Metsäbläkkiksen kovin nimi osoittaa jälleen arvovaltansa – arviossa Panopticonin EP ”The Crescendo of Dusk”

Panopticon julkaisi viime vuonna äärimmäisen kunnianhimoisen, nälkävuoden pituisen ja yhtä pitkästi nimetyn tupla-albuminsa ”The Scars of Man on the Once Nameless Wilderness”. Panopticon-nimen takana hääräävä Austin Lunn on aina sekoittanut amerikkalaista bluegrass-folkkia bläkkikseensä, ja levyllä oli omistettu erillinen osio kummallekin yhtyeen soundin puolelle. Tuotos oli kunnianhimoinen ja erinomaisen onnistunut osoitus siitä, että Panopticon taitaa suvereenisti sekä black metallin että folk-musiikin tyylilajit. Päätyipä levy allekirjoittaneenkin arvioihin ja vuoden 2018 parhaiden levyjen listalle.

Suuren, majesteettisen teoksen jälkeen on aina mietittävä, mihin suunnata seuraavaksi. Edellinen levy venytti Panopticonin rajoja sekä bluegrassin että black metallin suunnilta kantaen kumpaakin puoltaan itsenäisesti, ja nyt käsillä oleva pienjulkaisu ”The Crescendo of Dusk” onkin tavallaan kuin pienoisversio samasta ajatuksesta. Kaksi kappaletta sisältävä EP kellottaa noin 20 minuuttia sitä melankolista ja ylvästä folkbläkkistä, josta projekti on tullut tunnetuksi. Ensimmäinen biisi on enemmän bläkkistä, toinen taas puhdasta bluegrass-folkia.

Julkaisun pidempi biisi, kolmetoistaminuuttinen ”The Crescendo of Dusk” piiskaa tuttuja bläkkiskuvioita onnistuneesti kestonsa puoliväliin asti. Panopticonilla on aina ollut kuulaita, melankolisia ja ylväitä kitaramelodioita, joiden yksinkertaisen toimiva tyylitaju on erottanut yhtyeen muusta bläkkismassasta. Puolivälissä kappaletta ”The Crescendo of Dusk” rauhoittuu suvantoon, vain käynnistyäkseen verkkaisen luottavaisesti uudestaan. Panopticon uskaltaa rakennella kappaleitaan rauhassa jäämättä kuitenkaan junnaamaan paikoilleen. Kyseessä on taito, jota on nykyajan hektisessä musiikissa pakko arvostaa. Biisin loppupuolella heleä tremoloriffi iskee sisään haikeiden, huokaavien vokaalien ja pauhaavien rumpujen ryydittämänä. Lopulta ylväät kitarat vievät kappaleen komeasti maaliin.

Julkaisun toinen kappale, noin kahdeksanminuuttinen ”The Labyrinth” maalaa maisemaa akustisella folk-kitaroinnilla ja tuulen huminalla. Karhea ääni lausuu melankolista tarinaa. Biisi tuo hiljalleen ryhdikkäät rummut ja elämän karaisemat, nostattavat kuorot mukaan. Kliimaksi on maltillisempi kuin edellisessä kappaleessa, eikä välttämättä aivan tee oikeutta kappaleen seitsemän minuutin kestolle. Biisiä olisi saanut tiivistää ehkä muutaman minuutin verran, mutta on tämä hyvä näinkin.

Hienoa, että Panopticon teki yllätysvälijulkaisun näinkin pian. Erityisesti julkaisun nimibiisi ”The Crescendo of Dusk” osoittaa, että vaikka massiivisesta tuplalevyn julkaisusta on vain vuosi, ideoita yhä piisaa. On myös aina mieltä lämmittävää nähdä, että pienjulkaisulle ei ole laitettu vain jämäbiisejä, vaan omilla jaloillaan ylpeästi seisovia kokonaisuuksia. ”The Crescendo of Dusk” on kerta kaikkiaan tammisen jykevä minijulkaisu nykyisen metsäbläkkiksen kovimmalta nimeltä. Austin Lunn on muuten laittanut Bandcampissa levyn kuunneltavaksi, linkki kiinnostuneille alempana.

8½/10

Kappalelista:

  1. The Crescendo of Dusk
  2. The Labyrinth

 

Panopticon Bandcampissa

Panopticon Facebookissa

Kommentit