Musiikkia, huumoria ja tarinoita kappaleiden takaa – Kauko Röyhkän soolokeikka 20. joulukuuta Savonlinnassa oli mieleenpainuva

Kauko Röyhkä, kuva: Anne Kosonen

Savonlinnan Kulttuurikellari sai harvinaisen nimekkään vieraan, kun kotimaisen rock-musiikin pitkän linjan muusikko, Kauko Röyhkä, esiintyi siellä 20. joulukuuta. Lähes neljäkymmentä vuotta kestäneen uransa aikana Röyhkä on säveltänyt ja sanoittanut musiikkia yli 30 albumin verran sekä esiintynyt ympäri ämpäri Suomea. Yhtyeenä esiintymisen sijasta Röyhkä esiintyi tällä kertaa yksin, vain kitara, laulunsa ja tarinansa mukanaan.

Kulttuurikellarin saliin oli tavan mukaan sijoitettu tuoleja salin seinustoille ja pöytäryhmiä keskelle salia. Valaistus oli hyvin hämärä, mutta lavalle suunnatut valot saivat lavan suorastaan hohtamaan juhlavasti. Lava näytti myös isolta, kun siellä ei ollut tuolin, jakkaran, kitaran ja Röyhkän lisäksi muuta. Tyhjästä tilasta huolimatta Röyhkä täytti tilan hyvin niin musiikillaan kuin tarinoillaankin.

Kauko Röyhkä, kuva: Anne Kosonen
Kauko Röyhkä, kuva: Anne Kosonen

En tiedä johtuiko keikan olohuonemainen kotoisuus Kulttuurikellarin miellyttävästä miljööstä, vai Kauko Röyhkän lämminhenkisestä esiintymisestä (tai kenties niistä molemmista), mutta Röyhkän keikalla vallitsi alusta saakka vapautunut ja lämmin ilmapiiri. Illan kaavana oli pitkälti se, että Röyhkä soitti kappaleen, minkä jälkeen hän esitteli sen tarinan muodossa. Esimerkiksi ”Dora”-kappaleen sointukulku oli syntynyt aikana, jolloin Röyhkä oli vielä hyvin epävarma soittaja. ”Paska kaupunki” ei kuulemma kuvaa Oulua, vaikka muusikko on siellä lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt. ”Disko-Datsun” sen sijaan on ”Miss farkku-Suomi” -albumilta, jonka pohjalta Röyhkä oli kirjoittanut kirjan, josta sitten myös lopulta tehtiin samanniminen elokuva. Illan aikana kuulijat saivat paljon nippelitietoa, jota ihmetellä.

Kauko Röyhkän lähes kaksituntinen esiintyminen jaksottui tunnin jälkeen lyhyellä tauolla. Tauolle ei olisi malttanut mennä, sen verran joutuisasti ilta oli edennyt musiikin ja tarinoiden muodossa. Jälkimmäisellä puoliskolla erityisesti mieleeni jäivät maaninen ”Tuon sulle Alfredo Garcian pään”, Röyhkän ja yleisön spontaani yhteisjammailu ”Steppaillen”-kappaleeseen, joka päättyi nopeasti, kun Röyhkä totesi puolivakavissaan, että ”mitenkäs tämä kappale oikein jatkuu?” Illan aikana oli luvassa myös encore, jonka aikana kuultiin mielenkiintoinen vaellustarina Norjan metsissä Röyhkän menneisyydestä ja illan viimeinen kappale. Luulen, että kaikki lähtivät keikalta hymyssä suin.

Röyhkän soolokeikka oli oivallinen ilta, joka rakentui hienosti musiikin, tarinoiden ja huumorin avulla. Uskallan väittää, että kertomukset olivat yhtä merkittävässä osassa kuin musiikki tällaisessa pelkistetyssä soolokeikassa. Eikä se ole missään määrin väärin. Kauko Röyhkä on erinomainen tarinankertoja, ja olisi suorastaan hölmöyttä olla hyödyntämättä tätä taitoa. Tällaiset yksinkertaiset soolokeikat mahdollistavat myös muusikon ja yleisön välisen keskustelun aivan eri tavalla. Jotenkin se näkymätön kynnys jutella muusikolle alenee, kun huomaa, että hän on aitona itsenään lavalla. Ja se jos mikä edesauttaa hienon illan syntymistä.

Kauko Röyhkä, kuva: Anne Kosonen
Kauko Röyhkä, kuva: Anne Kosonen

Kauko Röyhkä Facebookissa

Raportti: Aleksi Parkkonen

Kuvat: Anne Kosonen

Kommentoi julkaisua