkansa uusien tulokkaiden lavalla ansainnut, mutta ainakaan vielä mikään niistä ei erityisesti jäänyt mieleen. Membrance onnistui näistä varmaan parhaiten verissäpäin groovaavaa death metalia takoessaan.
Illan jo pimettyä lavalle nousi belgialainen Hexa Mera, joka sai jo kunnolliset tanhut paikalla pystyyn. Groovaavaa melo-deathiä hienoisilla metalcore-vaikutteilla paukuttava bändi tempasi porukan mukaansa aivan täysillä. Nähtiinpä tässä vaiheessa Metal Daysiä jo ensimmäinen wall of death pienellä peltopläntillä. Metallimiehen Raamattu Metal Archives tietää kertoa bändin tehneen jo kaksi täyspitkää levyäkin, joten aivan autotallibändistä ei enää ole kyse. Tähän kannattaa ehdottomasti tutustua, jos se jossakin vastaan tulee. Ainakin minut bändi tempaisi Metal Daysissa mukaansa siinä jumbokokoista coctailia nautiskellessa.
Mainos päättyy
Sunnuntai-illan päätösaktina toimi hollantilainen Bleeding Gods, jonka sinfonen blackened death metal toimi pimeässä yössä paremmin kuin hienosti. Kuusikko onnistui taikomaan hienon tunnelman sunnuntai-iltaan musiikillaan ja valoillaan. Ainakin itse olin tämän jälkeen hyvin tyytyväinen ensimmäiseen bändipäivään ja olisin mielelläni viimeisenä soittanutta Bleeding Godsia enemmänkin kuunnellut. New Comers Stagella soittoajat olivat kuitenkin vain noin puolen tunnin mittaisia rykäisyjä. Tältä lavalta nostetaan aina joitain yhtyeitä seuraavan vuoden Metal Daysin suuremmille lavoille, ja toivon suuresti, että Hexa Mera ja Bleeding Gods nähtäisiin ensi vuodenkin Metal Daysissa. (RP)
Maanantai 23.7.: jenkki-deathiä, kumiankkoja, norjankylmää ja Behemoth
Maanantaina Metal Days pääsi alkuun toden teolla, kun bändejä oli mahdollisuus nähdä nyt tulokkaiden lisäksi myös kahdella isommalla lavalla. Niinpä aamutoimien jälkeen oli aika ottaa koko festarialue haltuun.
Boško Bursac Stagella (myöhemmin kakkoslava) musisointi olisi alkanut jo ennen puoli kahta, mutta aivan tähän en saanut itseäni raahattua paikalle vaan leirintäaluetaivalluksen jälkeen ehdin näkemään pienen vilauksen saksalaista Dust Boltia, jonka thrash metal oli selvästi saanut porukkaa jo liikkeelle. Kyllähän se kuulosti – no, hyvin saksalaiselta – mikä ei suinkaan ole huono asia varsinkin, kun puhutaan tästä sakemannien hyvin osaamasta genrestä.
Mainos päättyy
Pillorianin bläkkissävytteinen dark metal kiinnosti itseäni kovasti jo ennakkoon, joten bändi sai toimia itselleni kakkoslavan todellisena avaajana. Vasta muutaman vuoden ikäisen yhtyeen jäsenistön ansioluettelosta löytyy sellaisia bändejä kuin Agalloch, Infernus ja Arkhum, mikä antaa osviittaa myös Pillorianin tyylistä. Todella mallikkaasti bändi selviytyikin iltapäivän helteisestä keikasta. Tulin miettineeksi keikan aikana, että jos tämän olisi saanut kokea vielä pimeässä, olisi tunnelma varmasti ollut vielä entistäkin hienompi. En kuitenkaan valita tästäkään kokemuksesta.
Vuonna 2018 Lemmy Kilmister -lavan eli päälavan sai kunnian korkata itävaltalainen Moros death-thrashillään. Väkeä ei paikalla vielä iltapäivällä ollut suurina massoina, mutta kyllä itävaltalaiset bändit täällä yleensä saavat ainakin maanmiehensä liikkeelle. Hyvät pöhinät pojat saivat aikaiseksi. Moros oli sopivan energinen ja iloinen bändi auringonpaahteiselle pääälavalle.
