Neurosis Tavastialla – tribaalinen, mutta turhan epävisuaalinen kokemus

Yhdysvaltalainen Neurosis on ehdottomasti kaikkien aikojen arvostetuimpien bändien joukossa vyöryvä sludge metalin legenda. Bändi ei täysin uusi näky Suomen kamaralla ole, mutta tänä heinäkuisena iltana bändi saapui viimein omalle klubikeikalleen viime vuonna julkaistun ”Fires Within Fires”-levyn myötä.

Poikkesin Tavastian ovilla tavanomaisesti hieman alle tunnin verran ennen ovien aukeamista tarkistaakseni oven edustalla odottavien määrän. Yllättäen odottelijoita ei tässä vaiheessa näyttänyt olevan yhtäkään, mutta tästä noussut pieni pelko yleisön vähäisyydestä katosi jo lämppäriakti Dark Buddha Risingin soitellessa puolen tunnin psykedoomeilusettiään. Bändi ei ole koskaan ollut minulle sen koommin nimeä tutumpi, mutta sopi kuitenkin hyvin avaamaan iltaa. Bändin tiivis puolen tunnin vyöryttely ilman sen suurempia taukoja (tai tunnelmaa rikkoneita aplodeja) oli hyvä kokonaisuus, joka toimi hyvänä portaana illan varsinaiselle pääartistille.

Neurosisin viimeinen Suomen vierailu Tuskan kakkoslavalla 2014 tuli valitettavasti katsastettua päälavan eturivistä asti, jonka jälkeen bändin uudelleen saapumista on tullut nyt jo kolmisen vuotta odoteltua. Bändin ensimmäisen Suomen klubikeikan helmikuinen julkistus toi kuitenkin lähes kyyneleet silmiin, eikä sillä iloisimmalla tavalla – viisikymmentä euroa pääsylipusta on jo turhan liikaa, ainakin näin suurempien hallikeikkojen ulkopuolella. En halua väittää bändin ratsastavan kulttimaineensa voimalla – bändi ei kuitenkaan aivan häkellyttävän paljoa keikkaile – mutta tuo kynnys oli varmasti joillekin tätä odottaneille ratkaiseva tekijä sen skippaamiselle. Merkkaripöydän huvittavasti kolmekymppiä maksaneet selkäliput (huom, normaalisti sen kympin luokkaa) tuntuivat korostavan tätä, vaikka olivatkin varmasti lähinnä jonkinlaisia keräilyesineitä.

Mutta itse keikkaan. En aivan hirvittävän kauaa ehtinyt illan settiä varten valmistautua, jonka koen kuitenkin näin jälkikäteen jonkinasteiseksi huvittavaksi vahinkovoitoksi. Illasta alun perin kirjoittamaan tullut toimittajatoverini ilmoitti yllättäen keikkaa edeltävänä päivänä pääsemättömyydestään, joten keikalle lähtö oli mahdollisesti elämäni spontaanein Helsingin reissu. Ajattelin tämän valmiuden puutteen koituvan tämän tekstin kohtaloksi, mutta onnekseni tämä epävalmius vain vahvisti illan kokemusta. Nyt onnistuminen nojaa pitkälti omiin kirjoitustaitoihini, pahoittelut lukijalle siitä.

Valtaosa illan setistä oli minulle jo entuudestaan tuttua materiaalia. Esimerkiksi lähes puolet illan setistä koostui viime vuonna julkaistun ”Fires Within Fires”-levyn materiaalista, jota viime vuoden loppupäässä tuli ahkeranpuoleisesti kuunneltua. ”Souls at Zero”-suosikkilevyni oli myös edustettuna kahdella kappaleella (”The Web” ja ”Takeahnase”), eikä bändiä voi oikein fanittaakaan tuntematta ”The Doorway”– ja ”Locust Star”-klassikoita. Varsinainen hittisetti siis. Koko illan mieluisin kokemus tuli kuitenkin hieman vähemmän tutun ”Given to the Rising”-levyn ”At the End of the Road”-kappaleen muodossa, jonka monoliittiseksi äityvä loppuosa pörisi niin helvetin mukavasti salissa ja kehossa, että voisin melkein lähteä vertaamaan sitä samassa tilassa pidettyyn viimevuotiseen Sunn O)))–messuun.

