Levyn synkkä, ilmava folk on vaikuttavaa ja paikoin aivan upeaa kuunneltavaa, mutta uudella 15. syyskuuta ilmestyvällä ”Mareridt”-pitkäsoitollaan Amalie Bruun tuntuu edelleen etsivän Myrkur-projektilleen omaa ääntä ja olemusta. ”Mareridtia” vaivaa paljolti samanlainen epämääräisyys ja onttous kuin esikoispitkäsoittoa ”M.” Samaa hapuilua kuvastaa myös melko tyhjänpäiväiseksi välipalaksi jäänyt livelevy ”Mausoleum.”

Bruun laulaa hyvin ja hänen sävykäs äänensä venyy uskottavasta murinasta ja kirkunasta kauniiseen puhtaaseen lauluun. Hänellä on taito punoa pienillä asioilla painostavia, värikylläisiä ja mielikuvitusta kutkuttelevia tunnelmia. Yksinkertaisen popahtavat ja viipyilevät kappaleet vuorottelevat metallisten ja nopeampien kappaleiden kanssa. Black metal -soundit sekoittuvat pop- ja folk-touhuihin tavalla, joka välillä toimii hyvin, mutta välillä eksyttää kuulijan tehokkaasti. Mukana on kaikenlaista viuluista kuoroihin ja tuplabasariin. Levyllä käytettyä ruotsalaista avainviulua, jonka Bruun esitteli jo lentoyhtiön asiakaslehden jutussakin.

Kappaleiden rakenteissa on samaa kokeilevuuden ja hapuilun tuntua kuin koko levyn kokonaisuudessa. Tunnelmista ravataan toisiin holtittoman tuntuisesti ja luotetaan, että kuulija pysyy mukana. Ensimmäisellä kuuntelukerralla ei käteen jääkään erityisen paljoa. Vaatii useamman kuuntelukerran, että levystä saa mitään otetta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

”Måneblot” on yksi levylle eloa tuovista bläkkisrykäyksistä ja ”De Tre Piker” sekä levyn nimibiisi edustavat kenties puhtainta folkia. Uudella levyllä on aiempaa enemmän englanninkielisiä sanoituksia ja tämä hajottaa levyn pakkaa vielä entisestään. Sinänsä myös englanninkieliset biisit ovat hyviä. Kolmosbiisi ”The Serpent” on kauniin synkkä pop-kappale. Sitä seuraava ”The Crown” tuo jo hiukan liikaa mieleen Austran tai Bat for Lashesin kaltaiset elektropopparit. Levyn lopettava, lapsen äänellä kerrottu, ”Børnehjem” on yllättävä, outo ja hyytävän hieno päätös levylle. Levyn päätyttyä mieleen jää kihisemään kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mitä ihmettä juuri tapahtui?

Promolevyn mukana tulleessa biossa kerrotaan, että Myrkurin musiikissa sekoittuu King Diamondin ”Them” Tšaikovskin ”Joutsenlampeen.” En ainakaan vielä varauksetta allekirjoita vertausta. Myrkurista puhuttaessa on ollut tapana päivitellä, että harvan artistin voi kuvitella täysin luontevasti sekä Tuskan että Flown lavalle. Päivittely on sikäli väsynyttä, että sellaisia artisteja riittää tänä päivänä pilvin pimein, mutta eivät päivittelijät sinänsä väärässä ole. Ehkä tummasävyinen taidefolk voisi olla ”Mareridtia” parhaiten kuvaava määrite.

Levyn yhdentoista biisin joukkoon mahtuu monta hyvää biisiä ja hienoa hetkeä, mutta on myönnettävä, että ei tästä kokonaisuutena ota tolkkua. Silti, tai ehkä juuri sen vuoksi, levy on todella mielenkiintoinen. Vaikuttaa mahdolliselta, että Myrkurista hioutuu jotain timanttista, mutta nyt ollaan vielä tukevasti siinä hioutumisvaiheessa.

7/10

Kappalelistaus:
1. Mareridt
2. Måneblôt
3. The Serpent
4. Crown
5. Elleskudt
6. De Tre Piker
7. Funeral (featuring Chelsea Wolfe)
8. Ulvinde
9. Gladiatrix
10. Kætteren
11. Børnehjem

Kirjoittaja: Pasi Huttunen