Muutoksia ja kehitystä – haastattelussa Fit for an Autopsyn kitaristi Patrick Sheridan
Yhdysvaltalainen deathcore-yhtye Fit for an Autopsy on julkaisemassa 25. päivä lokakuuta järjestyksessään viidennettä albumiaan Nuclear Blastin kautta. Kaaoszine tavoitti bändin kitaristi Patrick Sheridanin ja jututti häntä ”The Sea of Tragic Beasts” -levyn tiimoilta, bändin kehityskaaresta, sekä bändin keskinäisestä dynamiikasta kiertueilta jättäytyneen bändin kitaristi/tuottaja Will Putneyn kanssa. Voit lukea haastattelun tästä:
Kuinkas vuosi on tähän asti mennyt Fit for an Autopsyn osalta?
Mainos päättyy
Oikein hyvin, sinkkujulkaisujen vastaanotto on ollut uskomattoman positiivista. Olemme alati kehittyvä bändi, ja on aina jännittävää julkaista uutta materiaalia, sillä haluaahan sitä kuitenkin kuuntelijoiden pitävän siitä… Vastaanotto on ollut aivan mahtavaa. Olemme myös kiertäneet paljon ja pian aloitamme headliner-kiertueen, joten vuosi on mennyt oikein hyvin.
Mahtavaa! Olette juuri julkaisemassa uutta ”The Sea of Tragic Beasts” -nimistä levyänne. Ennen kuin mennään levyyn syvemmin, voisitko kertoa hieman levyntekoprosessista? Tapahtuiko tällä kertaa jotain erilaista, vai oliko se pitkälti samaa kuin aiemmin?
Sanoisin sen olleen pitkälti samaa, paitsi että tällä kertaa meillä oli hieman enemmän aikaa levyn tekemiseen. Levy sävellettiin ja äänitettiin jo jonkin aikaa sitten, ja olemme panostaneet siihen aikamoisen paljon. Sanoisin, että aloitimme kappaleiden työstämisen jo pian ”The Great Collapse” -levyn jälkeen, eli prosessi on ollut pitkä mutta kuitenkin pitkälti samoilla linjoilla kuin aiemminkin. Will (Putney, kitara) on bändin pääasiallinen säveltäjä, mutta käymme silti läpi perinteiset ”ideoiden toisillemme lähettämiset” ja palautteen antamiset, joten kaikki pääsevät mukaan vaikuttamaan. Käytännössä teimme kaiken samalla tavalla kuin aiemmin, mutta koko prosessi kesti vain hieman pidempään.
Mainos päättyy
Onko levyn sanoituksilla teemaa tai konseptia? Sinkkujen perusteella taustalla vaikuttaisi olevan jokin viesti…
Meiltä kysytään sanoituksista aika paljon, sillä emme ole kai se perinteisin death metal -bändi… Sanoituksemme eivät välttämättä ole suoraan poliittisia, mutta käsittelemme niissä paljon ihmisyyden konseptia ja sitä, miten kohtelemme toisiamme, eli niihin on helpompi samaistua kuin perinteisiin sanoituksiin sarjamurhaajista ja kaikesta pelottavasta. Mekin rakastamme, toki, sitä tyyliä, mutta olemme tehneet tietoisen päätöksen olla menemättä siihen suuntaan. Käytämme paljon aikaa pohtien, miten kohtelemme toisiamme yksilöinä, ja miten tuhoamme maailmaa ympärillämme ilman huolta siitä, miten se vaikuttaa muihin. Tällä levyllä, ja etenkin ”Mirrors”-kappaleella, keskityimme siihen, miten muiden kohteleminen vaikuttaa ihmisten elämiin, miten tietyn kaltaiset ihmiset muovaavat elämääsi, ja kuinka vaikeaa siitä on päästä eroon. Levyllä on paljon aiheita, mutta mielestäni niitä yhdistää tuo kaikki edellä mainittu. Tuhoamme kaiken ympärillämme, mikä on mielestäni aina pelottavampaa kuin mikään tyypillinen kappale sarjamurhaajasta jahtaamassa jotakin metsässä. Jotkut kirjoittavat sen tyylisiä sanoituksia ja pidämme niistä toki itsekin, mutta valitsemme kuitenkin eri polun.