Tämän jälkeen täytyi siirtyä takaisin kakkoslavalle, jossa itse asiassa viikon aikana tuli vietettyä aikaa enemmän kuin päälavan bändien parissa. Nyt tänne nousi black/deathiään paiskomaan brittiläinen Hecate Enthroned. Päälavalla olisi saanut nauttia Vuurin musisoinnista, mutta itseäni tämä nautinto ei kiinnostanut vähääkään. Miespuoliset ryhmämme jäsenet jäivät kuitenkin mielellään katsomaan “ihanaa Annekea”. Itse kuuntelin sitä ihanuutta tasan intron ja ensimmäisen kiekaisun verran, sen jälkeen siirryin suhteellisen vauhdikkaasti kakkoslavan lähettyville puiden varjoon. Hecate Enthroned ammentaa musiikkinsa vihan maailmasta, ja mielestäni ainakin Metal Daysissä bändi teki tämän osuvasti. Ei se nyt ihan festarin parhaimmistoon kuulunut, mutta sai jo niskat nytkymään soitantansa tahdissa. (RP)
Ukrainalainen Jinjer tuntuu olevan bändi, jonka onnistun missaamaan aina, kun se festareilla esiintyy. Tämä kerta oli kuitenkin poikkeus, sillä olin ottanut asiakseni nähdä kyseisen orkesterin. Kovat ennakko-odotukset ja muutaman leirintä-alueella kuulemani suosituksen jälkeen olinkin yllättynyt siitä, kuinka paljon yleisöä keikalla oli. Täytyy sanoa, että bändin musiikki toimii ja laulaja vetää vertoja kenelle tahansa nykymetallin murisevalle naiskeulakuvalle jättäen muutaman jopa varjoonsa. Harmikseni ensimmäiset biisit jäivät kuulematta portilla olleen tungoksen vuoksi, mutta otetaan vahinko takaisin Saarihelvetissä. (JA)
Mainos päättyy
Metal Blade Records uutisoi aikaisemmin heinäkuussa kiinnittäneensä puolalaisen Haten yhtiöönsä. Bändi aloitti tässä kuussa mittavan maailmankiertueen, joka ulottui siis myös Metal Daysiin saakka. Olen viimeksi onnistunut todistamaan Haten keikkaa juuri ennen basisti Mortiferin kuolemaa, joten oli hienoa nähdä, kuinka Hate vuosimallia 2018 toimii. Tämän takia oli siis aika kiivetä joesta jälleen bändialueelle. Puola on noussut viime vuosina black- ja death-bändeineen genren kärkikastiin, mistä Hate on yksi todiste. Metal Daysin kakkoslavalla yhtye esitteli jälleen rymäkkää meininkiään harkittuine koreografioineen. Enkä todellakaan jaksa valittaa tästä esityksestä, sen verran hyvin puolalaiset sen suorittivat. Keikalla kuultiin ihan ymmärrettävistä syistä useampia biisejä viimevuotiselta ”Tremendum”-levyltä, mutta toki yleisöä hellittiin myös vanhemmilla kipaleilla. Keikka oli silkkaa kaahausta ilman turhaa vässyttelyä. Jatkoon, ehdottomasti jatkoon! (RP)
Alestorm oli eräs maanantain odotetuimmista bändeistä, eikä ihme, sillä bändillä on jopa oma Pirate Race -kisansa festivaalien yhteydessä. Teeman mukaisesti lasketaan alueen vieressä virtaavaa jokea alas vapaavalintaisilla merirosvoaluksilla ja suoritetaan erilaisia piraattimaisia peliliikkeitä. Keikka alkoi siis mahtavien ennakkotunnelmien saattelemana, ja lavan edustan sekä ympäröivien alueiden ollessa tuskallisen täysiä siirryin ”paremman väen telttaan”, josta noin neljänkymmenen ihmisen tungoksen keskeltä keikkaa katselin. OH, WOW, kuten bändin rumpurisereissa luki. Jättimäisen kumiankan surffatessa yleisön päällä ja noin tuhannen ihmisen soutumuodostelman ja istuvan pitin jälkeen olin vakuuttunut siitä, että keikka oli näkemisen arvoinen. Hyväntuulinen piraattimetalli ja loistavasti yleisönsä ottava orkesteri toimi aivan mahtavasti alkuillan helteistä huolimatta. Mahtavissa tunnelmissa jäin siis odottelemaan Behemothia. (JA)
