Mitäs kaikkea siellä Naamoilla tapahtuikaan? Festivaaliraportti hippien maatilajuhlilta

Itselleni ensimmäiset (joillekin jopa kahdeksannettoista) Naamat-festivaalit juhlittiin 21.–23. heinäkuuta Tuomiston tilalla Muuramessa. Jyväskylän kupeessa oleva maaseutu aukeni oikein miellyttävänä miljöönä kyseisille kekkereille. Ennakkokäsitykseni Naamoista oli, että kemut olisivat hengeltään kuin Nummirock, mutta ilman puuduttavaa heviä. Tämä piti hyvin pitkälti paikkaansa, vaikka en Nummirockin leirinnän puolella koskaan olekaan majoittunut. Tuhannen asiakkaan kapasiteetti tarkoittaa Naamat-vieraille kilpajuoksua ja jännitystä, kun lipunmyynti alkaa. Naamoille pääsy on varmasti monelle myös eksklusiivinen kokemus päästä noinkin pienelle ja kulttimaineen omaavalle festivaalille viikonlopun ajaksi nauttimaan yhteisöllisyydestä ja kummallisesta meiningistä. Minut Naamoille houkutteli bändikattaus. Naamoihin ihastumisen aiheutti (leirinnän) yleinen henki, vaikka koenkin olevani mukavuudenhaluinen ja ennenaikaisesti rapistunut. Came for the bands – stayed for the atmosphere!

Mitä vuoden 2017 Naamoilta jäi mieleen:

Leirinnän tunnelma. Ennusteet olivat luvanneet vesisadetta koko viikonlopuksi, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Perjantai-iltapäivällä hetken aikaa kasteltiin pellolle saapuneita majoittujia, mutta muuten pysyttiin suhteellisen kuivana, ainakin taivaalta valuvan nesteen suhteen. Hyväntuulisia ihmisiä oli kaikkialla, jokainen lähti juttuihin mukaan jos vain pysähtyi höpöttelemään leirinnän ihmisille, ja kaikki otettiin ystävällisesti vastaan. On harvinaista kokea niinkin avoin ilmapiiri, varsinkin kun itse jaksan jatkuvasti mollata ja alleviivata suomalaista pidättyneisyyttä ja jähmeätä käytöstä tuntemattomia kohtaan. Tällä tarkoitan tietenkin sitä, että meillä on korkea kynnys lähestyä uusia ihmisiä, en sitä, että tuntemattomia kohtaan oltaisiin ilkeitä. Leirimme välittömässä läheisyydessä oli niin mukava olla, ettei juuri tarvinnut alueelle tai kauemmas pellolle lähteä. Käytiin debattia traktorimerkkien paremmuudesta, eri puolilta maata tulleiden naapurien kesken murteiden opettelua, makuupussiparkouria, taktiikoiden pohtimista sivuohjelmateltan Napakymppiä varten, ja ties kuinka monta muuta hauskaa episodia!

Muutama keikka. Vaikka vietin suurimman osan viikonlopusta leirissä rentoutuen ja höpötellen, kävin muutamaa bändiäkin katsomassa. Ensisijaisesti käyn festareilla musiikin takia, mutta Naamat osoittautui varsin sopivaksi siihen, että voisi vain hengailla koko viikonlopun. Paikalle minut vetivät kotikonnuillani vaikuttavat jumibändit Kairon;IRSE!, Oranssi Pazuzu ja tietenkin suosikkini Malamujér. Vaikka kaksi ensin mainittua vetivätkin saman setin, jota ovat jo koko vuoden soittaneet (tai ainakin ne keikat, jotka itse olen nähnyt), toimi se silti yhtä hyvin kuin ennenkin. Kairon;IRSE!:n mahtavuus piilee rikkaassa ja raikkaassa äänimaailmassa, vaikka tunkkaiset soundit osaltaan kuuluvatkin 60- ja 70-luvuille kumartavaan psykedeelimusiikkiin. Vuoden alussa julkaistu ”Ruination” sopisi yhdistettäväksi moneenkin vanhaan elokuvaan tai musikaaliin kuin ”Dark Side of the Moon” ja Wizard of Oz konsanaan. ”Sinister Waters II” nostattaa karvat pystyyn joka kerta, ja musiikin tahtiin keinuminen voimistuu tuon kolmetoistaminuuttisen ajaksi sekä yleisössä että lavalla. Keikalla eturivin olivat vallanneet teemaan sopivasti keppiyksisarvismiehet.