Pidän musiikissanne juuri siitä, että teillä tuntuu olevan jotain sanottavaa.
Moni ei tunnu käyttävän hyväksi mahdollisuutta tehdä jotain oikeasti hienoa. Enkä tarkoita sitä suinkaan niin, että me olisimme tällä saralla joitain suuria sankareita, mutta kaiken tämän näkeminen omin silmin on iso asia. Kun kuulet ympärilläsi olevien muusikoiden, ihmisten ja uutisten kertovan näistä aiheista, muuttaa se asioita. Tärkeintä on saada ihmiset puhumaan asioista ja toivomme, että onnistumme siinä. Sanoitusten kautta ihmisiin samaistuminen ja sitä kautta tarttumapinnan löytäminen on hienoimpia tapoja yhdistää ihmisiä.
Mainos päättyy
Löytyykö levyltä kappaleita, joista olisit itse erityisen ylpeä?
Olen ylpeä levystä kokonaisuutena, koska se on meille melko suuri riski. Kokeilimme levyllä paljon erilaisia musiikillisia tyylejä ja olemme saaneet paljon arvioita, joissa meitä verrataan bändeihin kaukana genrestämme, mikä on erittäin imartelevaa kuultavaa, sillä ihmiset ovat kuulleet juuri sen, mitä me olemme hakeneet. Fanien tyydyttäminen ja samalla omiin sankareihin verratuksi tuleminen on mahtava tunne. Yksittäisistä kappaleista rakastan ”Mirrorsia”, mutta esimerkiksi meille hyvin epätyypillinen levyn päättävä ”Napalm Dreams” sekä vauhdikkaampi ”Warfare” ovat myös mahtavia. Mainituista viimeinen taitaa olla yksi vittumaisimmista kappaleista, joita olemme koskaan säveltäneet. Kokonaisuutena levy on kuitenkin mahtava, ja levy on samalla ensimmäinen, jonka kohdalla en ole kuunnellut kappaleita myöhemmin läpi ja todennut, että jotkin asiat olisivat ehkä toimineet paremmin toisella tavalla…
Mainitsitkin jo, että muututte jatkuvasti bändinä ja kokeilette rajojanne. Onko se jotakin sellaista, johon pyritte tietoisesti, vai tuleeko se luonnostaan?
Tykkäämme keskenämme hyvin erilaisesta musiikista, ja jos haluamme jatkaa musiikin tekoa yhdessä, tulee musiikki väistämättä muuttumaan ajan myötä. Alamme ottaa riskejä ja kokeilla uusia asioita – eihän kukaan halua syödä joka päivää samaa pitsaa samoilla täytteillä. En siis sanoisi meidän tehneen tietoista päätöstä lähteä juuri tähän suuntaan, mutta ajan ja vaikutteiden myötä se vain tapahtuu. En halua kuulostaa siltä, että tylsistyisin omaan bändiini, en todellakaan tylsisty. Bändinä eteenpäin meneminen tapahtuu osittain luonnostaan, mutta sen täytyy myös antaa tapahtua.
Mainos päättyy
Aiheeseen hieman liittyen: Will kommentoi hetki sitten deathcoren tilannetta, ja sitä, miten siitä tuli ylisaturaation myötä melko tylsää. Mitä mieltä olet asiasta, voiko genre mennä vanhaksi?