Jenkki-deathillä on aina jonkinlainen paikka sydämessäni, mutta Skeletonwitch on ihan viime vuosiin saakka onnistunut sivuuttamaan oman tietoisuuteni. Juuri ilmestynyttä “Devouring Radiant Light” -levyäkään ei ole tullut vielä soittimessa pyöräytettyä. Mutta Metal Daysissähän pääsi katsastamaan, miten soitto livenä kulkee. Ja kylläpä se muuten kulkikin! Vaikka päälavalla omaa kaljanhuuruista piraattiheavyään esitteli samaan aikaan Alestorm, oli myös Skeletonwitchiin saatu väkeä hyvin paikalle. Vaikka en yhtyeen tuotantoa tunnekaan, vetäisi meno sen verran mukaansa, että keikan aikana piti piipahtaa pitissäkin juoksentelemassa. Bändi onnistui innostamaan yleisön täysillä mukaan – ja siinä samalla myös minut. Skeletonwitch toimii siis ainakin keikalla! (RP)
Eluveitien soittaessa oli yleisö jokseenkin pienentynyt edellisestä, mutta se ei meininkiä tuntunut haittaavan. Varmasti soittanut bändi oli aiemmin vaihtanut miehitystään jokseenkin reippaalla otteella, mutta soitto kulki kuten ennenkin. Keikalla nähtiin jopa pientä pittiä eturivissä ja muutama surffaaja bändin suurimpien hittien aikana. Paikalla ollut yleisö oli selkeästi haltioissaan. Sloveniassa pidetään folkmetallista kaikissa sen muodoissa. Keikka tosin meni jokseenkin taustamusiikkina, koska kuvaajatoverimme kanssa uhkasimme ensin juoda Alestormin pressialueen pöydän alle, minkä jälkeen keskustelimme kumiankoista ja keikkailun hienoudesta. (JA)
Mainos päättyy
Norjalainen Carpathian Forest on siitä arvaamaton bändi, että viimeisen puolen vuoden aikana olen todistanut siltä ensin täysin ala-arvoisen keikan joulukuussa Eindhoven Metal Meetingissä ja sen jälkeen keväisessä Infernossa puolestaan todella hienon esiintymisen. Toiveissa tietenkin oli, että jälkimmäinen toistuisi myös Slovenian Metal Daysissa. Onneksi näin myös kävi! Kaapuun pukeutunut Nattefrost riekkui menemään omalla tutulla tavallaan bändin säestäessä maestroa. Rituaalinen keikka ei jättänyt mitään epäilyjen varaan. ”Fuck You All” -asenteella vedetty esiintyminen illan pimeydessä hipoi jo täydellisyyttä ja nousee ehdottomasti yhdeksi koko festarin parhaista keikoista. Kuultiinhan siellä myös tänä vuonna ilmestyneeltä EP:ltä tuttu Turbonegro-cover ”All My Friends Are Dead”.
Norjalaiskvartetin jälkeen oli hyvä taivaltaa ensimmäistä kertaa aloitusbändin jälkeen myös päälavalle todistamaan Behemothia, joka viikko aikaisemmin pelasti Ilosaarirock-sunnuntaini kaikkien hiphoprappop-artistien jälkeen. ”Ov Fire and the Void” -biisillä keikkansa käyntiin potkaissut Behemoth ei pettänyt tälläkään kertaa. Nergal kumppaneineen rakensi päälavalla Metal Daysiin huikean esityksen, jonka jokainen hetki oli niin intensiivinen, ettei ympäristöönsä kiinnittänyt mitään huomiota. Lavalla nähtiin myös Shiningin Niklas vierailemassa yhden cover-biisin verran. Behemothin pyrot ja savupatsaat oli ajastettu ja mietitty loppun asti. Visuaalisesti mahtavan show’n soittanut bändi keräsi myös maanantain suurimman yleisön jättämättä ketään kylmäksi. Ennakoidusti keikalla tarjoiltiin myös yhden biisin verran uutta materiaalia ”Wolves ov Siberia” -nimisen kappaleen muodossa. Maanantain päälavan päättäjä esitteli täydellisen mustan messun biisinsä nimen mukaisesti. Se huipentui lopulta ”O Father O Satan O Sun” -teokseen.
