Miljoonia myynyt jättiläinen ja uran kirkkaimpia pääteoksia – arviossa Queensrÿche-yhtyeen 30-vuotias ”Empire”-klassikko
Queensrÿche on yhtye, joka on aina jakanut mielipiteitä, sillä se on tehnyt myös ”ihan kiva” -osaston materiaalia pian lähes 40-vuotisen uransa aikana. Yhtye on onnistunut säilyttämään uskollisen fanikuntansa kultaisten vuosiensa jälkeenkin, vaikka esimerkiksi alkuperäislaulaja Geoff Tate on ollut omilla teillään jo muutaman vuoden ajan. Queensrÿchen viides albumi, 30-vuotias klassikko ”Empire” sijoittuukin heittämällä tuolle niin kutsutulle ”kultaiselle aikakaudelle”.
Albumi starttaa jostain syystä aavistuksen ärsyttävällä, kosketinsoitinvetoisella ”Best I Can” -kappaleella. Kappale oli aiemmin albumin niitä kappaleita, jotka paranivat kuuntelukertojen lisääntyessä. Kuka tietää – asia saattaa edelleenkin olla niin, mutta muistikuvat kappaleen sävellyksellisestä laadusta olivat hieman toisenlaiset. ”Best I Can” on oiva aloitusbiisi, mutta ei lähelläkään albumin Top 3 -ralleja. Sen sijaan albumin kappalemateriaali liikkuu yhä vakuuttavampaan suuntaan biisi biisiltä – alkaen hienosta, progressiivisen hard rockin elementein koristellusta, hieman nykien liikkuvasta ”The Thin Line” -kappaleesta. ”The Thin Line” sisältää raikasta ja ovelaa riffittelyä laulumelodioiden tukiessa täydellisyyttä hipovaa pakettia.
Singlenäkin julkaistu ”Jet City Woman” on sekin säilyttänyt raikkautensa kaikkina näinä vuosina. Se onkin Queensrÿchen repertuaarissa niitä biisejä, jotka alunperin hakivat paikkaansa hieman tunnustellen yhtyeen niin sanottujen ”mahtibiisien” joukossa. Kappaleella on kuitenkin yli 10 miljoonaa kuuntelua pelkästään Spotifyssa, mikä on osoitus sen hittipotentiaalista. Kappaleen kertosäkeistö voisi periaatteessa olla vaikkapa Poisonin, Mötley Crüen tai David Lee Rothin tuotantoa, mutta Queensrÿche toi lopputulokseen täysin oman leimansa. Yhtye toi mukanaan aavistuksen raskaamman kitarasoundin sekä raikkaan tuulahduksen jotain, mitä ei voi suoraan sijoittaa aikakautensa suosituimpiin genreihin.
”Empire”-albumin materiaali ei juurikaan häviä suositulle edeltäjälleen, klassikoksikin kehutulle ”Operation: Mindcrime” -albumille. Onkin mielipidekysymys, kumpi albumeista olisi mahdollisesti yhtyeen paras, vai olisiko se kumpikaan edellä mainituista? ”Empire” on kuitenkin siinä mielessä harvinaisempi Queensrÿche-albumi, että sen kirkkaimmat täysosumat tulevat lähes perätysten sen keskivaiheilla. Albumin – ja yhtyeen koko tuotannon – kirkkainta parhautta tarjoavan, eeppisen ”Della Brownin” ohella ”Another Rainy Night (Without You)” sekä nimibiisi ”Empire” vain nostavat albumin tasoa. Nimibiisi on itseasiassa niin tasokas heavy metal -palanen, että se yksin olisi riittänyt pitämään Queensrÿchen entisellä tasollaan kaiken ns. ”adult oriented” -genren suuntaan hakeutuvan materiaalin keskellä. Tässä vaiheessa albumilta löytyvää, yhtyeen suurinta hittiä ei olla vielä kuitenkaan käyty läpi.
Mainos päättyy
”Resistance” on loistava, kertakuuntelusta mieleenjäävä biisi eikä sen profiili albumilla ole juurikaan muuttunut. Aavistuksen kevyempänä rock-biisinä se nivoo yhteen albumin raskaimman ja keveimmän teoksen, sillä kahdeksantena majaileva ”Silent Lucidity” on oikea mahtiballadien prototyyppi. Pitkähkö ja melodinen – tai hempeä ja massiivinen – kappale kilpailee useiden aikalaistensa kanssa aivan samalla tasolla. Mahtiballadeita löytyy lukemattomia, kun omansa julkaisivat vuotta myöhemmin esimerkiksi Metallica, Guns N’ Roses ja Skid Row. Aiemmin vaastaavaa on kuultu vaikkapa Scorpionsilta. ”Silent Lucidity” on kieltämättä nappiin tuotettu musiikillinen teos, jonka koskettavatkin lyriikat ovat aikanaan puhutelleet niin nuorisoa kuin vanhempaakin väkeä. Kappale siivitti selkeällä, helposti lähestyttävällä soundillaan koko ”Empire”-albumin suurmenestykseen, sillä albumi myi pelkästään Yhdysvalloissa yli 3 miljoonaa kopiota.
Albumin kolme viimeisestä veisua tarjoavat jälleen perushyvää materiaalia, kun sieltä löytyvät mieleenjäävän kertosäkeistön omaava kappale ”Hand On Heart” sekä albumin päättävä, jälleen raskas, mutta hitaampi ”Anybody Listening?”. Myös niiden välissä kuultava ”One and Only” on tavallaan ”ihan kiva” hard rock -biisi, ja onnistuneen kertosäkeistönsä ansiosta se on toisille varmasti albumin tärkeimpiä kappaleita. Suuressa kokonaisuudessa se kuitenkin edustaa pelkistettyine riffeineen jotain vähemmän mieleenjäävää. Melkein kahdeksan minuuttinen ”Anybody Listening?” olisi lähes täydellinen päätöskappale albumille kuin albumille. Kappale motivoi useidenkin kuunteluiden jälkeen kuuntelemaan albumin loppuun asti, mikäli on jo aiemmin päättänyt olla skippaamatta yhtäkään sen hienoista, progressivisista ja melodisista säveltaiteen kokonaisuuksista.
”Empire”-albumin yllättävä rikkaus on sen kappaleiden monipuolisuus ja keskinäinen erilaisuus, kun ottaa huomioon myös edellisiin julkaisuihin nähden lisääntyneen kosketinsoitin-soundien käytön. Albumia voisikin kutsua joka suuntaan ulottuvaksi kokonaisuudeksi. Kappaleiden puutteita on täydennetty monin eri maustein, tai ne on rakennettu sujuvasti uusien ja raikkaiden ideoiden varaan. ”Empire” on ehdottomasti niitä albumeita, joiden huonoimmat kappaleet ovat myös hyviä. Jonkin verran se henkii myös 1980-luvun loppua ilmeeltään ja yleiseltä soundiltaan. Yhtye onnistui ”Empirella” kiteyttämään omat parhaat puolensa luoden massiivisen kokonaisuuden, jota täytyy kunniottaa, ja jota voi todellakin ihailla, vaikka Queensrÿche ei täysin sitä omaa lempimusiikkia olisikaan.