Kyllähän se… Ensiksi haluaisin kuitenkin todeta, etten ole puhumassa pahaa koko genrestä. On kuitenkin totta, että mitä enemmän kopioi jotain asiaa, sitä vähemmän tunnistettavaa siitä tulee ajan myötä, tiedäthän? Sen sijaan, että otetaan oma soundi ja työstetään sitä eteenpäin, otetaan jonkun hyvin menestyneen homma ja mennään sillä. Se on toki normaalia ja hyväksi uran alkuvaiheessa, sillä kaikki ottavat vaikutteita ympäriltään. Mutta kun et kehity siitä eteenpäin, päädyt tekemään samaa levyä uudelleen ja uudelleen. Se on haastavaa, mutta kun pyrit astumaan tuosta kaavasta ulos, pidät genren elossa ja tuoreena. On paljon lahjakkaita ja hyviä deathcore-bändejä, mutta mielestäni jossain kohtaa täytyisi vain lähteä kokeilemaan jotain uutta. Emme itsekään kokeile uusia asioita pitääksemme kuulijat kiinnostuneina, vaan haluamme tehdä siistiä musiikkia. En tiedä, vastasinko täysin kysymykseesi, mutta mielestäni sama ongelma on muissakin genreissä: ei suostuta lähtemään uusiin suuntiin.
Mahtava vastaus! Mitkä bändit ovat mielestäsi muuttaneet itseään ja tehneet sen hyvin?
Gojiran ura ja kehitys on ainakin yksi kaikkien aikojen huikeimpia. Vertaile vaikka ”The Way of All Flesh”- ”From Mars to Sirius”- ja ”Magma”-levyjä keskenään – kehitys on jo itsessään uskomaton. Sitten on bändejä kuten Deftones, jonka alkuvaiheen materiaali voisi olla jonkin toisen bändin tekemää… The Dillinger Escape Plan on myös ottanut urallaan paljon riskejä. Osa bändeistä saattaa palata takaisin juurilleen ja kehittyä sitten siitä uudelleen. Mielestäni bändien kehityskaarista voi ottaa paljon opiksi – joskus bändit saattavat julkaista levyn, josta fanit eivät heti pidä, mutta bändin koko uraa tarkastellessa se on ollut järkevä ja luonnollinen valinta. Jos miettii uutta Tool-levyä – bändin jäsenet ovat vuosien varrella muuttuneet ihmisinä, joten se näkyy ehdottomasti myös itse musiikissa. Nine Inch Nails, John Mayer… Voisin jatkaa vaikka loputtomiin! Jos kaikki nuo artistit voivat muuttaa itseään, mikä estää deathcore-bändejä tekemästä samoin? Sitähän tapahtuu ihan death metalinkin puolella: mieti vaikka Behemothia. Sekin lähti black metalista death metal -vaikutteisempaan suuntaan ja siitä vielä edemmäs. Kutsumme sen nykyistä tyyliä ”stadioni-deathiksi”, koska sen musiikki on niin massiivisen kuuloista livenä. Voisin puhua aiheesta tuntikausia…
Mainos päättyy
Fit for an Autopsy on ollut kasassa nyt hieman päälle kymmenen vuotta. Miten bändi sai alkunsa?
Bändi alkoi enemmänkin sivuprojektina. Soitin aluksi Willin kanssa Nothing Left to Mourn -nimisessä hardcore-bändissä, minkä lisäksi soitimme hieman Convergen tapaista äänekästä melua Fit for an Autopsyn ensimmäisen rumpalin, Brianin, kanssa. Minä itse asiassa lauloin… Sen lisäksi soitin vielä A Day of Pigs -nimisessä stoner-bändissä, joten projekteja löytyi. Fit for an Autopsy lähti aluksi käyntiin lähinnä hauskanpitona ja julkaisimme demonkin, minkä jälkeen koko homma hieman simahti. Kun saimme Nate Johnsonin (Deadwater Drowning, Through the Eyes of the Dead) mukaan, lähti kaikki kunnolla käyntiin. Äänitimme ensimmäisen EP:mme ja pääsimme The Red Chordinkin kanssa työskennelleen Black Market Activities -levy-yhtiön piireihin, ja siitä se sitten lähtikin. Kaikki tuntuu tapahtuneen erittäin nopeasti.
Olet ollut Willin kanssa bändissä alusta asti. Minkälainen bändi Fit for an Autopsy on nyt verrattuna kymmenen vuotta sitten?