Oranssi Pazuzu on edellämainittujen tovereidensa tavoin niittänyt mainetta pikkuhiljaa jo ulkomaillakin ja keikkaillut pitkin isoja eurooppalaisia festivaaleja. Raskaan musiikin lama-aikaan näin innovatiivisia yhtyeitä on harvassa. Monen musadiggarin suusta kuulee ”Värähtelijän” olevan mahtavinta musiikkia mitä viime vuosina on julkaistu. ”Vasemman käden hierarkia” sai uskomattomalla raskaudellaan yleisömassan kirjaimellisesti vellomaan. Metallikeikoille tyypillistä moshpittiä ei keikalla nähty, vaan kansaa vain kaatui vuoronperään puolelta toiselle. Huojuvat ihmisaallot yhtyivät kappaleen uhkaavan raskaaseen tunnelmaan, eikä ilmiölle voinut muuta kuin hymyillä irvokkaasti. 55 minuutin ajan aika tuntui pysähtyneeltä, kunnes soitto lakkasi hetkeksi. Tuosta herätessä hoksasi itsekin, että on ollut aivan täysin sisällä esitetyssä musiikissa, joka kuitenkin jatkui vielä yhden kappaleen verran.

Malamujérin setti vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta, koska luvassa oli tunnin slotti, jonka jätkät aikoivat improvisoida. Tuon 60 minuutin ajan käytiinkin läpi yhtyeen kaikki puolet alkaen shoegaze-hidastelusta yltyen välillä intensiiviseksi jammailuksi nostatuksineen vain lyyhistyäkseen taas synkkiin tunnelmiin. Kolmannen albuminsa miksauksen juuri valmiiksi saaneen yhtyeen yhteissoitto pelittää edelleen, vaikka se melkoista veitsenterällä tasapainottelua ja kaaoksella leikittelyä onkin. Lähemmäs kymmenen Malamujér-keikkaa nähneenä voin kertoa, ettei yksikään ole ollut samanlainen tai tylsä. Yleisön reaktioista ei tuolta keikalta ole mitään havaintoa, sillä olin eturivissä enkä taakseni katsonut. Toivottavasti muutkin ymmärsivät, mistä on kyse, vaikka jälkeenpäin sivukorvalla kuulluista kommenteista päätellen jengi ei ollut oikein ymmärtänyt, että kyseessä oli improkeikka. Mattilan veljekset ja rumpali Mustajärvi luovat yhdessä jotain ihmistä suurempaa, jota ei voi sanoin selittää.

Joose Keskitalo pääsi yllättämään lauantai-illan pimetessä. Settilista sisälsi lähinnä keväällä ilmestyneen ”Julius Caesarin anatomia” -albumin materiaalia, jota yleisö tuntui hieman vierastavan. Itseäni ei haitannut ollenkaan, koska kyseessä on albumi, johon olen pikkuhiljaa kasvanut sisään. Keski-Eurooppaan kallellaan olevat jazzahtavat hippi-iskelmät kuulostivat bändin soittamina täydellisiltä Naamoille. Päämies Keskitalon kummallinen habitus oli myös omiaan mustalaisleiriä muistuttavan pihapiirin tunnelmaa ravistamaan. Huippukohtana viikonlopun keikoilta jäi mieleen ”Piilota se”, jonka saksofoniosuudet menivät suoraan tajuntaan. Levyversiosta vielä pidemmälle viety fonisoolo sai kuuloaistini ja mielihyvähormonit pärisemään erityisen lujaa. Keikka päättyi tietenkin ”Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen” -kappaleeseen, joka sai yleisön laulamaan ja tanssimaan astetta vimmatummin.

Oli siellä myös Pariisin Kevät. Kummastuttava pääesiintyjävalinta näin pienelle festivaalille – pienelle myös siksi, että päälavana toimineen Riihen kapasiteetti on rajallinen. Seinässä oli viisi metriä leveä aukko, jonka uumenista indie pop -joukkio soitti radiosta tunnettuja hittejään. Yleisöön bändistä erottui noin puolet. Alan itsekin pikkuhiljaa lämmetä viimeisimmän ”Kuume”-albumin edm-soundeille, kun näkee niiden toimivan keikoilla tanssibängereinä. Levyltä ei niinkään vielä mutta elävänä konsertissa ja oikean yleisön edessä ”Tiputa sun aseet” ja ”Pilvissä” toimivat minullekin, jolle tanssittava pop aiheuttaa puistatusta. Yleisö nautti ihanasta musiikista pimeässä kesäyössä, ja keikka päättyi varsin harvinaiseen versioon ”Tuu rokkaa mun tanssilattiaa” -biisistä, jota harvoin keikoilla kuullaan. Keulahahmo Arto Tuunela onnistui tällä kertaa lauluosastolla, joten keikka oli automaattisesti hyvä.

Jonoja. Naamojen kokoisella festarilla syntyy väkisinkin jonoja, koska Tuomiston vanhan tilan pihapiiriin ei sovi määräänsä enempää hippejä kerrallaan. Jonottaa sai ruokaa, aamupalaa, keikalle Navettaan, bajamajaan, saunaan, sisään, ulos, takaisin, pois ja niin edelleen. Eipä se kyllä yhtään jaksanut haitata. Me suomalaisethan rakastamme jonottamista, eikä sitä koskaan tiedä, jos sieltä jonon päästä löytyisi vaikka ilmainen ämpäri tai pullakaffit! Väärissä jonoissa jonottaminen vasta hauskaa onkin, pysyy elämässä vitsikäs sävy.