Kakkoslavalla olisi vielä voinut nauttia Diamond Headin heavy metalista, mutta Behemothin jälkeen ei kyllä ollut muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä vähitellen kohti oman huoneiston terassia puimaan huikeaa iltaa ja sen hienoa lopettajakaksikkoa. Yksi seurueemme jäsen pääsi vielä illan päätteeksi tutustumaan myös paikalliseen terveydenhuoltoon; onneksi päivästä selvittiin muutamalla tikillä. (RP)
Tiistai 24.7.: Bilepäivä!
Tiistai valkeni aivan kuten kaikki muutkin päivät Tolminissa. Vähitellen terassillemme kömpi majoituksemme asukkaita vanhaa kunnon ”Mikä päivä tänään on? – Pääpäivä!” -mantraa hokien. Mitään erityistä aktiviteettia ei ollut ennen festarialueelle lähtöä suunnitteilla, joten ryhmittymämme nautti joutenolosta ilman turhaa suorittamista.
Alueelle saavuin parahiksi tovi, ennen kuin norjalainen Nordjevel aloitti oman settinsä kakkoslavalla. Bändin missaaminen pääsiäisenä Inferno-festivaalilla harmitti yhä sen verran, että tämä virhe täytyi nyt saada korjattua. Tietenkin oli selvää, ettei luvassa olisi samanlaista pyro-show’ta kuin kuulemani mukaan oli Oslossa koettu, mutta keskityinpä sitten musiikilliseen antiin. Nordjevel on uudempia norjalaisia black metal -bändejä, joiden musiikissa kuuluu selviä vaikutteita oman maansa yhtyeiltä, esimerkiksi Immortalilta. Jotenkin täydet corpse paintit iltapäiväauringossa kylpevällä lavalla saivat hiukan hymyilemään, mutta siitä viis – Nordjevel veti keikkansa kunnialla läpi ja saivat ainakin minut nyökkäilemään hyväksyvästi. Pohjoisen pirulaiset heittivät keikkansa lopuksi oman versionsa Slayerin ”Raining Bloodista”. Olisihan tuohon puolen tunnin keikkaan varmasti ollut riittävästi täytettä omistakin biiseistä, vaikkei takana vielä olekaan kuin yksi täyspitkä. Omankuuloisensa biisin Nordjevel oli kuitenkin Slayer-klassikosta onnistunut tekemään.
Nordjevelin ja Haten kanssa Eurooppaa vajaan kahden viikon verran kiertänyt kotomaamme ylpeys Shade Empire sai myös heittää rundin viimeisen keikkansa Metal Daysin kuvankauniissa festariympäristössä. Melodista metallia hyvällä asenteella paiskova kuopiolaisbändi ei jäänyt paljon jälkeen norjalaisista kollegoistaan. On aina jotenkin hellyttävää kuulla kunnon suomalaisaksentilla (ja jopa suomeksi) vedettyjä välispiikkejä ulkomaan festareilla. Musiikkia sinne kuitenkin tultiin kuuntelemaan, ei jutustelua, ja tämän bändin musiikki myös toimi. Kansallismielisyys nousi Shade Empiren myötä korkealle: Hyvä Suomi! Hyvä me!
Tämän jälkeen vilkaisin hetken verran sveitsiläistä Virvumia, mutta se ei jaksanut innostaa niin paljon kuin ajatus viilentävästä uintihetkestä, joten siirryin suosiolla rannan puolelle, kun aikataulukin näytti siltä, että seuraavina bändeinä luvassa oli doomia, heavyä ja progeilua. Ne eivät nyt sopineet omaan mielentilaan ollenkaan.
