Musiikki elää ikuisesti – Lemmy Kilmister
28.12.2015 koko maailma pysähtyi, kun tieto Lemmy Kilmisterin kuolemasta levisi ihmisten tietoisuuteen. Vaikka Lemmy kärsi vakavista terveysongelmista muutaman viimeisen vuotensa, oli hänen kuolemansa silti ikävä yllätys. Rock ’n’ roll ei tule ikinä toipumaan siitä, vaikka jälkeen jäikin kymmeniä loistoalbumeita ja mittaamattoman suuri vaikutus raskaaseen musiikkiin.
Lemmy edusti omalla tavallaan pysyvyyttä, periksiantamattomuutta ja oman tien kulkemista, varsinkin Motörheadin kanssa. Kaikenlaisia trendejä on tullut ja mennyt, muotisuuntaukset vaihtuneet toisiin ja valtavirta unohtanut monia artisteja uusien noustessa kuuluisuuteen oman 15 minuuttinsa ajaksi. Lemmy aloitti rock-muusikon uransa jo vuonna 1965 The Rockin’ Vickers -yhtyeen kitaristina eikä lopettanut rokkaamista niin kauan kuin henki pihisi. Rock ’n’ roll soi vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, oli se sitten muodissa tai ei. Lopulta tuli aika lähteä vuoden 2015 lopussa, saappaat vielä tukevasti jalassa.
Motörheadin viimeiseksi jäänyt ”Bad Magic” -albumi julkaistiin 2015 elokuun lopussa ja viimeisen keikkansa yhtye soitti 11.12.2015. Viimeinen Suomen keikka soitettiin vain muutamaa päivää aiemmin Helsingin Hartwall Arenalla. Näin ja ennen kaikkea kuulin Motörheadin tuolloin ensimmäistä kertaa livenä muutamien peruuntumisten jälkeen. Lemmy ei ymmärrettävistä syistä ollut enää elämänsä vedossa, mutta keikka oli kaikesta huolimatta ikimuistoinen. Lemmy hoiti noin puolitoistatuntisen setin kunnialla loppuun, vaikka sitten hammasta purren. Keikan jälkeen hän poistui takavasemmalle vähäeleisesti hattu silmillään kuin Clint Eastwood vanhoissa lännenelokuvissa.
Mainos päättyy
Tämän enempää en syvenny Lemmyn elämäntarinaan, sillä sen voi lukea muualtakin. Keskitytään tällä kertaa musiikkiin. Esittelen tässä artikkelissa kappaleita ja albumeita Lemmyn koko uran varrelta.
The Rockin’ Vikers – ”I Don’t Need Your Kind” (”Dandy (Davies)/I Don’t Need Your Kind”, 1966)
Lemmy liittyi The Rockin’ Vickersin kitaristiksi sen muutamaksi viimeiseksi vuodeksi. Yhtye teki kourallisen singlejä, joista suurimmalla osalla Lemmykin soittaa. Musiikki on kevyenpuoleista popahtavaa rockia, mutta yhtye tunnettiin kovana live-esiintyjänä.
Sam Gopal – ”The Sky Is Burning” (”Escalator”, 1969)
Vuonna 1968 Lemmy liittyi psykedeliasävytteistä rockia soittavan Sam Gopalin riveihin. Lemmy soitti kitaraa ja lauloi 1969 julkaistulla ”Escalator”-albumilla, ja myös sävelsi suuren osan sen kappaleista. Levyllä on paikoin varsin rokkaavaa meininkiä, mutta minulle sen parasta antia ovat ”The Sky Is Burningin” ja ”Grassin” kaltaiset haikeat tunnelmointikappaleet, joissa Lemmyn puhdas ääni sekä kauniit laulumelodiat ja sanat pääsevät oikeuksiinsa.
Hawkwind – ”Silver Machine” (”Silver Machine/Seven by Seven”, 1972)
Lemmy kerkesi soittamaan myös vahvasti psykedeelistä avaruusrockia Hawkwindin kanssa muutaman vuoden ja levyn ajan. Hawkwindin ensimmäinen julkaisu Lemmyn kanssa oli ”Silver Machine/Seven by Seven” -single, jonka ”Silver Machine” on ehkäpä Hawkwindin koko edelleen jatkuvan uran tunnetuin kappale. Kitarasta basson varteen siirtyneen Lemmyn soitto ja laulu alkavat pikkuhiljaa saamaan hänelle ominaista rosoisuutta. Lemmy ei varsinaisesti opetellut bassonsoittoa, vaan oppi sen kitaransoittotaitojensa pohjalta soittaessaan keikkoja Hawkwindin kanssa, mikä vaikutti hänen varsin aggressiivisen soittotyylinsä kehittymiseen.