Kari. Teuvo Lomanin cover-kappale Europen ”Carriestä”. Noin sata kertaa. Mihin tahansa meni, siellä se soi tai sitä laulettiin. Ensimmäiset Naamat on varmasti jokaiselle neitsyelle jyrkkä lasku ”Karin” synkkään maailmaan. Ehkä ensi kerralla opin uskomaan, että jokin suurempi voima voi palauttaa mielenterveyteni.

Afterglow. Yhteisöllisyyden, hippiyden ja rentoutumisen jälkeinen olotila jäi päälle viikoksi festarien jälkeen. Ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa olemisen jälkeen jäi voimia, eikä se imenyt niitä toisin kuin yleensä. Tosin festareista takaisin todellisuuteen paluu oli hankala pala hyväksyä, kun kotiutui kulkemaan harmaan Seinäjoen kaduille. Harvoin festareista jää muuta kuin kaipuu ja ahdistus, että tässäkö tämä jo oli. Naamat kuitenkin osoitti, että leirinnän hippiyhteisöllisyydestä voi saada täysin uudenlaisia tuntemuksia ja energiaa, joka kantaa pitkälle.

Mitä vuoden 2017 Naamoilta ei jäänyt mieleen: 

Sideshow-ohjelmaa. Etukäteen hilpeyttä aiheutti vallan nokkelasti järjestetty ohjelma leirinnän puolella. Perä perään hauskasti nimettyjä ohjelmanumeroita ja työpajoja, joihin oli panostettu perinteistä narunvetoa enemmän. Kun pääsi paikalle ja kuuli mega- tai mikrofoniin kailottavan miehen juontoa pienestä katetusta teltasta, hoksasi että tämähän todella on ihmisistä kiinni. Mitään hienoja vimpaimia tai sen hulppeampia puitteita ei sivuohjelmateltassa ollut. ”Erota Olli Lindholm tekstiviestillä”, ”VintiötCover – Esitä Vintiöiltä suosikkisketsisi!”, ”Pyöri oksennuksessa”, ”Perusta katupartio” ja lukuisia muita kiinnostavia viihdykkeitä tarjonnut teltta oli selkeästi tärkeä osa koko festivaalia. Jostain syystä en kuitenkaan koko viikonlopun aikana päässyt paikalle asti todistamaan mitään noista hassunhauskoista aktiviteeteista. Tästä olenkin hieman sättinyt itseäni, ja lupaankin ensi kerralla kierrellä enemmän muissa leireissä, käydä kurkkimassa sivuohjelmateltalla ja sekoilla muutenkin enemmän.

Ikäviä ihmisiä. En tavannut viikonlopun aikana yhtäkään homo sapiens -lajin edustajaa, jota en olisi jaksanut ottaa vastaan tai kuunnella. Tämä on suurinta osaa ihmisistä inhoavalle kyynikolle erittäin harvinaista. Välillä pellolla joku saattoi tuntea olevansa kiertävässä sirkuksessa, kun vastaan tuli aikuisia raavaita miehiä pinkkien keppihevosten kanssa, alastomia hippejä tai yksisarvishaalariin pukeutuneita hahmoja. Tämä kaikki kuitenkin otettiin vastaan täysin vilpittömästi, eikä kenenkään ulkomuotoa kyseenalaistettu. Se on aitoa ihmisyyttä, joka on varsinkin edellisen sukupolven kohdalla useimmiten hukassa. Naamat on silmiä avaava kokemus, vaikka olisitkin jo ”hereillä”!

Järjestyshäiriöitä. Liittyy edelliseen kohtaan. Ihmiset osasivat siivota jälkensä, sopia erimielisyytensä, jos sellaisia sattui ja huolehtia toisistaan. Luulisi tuhannen enemmän tai vähemmän päihtyneen suomalaisen edes vähän uhittelevan toisilleen, mutta en kohdannut kertaakaan inhottavaa tai uhkaavaa tilannetta. Lavan puolella vieraili keikkojen aikana ties mitä hiipparia yleisön puolelta, eikä järjestyksenvalvojien tarvinnut kertaakaan puuttua sekoiluun ja hauskanpitoon. Kertonee asiakkaiden olevan hieman aikuisempia ja järkevämpiä kuin monen muun suomalaisen ryyppyjuhlan kävijäkunnan.

Navettaa. Toisena lavana toiminut pieni kivinavetta veti sisuksiinsa parisen sataa ihmistä, ja jonot keikoille ulottuivat usein alueen portille asti. Tänä kesänä hypejunan keulilla kaasuttava Kalevauva.fi oli yksi noista navetassa soittaneista esiintyjistä. Oikein sopiva valinta kyseisille kekkereille, vaan olisivat vetäneet varmasti Riihenkin edustan täyteen väkeä kikattamaan ja laulamaan. Tarjolla oli myös folkkia sekä burleski-tanssia. Kuulemma mahtava esitys, vaan kuka nyt tissejä jaksaa nousta katsomaan puoliltapäivin lauantaina?

Teksti: Ville Kangasniemi
Kuvat: Milo Partanen