Biitsillä vierähtikin huomaamatta useampi tunti, joten yllättäin tuli taas kiire siirtyä nautiskelemaan muustakin kuin beach barissa kuuluvasta levymusiikista. Kakkoslavalla soittelikin jo At the Gates -johdannainen The Lurking Fear, joka on paistatellut debyyttinsä jälkeen parrasvaloissa. Syystäkin ruotsi-dödön super groupiksi nimetyn bändin jäsenten cv:t ovat bändien osalta niin näyttävät, että täytyihän minunkin hetken verran tarkastaa, kuinka death metal taipuu näiden miesten käsittelyssä. Kyllähän äijät painoivatkin menemään täysillä, ja väki näytti pitävän kuulemastaan kovasti. Itse lähdin vähitellen parin biisin jälkeen hivuttautumaan kohti päälavan viereistä rinnettä.
Päälavalla soittanut Battle Beast sai jo selkeästi suurentuneen yleisömäärän tempaistua mukaan bileisiinsä. Vaikka en itse ole yhtyeen kaikista kovin fanityttö, täytyy myöntää, että Battle Beastin räiskyvä heavy metal on omiaan tanssittamaan porukkaa. Keikalla kuultiin tietenkin tuttuja hittejä ”Show Me How to Diesta” aina ”King for the Dayhin”, joista jälkimmäisen aikana nähtiin jonkinlainen humppamatokin letkajenkkaamassa käsiä heilutellen. Battle Beast vetäisi tavalleen uskollisesti hyväntuulisen rykäisyn, joka toimi mukavana kevennyksenä synkistelyn seassa.
Päälavalle seuraavaksi noussutta sveitsiläistä Coroneria voidaan hyvällä omalla tunnolla sanoa klassikoksi, sillä bändi otti ensiaskeleensa jo 1980-luvun alkupuolella. Se ei koskaan ole noussut teknisellä thrash metalillaan aivan genren suurimpien tasolle, mutta oma kannattajakuntansa tälläkin uudelleen aktivoituneella bändillä on. Miehen ikään päässyt trio mätti menemään lavalla melkein nuorempiensa tavoin. Vähän tasapaksuksi keikka tällä kertaa kuitenkin jäi. Vanhempi festariyleisö varmasti tunnisti keikasta yksittäisiä biisejäkin, mutta nuoremmille bändi toimi vain hyvin fiiliksen luojana. Kyllä se tässä onnistui ainakin jossain määrin. Samaan aikaan kakkoslavalla puolestaan olisi mäiskinyt Rotten Sound, mutta oma vaakakuppini kääntyi kuitenkin Coronerin suuntaan. Mutta miltä kuulosti kollegan mielestä suomalainen grind pimenevässä illassa? (RP)
Rotten Sound tuntuu olevan nykyään siinä kategoriassa, että keikkoja ei oikein enää näe, ellei matkusta kotimaansa ulkopuolelle. Odotukset olivat korkealla, niin minulla kuin monella muullakin. Bändi antoikin täyslaidallisen turpaan ja kovaa. Nopeaa musiikkia hitaille ihmisille, nuorille ja vanhoille; meininkiä katsellessani muistui mieleeni ensimmäinen kertani Rotten Soundin pitissä. Silloin sattui naamaan, ja niin näytti sattuvan jotakuta muutakin tällä kertaa. No, pitti pyöri ja bändi tykitteli menemään totuttuun tapaansa anteeksi pyytelemättä. Keikan loppuvaiheilla laulaja Keijo Niinimaa tosin totesi: ”Ideologia päättyy tähän, nyt bailataan.” Rotisko kaahasikin tunnetuimmat kappaleensa ketään säästämättä, ja ainakin tämä fanipoika poistui keikalta tyytyväisenä. (JA)