Hawkwind – ”The Watcher” (”Doremi Fasol Latido”, 1972)
”Doremi Fasol Latido” on Lemmyn ensimmäinen albumi Hawkwindin kanssa ja sen päätöskappale ”The Watcher” on hänen ensimmäinen Hawkwindille tekemänsä kappale. Basso pilkistelee välillä taustalla, mutta muuten siinä ei oikeastaan ole kuultavissa Lemmyn biisinkirjoituksen ominaispiirteitä. Kitaranäppäilyn siivittämä rento trippailu kun ei ole sitä perinteisintä Lemmyä.
Hawkwind – ”Lost Johnny” (”Hall of the Mountain Grill”, 1974)
”Hall of the Mountain Grillillä” Lemmyn kirjoittama ”Lost Johnny” eroaa jo huomattavasti levyn muusta materiaalista. Siinä on kyllä Hawkwindmainen mystinen avaruusäänimaisema, mutta muuten se on huomattavasti suoraviivaisempi ja rockimpi kuin muut kappaleet tällä vahvasti progehtavalla ja psykedeelisellä albumilla.
Hawkwind – ”Motorhead” (”Kings of Speed/Motorhead”, 1975)
Lemmyn aika Hawkwindin riveissä jäi muutamaan vuoteen ja ”Motorhead” jäi hänen viimeiseksi heille tekemäkseen kappaleeksi. Pian tuli kenkää, mutta tämän kappaleen mukaan nimettiin Lemmyn seuraava yhtye.
Mainos päättyy
Motörhead – ”White Line Fever” (”Motörhead”, 1977)
Motörheadin ensimmäinen julkaistu albumi oli nimikkoalbumi ”Motörhead” vuonna 1977. Yksi albumi oli tosin äänitetty jo ennen sitä, mutta se julkaistiin vasta myöhemmin nimellä ”On Parole”. Tällä albumilla on mukana versiot muutamasta Lemmyn Hawkwindille tekemästä kappaleesta ja niiden lisäksi yksi cover ja neljä uutta kappaletta. Soundi on Hawkwindia huomattavasti rosoisempi ja rockimpi, Lemmyn ääni kuulostaa jo samalta kuin se tulisi aina kuulostamaan ja energiatasot ovat katossa.
Motörhead – ”Damage Case” (”Overkill”, 1979)
Seuraava albumi ”Overkill” saavutti jo hyviä listasijoituksiakin ja ajan myötä siitä tuli yksi Motörheadin suurimpia klassikoita. Viimeisellä kiertueellaankin yhtye soitti siltä vielä enemmän kappaleita kuin miltään muulta levyltä. Motörheadin oma persoonallinen soundi kehittyi jo aika lähelle sitä, millaisena se nykyään muistetaan.
Motörhead – ”Ace of Spades” (”Ace of Spades”, 1980)
Motörheadin levytysura on täynnä klassikkoalbumeita, mutta varsinkin 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa Lemmyn, Phil Taylorin ja Fast Eddie Clarken muodostama rautainen kolmikko sylki niitä kuin liukuhihnalta. ”Ace of Spades” -albumia voidaan pitää jonkinlaisena tuon aikakauden kulminoitumana, sillä se on täynnä loistavia ja toinen toistaan koukuttavampia kappaleita ilman heikkoja kohtia.
Motörhead – ”Ain’t My Crime” (”Orgasmatron”, 1986)
Tänä vuonna 30 vuotta täyttäneeseen ”Orgasmatroniin” mennessä muutos oli puhaltanut Motörheadin lävitse jo useampaan otteeseen. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ollut jäljellä muita kuin Lemmy, mutta Motörhead jatkoi vahvana.
Mainos päättyy
Motörhead – ”The One to Sing the Blues” (”1916”, 1991)
”The One to Sing the Blues” on yksi varhaisimpia suosikkikappaleitani Motörheadin tuotannosta. Ensimmäisiä kertoja kuullessani Motörheadia tämän kappaleen raaka energia ja intensiteetti tuntuivat käsittämättömiltä.
Motörhead – ”Too Good to Be True” (”Marc ör Die”, 1992)
”March ör Die” on kokonaisuutena melko monipuolinen varsinkin Motörheadin albumiksi. ”Too Good to Be True” edustaa kuitenkin sitä puolta tuosta levystä, joka on taattua Motörhead-tyylistä rock ’n’ rollia. Se on todella yksinkertaista ja tavallista rockia, mutta se eroaa muista vastaavista Lemmyn kauniin haikeiden sanoitusten ja tarttuvan laulumelodian ansiosta. Lemmy oli yksi rock-musiikin parhaista sanoittajista, oli aihe sitten mikä tahansa. Joskus tuntui, että tuo viisas paskiainen tiesi paremmin miltä minusta tuntui, kuin minä itse.
Motörhead – ”I Don’t Believe a Word” (”Overnight Sensation”, 1996)
Tässä kohtaa lähestytään jo Motörheadin uran puoliväliä, mutta minkäänlaisia hyytymisen merkkejä ei ollut havaittavissa. Levyjä tuli edelleen vuoden tai parin vuoden välein, ja loistavia kappaleita oli kerääntynyt vyön alle enemmän kuin monella yhtyeellä koko urallaan. ”I Don’t Believe a Word” näyttää Motörheadin herkemmän puolen, vaikka raskautta ei tästäkään kappaleesta puutu.