Will päätti melko aikaisessa vaiheessa bändin uraa, ettei hän kierrä bändin kanssa levytuotantohommiensa vuoksi. Will on kuitenkin se, jolla on suuri visio bändistä, joten päätimme ottaa mukaan kolmannen kitaristin, jotta voisimme kiertää ilman Williä niin, että hän voi sitten keskittyä säveltämiseen ja muihin sitoumuksiinsa. Se oli suuri askel bändin kehitykselle, mutta Tim (Howley) tuo myös oman osuutensa ja ideansa bändin soundiin. Olemme ehdottomasti myös ammattimaisempi bändi, ja mukana on paljon enemmän bisnestä – joskus se ei ole sitä kaikkein hauskinta hommaa, mutta toisaalta on asioita, joita vain täytyy tehdä. Vaikka rakastan tätä, on se kuitenkin myös työni, ja ajoittain raskasta. Sanoisin kuitenkin, että mitä suuremmaksi bändi kasvaa, sitä kovemmin haluan tehdä töitä ja nähdä, kuinka pitkälle pääsemme. Olemme päässeet jo näin pitkälle, ja kaikki vain kasvaa. Vaikka se on työtä, on se samalla mahtavaa.
Koko ”Will ei kierrä bändin mukana” -dynamiikka on aika erikoinen, eikä aivan vastaavaan törmää kovin usein. Koetteko, että siitä koituu joskus myös ongelmia?
Se oli aikaisemmin ehdottomasti vaikeampaa kuin nyt. Ensimmäiset pari levyä tehtiin vauhdilla, mutta ”Hellboundin” aikoihin huomasin, miten järkevä Will on kaiken tämän suhteen. Aluksi hieman vastustin hänen ideoitaan bändin suhteen, mutta minun täytyi vain niellä ylpeyteni. Olen hieman perinteisempi tyyppi, joten ideoiden lähettely toisillemme kotoa läppäreiltämme ei ollut jotain, mihin olin tottunut. Kaiken kaikkiaan vastaukseni kysymykseesi on kuitenkin ”ei”, sillä Will osaa ottaa antamani idean vastaan ja muuntaa sen kappaleeksi tavalla, joka estää turhan viidentoista tunnin sähläämisen studiossa. Olen ehdottomasti kasvanut itse sen suhteen muusikkona. Tilanne ei ole yhtään hankala vaan pikemminkin helpompi: Uutta levyä tehdessä voimme pallotella ideoita ja lähettää ne Willille, ja pian meillä onkin valmis levy. Se on erilaista, mutta se toimii meillä, enkä usko, että voisimme tehdä yhtä hyviä levyjä, jos olisimme kaikki studiossa riitelemässä. Jokaisessa bändissä tuntuu olevan se yksi tyyppi, jonka ympärillä rakentuu ideoita, ja muutkin jäsenet kehittyvät sitten sen myötä. Joka bändissä on se yksi tyyppi, joka onnistuu säveltämään vuodessa 16 kappaletta – ainoa ero meidän kohdalla on se, että kyseinen henkilö ei istu kanssamme keikkabussissa.
Aikamme lähentelee loppuaan, joten kiitos haastattelusta! Haluaisitko sanoa jotakin vielä näin lopuksi tätä haastattelua lukeville?
Kiitos kaikille teille, jotka olette käyttäneet aikaanne kuunnellaksenne musiikkiamme, pidätte siitä tai ette. Se, että joku antaa meille mahdollisuuden, on kaikki mitä voimme pyytää. Kaikille teille, jotka olette kuunnelleet meitä, ostaneet paitojamme ja tulleet keikoillemme – kiitos tuestanne, toivottavasti pidätte uudesta levystä!
Toivottavasti teidät nähdään pian myös Suomessa!
Haluan päästä käymään kaikkialla, joten toivottavasti pääsemme sinnekin pian, ja pääsette näkemään meidät livenä!
Haastattelu: Thomas Frankton