Ensiferum on jo vakiintunut Metal Daysin kävijä, ja tänä vuonna se oli paikalla jälleen. Vähän vaille kymmenen tiistai-iltana bändi asteli lavalle ”Two Paths” -levyltä tutun intron ja valtavan huutomyrskyn saattelemana. Tämän jälkeen keikka rykäistiin käyntiin ”For Those About Fight For Metal” -rallilla. Jos Battle Beast oli jo saanut bileet pystyyn, niin Ensiferum tuplasi nämä. Hameen helmat heiluivat, kun porukka jorasi menemään tuttujen rallien tahdissa. Jotenkin liikuttavaa oli myös kuulla, kuinka hyvin “Lai Lai Hei” -biisin suomenkielinenkin osuus taipui väen suussa, vaikka iso osa porukasta ei varmasti edes ymmärtänyt, mitä lauleskelee mukana. Keikka saatiin hyvin lopeteltua ”Tättärätää”-huutoihin, ja näin yleisö oli takuulla lämmitelty illan pääbändille. (RP) Yllätykseksemme monet paikalliset, kovia Suomi-faneja kun ovat, pyysivät meitä kääntämään biisien nimiä ja sanoja englanniksi. Eräs Ensiferum-fani oli niin vaikuttunut, että samaan syssyyn käännettiin sitten myös Moonsorrow’n tuotantoa ja opeteltiin vanhoja yleissivistäviä sanontoja ja fraaseja, joilla pärjää elämässä. Yleisön puolella vallitsi mahtava soturihenki ja uskomaton tungos, eikä ihme, olihan Ensiferum yksi päivän odotetuimmista bändeistä. (JA)
Myös Accept on noussut Metal Daysin päälavalle tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein – mutta milläpä metallifestareilla sitä ei olisi nähty. Päälavalla illan viimeisenä oli tarjolla aina yhtä hyväntuulinen bändi. Ei ole epäilystäkään siitäkään, mikä bändi kirvoitti kovimmat yhteislaulut esimerkiksi ”Balls to the Wallin” aikaan. Karu tosiasia tämän bändin kohdalla on kuitenkin se, ettei tämän vuosituhannen materiaali saa aikaiseksi lähellekään niin suurta huutomyrskyä ja nyrkkimerta kuin vanhat biisit. Ne nyt vain tuntevat kaikki! Jokainen osaa niiden sanat varmasti vaikka täydestä unesta juuri herätettynä. Iloinen hymy naamallaan pian 60 vuoden portteja kolkutteleva Wolf Hoffmann jaksaa joka tapauksessa vääntää kaikille tuttuja riffejä ilmoille. Niin jaksoi myös Metal Daysissa, ja puoli yhden aikaan Acceptin keikalta ei takuulla poistunut yhtään hymytöntä naamaa.
Mutta ei ilta tähän päättynyt, vaan oli aika vielä kerran vaihtaa turhat hymyilyt ja iloittelut pimeyden palvontaan. Tiistai nimittäin päätettiin ruotsalaisen black metalin tahdissa, kun Watain suoritti rituaalejaan kakkoslavalla. Visuaalisesti häikäisevän bändin keikalle oli muutama muukin henkilö toimittajien lisäksi pyrkimässä, sillä väentungos keikalla oli niin valtaisa ettei juuri postimerkkiä suurempaa alaa tuntunut jalkojensa alle saavan. Tutut palavat atraimet johdattelivat bändin lavalle, jossa se aloitti sellaisen pimeydelle kumartelevan esiintymisensä, että kaikki aikaisemmat hyvän tuulen esiintyjät pyyhkiytyivät mielestä hetkessä. Viimeistään nyt antikristus oli läsnä Tolminissa, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä! Reilun tunnin mittaisella keikalla kuultiin biisejä ”Casus Luciferista” aina uusimman ”Triden Wolf Eclipsen” -levyn matskuun. Toukokuista Steelfestin keikkaa kritisoin hiukan tuhnuisesta soundimaailmasta, mutta tällä kertaa en löytänyt kokonaisuudesta mitään valitettavaa. Jos edellisenä iltana Carpathian Forest sai melkein kyyneliin, teki naapurimaamme Watain saman tiistain päätteeksi. (RP)
Teksti: Rudi Peltonen (RP) ja J. Anttolainen (JA)
Kuvat: Mikko Niemi Photography ja MetalDays Festival