Motörhead – ”We Are Motörhead” (”We Are Motörhead”, 2000)
2000-luvun rajat paukkuivat eikä Motörheadin ura ollut vielä lähelläkään loppuaan. ”We Are Motörhead” on nopeaa ja rujosti runttaavaa Motörheadia parhaimmillaan.
Mainos päättyy
The Head Cat – ”Big River (Johnny Cash cover)” (”Fool’s Paradise”, 2006)
Vuonna 1999 perustettiin rock-musiikin superkokoonpano, jossa vaikuttivat Lemmyn lisäksi rumpali Slim Jim Phantom ja kitaristi Danny B. Harvey. Yhtye soitti vanhoja rock-klassikoita ja joitain omiakin kappaleitaan. Perimmäinen tarkoitus oli osoittaa kunnioitusta rockin alkuperäisille uranuurtajille. Muutama albumikin äänitettiin. Vuonna 2006 uudelleenjulkaistiin debyyttialbumi ”Fool’s Paradise” -nimellä ja tuolloin yhtye myös otti käyttöön The Head Cat -nimen.
Motörhead – ”God Was Never on Your Side” (”Kiss of Death”, 2006)
Lemmy ei juurikaan perustanut uskonnosta ja tuo sen vahvasti esille useammassakin kappaleessa. ”God Was Never on Your Side” on musiikillisesti balladin ja raskaan rockin yhdistelmä. Tämän tyylisiä kappaleita Motörhead teki urallaan jonkin verran, mutta tämä on mielestäni yksi parhaista vahvan tunnelatauksensa ansiosta.
Motörhead – ”The Thousand Names of God” (”Motörizer”, 2008)
Tämä on se kappale, josta Motörhead-fanitukseni alkoi joskus vuosia sitten. Sen päällevyöryvä raskaus, brutaali groove ja uskomattoman tarttuvat riffit ja laulumelodia tekivät lähtemättömän vaikutuksen ja herättivät aivan uusia tuntemuksia.
Motörhead – ”I Know How to Die” (”The Wörld Is Yours”, 2010)
Vaikka Motörheadin uralle mahtuu lyhyitä suvantokausia, huonoja kappaleita ja huonoja levyjäkin, olen todella iloinen siitä, että kolme viimeistä albumia ovat kaikki täyttä rautaa. ”The Wörld Is Yours” on ensimmäinen Motörheadin albumi, jonka hankin ja johon rakastuin saman tien. Se on aivan täydellinen rock-albumi; puhdasta energiaa alusta loppuun eikä yhtäkään täytekappaletta.
Motörhead – ”Lost Woman Blues” (”Aftershock”, 2013)
Vuonna 2013 Lemmyn terveysongelmat alkoivat jo varjostaa Motörheadin tulevaisuutta, kun keikkoja ja kiertueita jouduttiin perumaan. Luovuus ja soittotaito pysyivät kuitenkin ennallaan. ”Aftershock” on elinvoimainen moderni klassikko ja Motörheadin albumeista ehkäpä kaikkein monipuolisin. ”Lost Woman Blues” kuultiin myös Motörheadin viimeisellä Suomen keikalla ja minulle se oli yksi keikan kohokohdista.
Motörhead – ”Victory or Die” (”Bad Magic”, 2015)
2015 julkaistu ”Bad Magic” jäi Motörheadin viimeiseksi albumiksi. Parista keskinkertaisesta kappaleesta huolimatta se on mielestäni yksi Motörheadin parhaista albumeista. ”Aftershockiin” verrattuna se on melko suoraviivainen rock ’n’ roll -levy ja sellaisenaan yksi genrensä parhaita. En tiedä, miten Motörhead kykeni uusiutumaan ja silti kuulostamaan itseltään neljän vuosikymmenen ajan varsinkin kun tuona aikana pisin väli kahden albumin välillä taisi olla hurjat neljä vuotta. Jokainen albumi on persoonallinen ja omilla jaloillaan seisova kokonaisuus. Tällaiseen suoritukseen ei ole pystynyt yksikään muu yhtye eikä tule ikinä pystymäänkään. Motörhead oli täysin ainutlaatuinen yhtye ja Lemmy täysin ainutlaatuinen muusikko ja henkilö.
Motörhead – ”Till the End” (”Bad Magic”, 2015)
”Till the End” on lähestulkoon ainut poikkeus ”Bad Magicin” suoraviivaiseen ja selkeään linjaukseen. Tätä haikeaa balladia on vaikea olla kuuntelematta nyt hieman erilaisin korvin kuin levyn julkaisun aikaan. Jotta tämän kappaleen jälkeen ei jäisi liian haikea olo, on seuraavaksi hyvä laittaa joku Motörheadin albumi soimaan.