Bändin musiikki nojaa hyvin vahvasti karuun auraaliseen mörähtelyyn, jonka ei ole tarkoitus viihdyttää kuuntelijaa, vaan pikemminkin liikuttaa. Illan soundit olivat tässä suhteessa lähes täydellisyyttä hipovat, sillä soitinten sopiva balanssi oli hyvin saavutettu. Varsinkin kiipparisti Noah Landisin samplet ja ikään kuin oman ständinsä kautta musiikin tunteminen toivat livenä musiikkiin oman tribaalisen puolen, jota ei välttämättä levyltä aina onnistu poimimaan. Pääroolissa oli kuitenkin tietysti ikoninen Kelly/Von Till -kitaristi-vokalistikaksikko, joiden vahvat äänet kantoivat bändin massiivisen ja järkälemäisen soundin yleisölle asti.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Illan suurin valittamisen aihe löytyy kuitenkin hinnoittelun sijaan visuaalisesta puolesta, tai lähinnä sen puuttumisesta. Viitisen vuotta sitten, ”Honor Found In Decay”-levyn aikoihin, bändi päätti erkaantua mukana olleesta visuaalisesta artististaan ja tämän mukana keikoilla nähdystä visuaalisesta annista. Bändi oli noin kahdenkymmenen vuoden ajan heijastanut lavalle kaikenmoisia visuaalisia elementtejä tuomaan musiikkiinsa lisää pintaa, mutta tämän jälkeen päätti keskittyä liveolemuksena uudelleenluomiseen. Tämä toki antaa musiikille omanlaista orgaanisuutta ja raakuutta, sillä paikallehan tullaan kuitenkin bändin musiikin takia, mutta tämän myötä hommasta tuntui puuttuvan ”se jokin”. Parhaat hetket tulikin koettua jo mainitun ”At the End of the Road”-kappaleen loppuvyöryttelyn aikana, kun päätin sulkea silmäni ja antaa ympärillä vellovan äänen ohjata ajatuksia ja kehoa. Jos tähän bändi on tähdännyt, täydet pisteet; olisin silti halnnut edes jotain visuaalista katetta, sillä lavavalaistustakaan ei sen koommin hyödynnetty. Kuvaajaa ei keikalle ehtinyt löytyä, mutta eipähän tässä paljoa visuaalista todistettavaa ollutkaan Steve Von Tillin muhkean parran ulkopuolella.

Tuo mainittu silmiensulkemishetki oli kuitenkin sen verran mieluisa kokemus, että sen myötä on melkein pakko antaa anteeksi visuaalinen puute. Tilanteen paikkasivat kuitenkin illan hyvät soundit, sekä tieto, että nämä Roadburn-hevin (termi omakeksimä) legendat olivat vihdoin täällä. Ilta ei aivan vuoden keikkojen huipulle välttämättä mene, mutta uskoisin sen kuitenkin vuoden lopun listalleni helposti päätyvän. En täysin ehtinyt nähdä ”The Doorway”-finaalin viimeisiä säveliä, mutta niiden etääntyvä todistaminen kävellessä Tavastian ovista ulos bussiterminaalin suuntaan toi jonkinasteista perverssiä finaliteettiä koko hommaan, ikään kuin elokuva olisi siirtynyt lopputeksteihin. Tai sitten se oli vaan sen narikkajonon välttäminen. Aivan sama, mahtavaa viimein saada tämäkin legenda kunnon oloihin festareiden ulkopuolelle.

Settilista:

1. Lost
2. The Web
3. A Shadow Memory
4. Locust Star
5. Fire Is The End Lesson
6. Takeahnase
7. Broken Ground
8. At the End of the Road
9. Bending Light
10. The Doorway

Kirjoittanut: Thomas Frankton
Kuva: Promokuva

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy