Ruotsalaiset ne vaan osaa, vaan amerikkalaiset ja ruotsalaiset yhdessä ne piru vie osaa vielä sitäkin paremmin. Alkuvoimaisen soul-popin, rytisevän garage rockin ja demonisella vetovoimalla puoleensa vetävän bluesin viehkeästi yhteen naittava örebrolaisnelikko lyö pöytään sellaisen paketin, että ”pyhä mylväys” sentään. Alun perin keväällä julkaistuksi kaavailtu kokonaisuus näkee päivänvalon vasta nyt muutamaa kuukautta myöhemmin koronapaussin jälkeen, ja toden totta: priimaa on kannattanut odottaa. Osuvasti nimetty albumi tarjoilee soulin, garage rockin, sähköisen bluesin ja fiftaripopin saralta sellaista tykitystä, että pois alta risut ja männyn kävyt.

Omaa nimeä kantaneen debyyttialbumin ja sen tasavahvan mutta hieman geneerisen seuraajan ”Lady of Goldin” jälkeen ”Holy Moly!” tarjoilee vuonna 2020 Skandinavian parasta, ajattominta ja kansainvälisintä soul-rockia. Albumi on rakennettu harkiten, todella kovalla tyylitajulla pienintä piirtoa myöten. Räväkän soulahtavan, vaikkakin lajissaan hieman tavanomaisen Aretha Franklin -henkisen avausraidan ”Proud Womanin”, suoraviivaisesti tykittävän mutta laulumelodiarytmityksellään tunnelmaa viehkosti keventävän ”Low Roadin” ja hienosti groovaavaan stoner-jurnutukseen nojaavan ”Dreaming My Life Awayn” ilotulituksen jälkeen yhtye hellittää kierroksia upealla stadion-bluesilla ”California”. Yhtye antaa sielua hivelevän, pieteetillä kudotun, kuohkean kermaisen ränttätäntän virrata kuulijan sieluun. Sitten taas tulee boogiesaappaasta ”Rhythm In The Bloodin” lumoavan myrkyllisen svengin myötä. Albumin draamankaaren rytmitys toteuttaa kautta linjan edellä mainitun kaltaista, erittäin onnistunutta kaavaa. Kokonaisuuden kappaleiden tyylillinen ja tempollinen variointi on juuri optimaalista pitääkseen kuulijan mielenkiinnon tiukasti kiinni albumin polveilevassa, rennossa ja hyvin hengittävässä kokonaisuudessa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Jo ensimmäisellä kuuntelukerralla kokonaisuus kolahtaa kovaa, mutta vasta parin pyöräytyksen jälkeen se alkaa äimistyttää huikean korkealla tasalaatuisuudellaan. Samalla väkevä-äänisen ja tyylillisesti paitsi laajalla skaalalla mutta myös upealla äänenkäytöllä biisejä tulkitsevan vokalisti Elin Larssonin osaaminen pääsee oikeuksiinsa. Vokalistin äänijänteiden käyttö on kautta linjan häkellyttävän kovatasoista kuultavaa. Toisaalta yhtään huonommaksi ei jää muukaan yhtye. André Kvarnströmin upeasti groovaava, jyhmeäksi miksattu ja huikealla tyylillä kappaleita täyttävä kannutus yhdessä basisti Kristoffer Schanderin pitkin soittimen kaulaa lukemattomia sävyjä biiseihin loihtiva komppipuoli toimii kuin rasvattu. Bändi groovaa röyhkeämmin kuin aiemmin, pienintäkin piirtoa myöten tarkkaan ja tyylillä harkituilla kitaralickseillä kuorrutetun ja todella muhkeasti svengaavan rytmityön myötä.

Yhtyeen yleissoinnin kruunaa basistin tontilta reilu vuosi takaperin kitaristiksi siirtyneen perustajajäsen Zack Andersonin ja sessiomies Rickard Nygrenin perinteitä kunnioittava ja tarpeeksi monivivahteinen kitarointi. Kirsikkana makean kakun päällä toimii urkuja ja hammondia tunteella ja perinnetietoisella taidolla pumppaavan Nygrenin kauniisti maalaileva kosketinsoitintyö. Yhtyeen virtuositeetti korostuu erityisesti upeasti svengaavassa soitinten välisessä vuoropuhelussa, ja sen erinomaisuus näyttäytyy ennemminkin hillityn määrätietoisessa tyylittelyssä, puhtaan luonnonmukaisella tavalla soitetussa, rennossa ja juurevassa musiikissa. Analogisesti äänitetyn albumin soundimaisema huipputuottaja Andrew Schepsin (mm. Red Hot Chili Peppers, Black Sabbath, Iggy Pop, Rival Sons ja Hozier) miksaustyön jäljiltä palvelee kokonaisuutta täydellisesti pehmeän täyteläisesti ja kuohkesti soivana.

Upean kaihoisat, syvältä sydämestä tulevat bluesit ”Dust” ja ”Wish I’d Known”, sähäkkä roketti ”Bye, Bye Birdie” ja todella kauniilla kitaroinnilla höystetty slovari ”A Song From A Mourning Dove” alleviivaavat albumin loppupuolella kokonaisuuden erinomaisuutta. Ainoa pykälää vaisumpi biisi on albumin päättävä ”Longest Lasting Friend”, jonka pelkistetyn kitaranäppäilyn varaan rakennettu tunnelma jää Larssonin räväkkäotteisesta tulkinnasta ja osuvasta depression kuvauksesta huolimatta kappaleena hieman pliisuksi ja yksiulotteiseksi albumin muihin biiseihin nähden.

Isossa kuvassa kyseessä on kuitenkin röyhkeän ylväs ja kokonaisuutena todella ilmavasti soiva albumi. Blues Pillsin vahvuus on se, että se ei yritä apinoida esikuviaan eikä genrensä vanhoja dinosauruksia, vaan se saa paketin svengaamaan ja elämään täysivaltaisesti omilla vahvuuksillaan. Mikä parasta, Blues Pills ei soita eikä laula uutukaisellaan yhtään nuottia liikaa, ja se on itsessään paljon se. Nyt se on lisäksi saanut myös aikaiseksi pitkäsoitollisen biisejä, jotka potkivat ja vastavuoroisesti kaihostelevat selkeästi uljaammin kuin edeltäjillään. Vanhan oletuksen mukaan yhtyeiden urien vaikeimpina teoksina ja koetinkivinä ollaan pidetty juuri sitä kuuluisaa, vaikeaa kolmosalbumia, jotka myös pitkälti määrittävät osaltaan yhtyeen tulevaisuuden. Mikäli tämä taikausko pitää paikkansa, onnistuu Blues Pills kolmannessa studioalbumissaan lähes täydellisesti. Toivoisinkin kovasti, että ”Holy Moly!”:n myötä Blues Pills saisi viimein karistettua harteiltaan skandinaavisen retrohtavan rockin pitkäaikaisen lupauksen viitan ja että se noteerattaisiin viimein perinteitä vaalivien maailmanluokan rock-yhtyeiden tasoiseksi aktiksi. Kaiken maailman Greta Von Fleetit ja vastaavat retrohtavat hiilipaperikopioyhtyeet kun ovat tämän nelikon rinnalla pino märkää aaltopahvia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

9+/10

Kappalelistaus:

1. 1. Proud Woman
   2. Low Road
   3. Dreaming My Life Away
   4. California
   5. Rhythm In The Blood
   6. Dust
   7. Kiss My Past Goodbye
   8. Wish I’d Known
   9. Bye Bye Birdy
   10. Song From A Mourning Dove
   11. Longest Lasting Friend