Nummirock-festivaaliraportti 2/4 – Torstaina nautittiin synkästä ja aggressiivisesta musiikista: Swallow The Sun, Gaerea ja Satyricon
Torstaiaamuna viileän yön jälkeen Nummirockin festivaalialueelle pääsi kömpimään vasta kello kahden jälkeen päivällä. Kävellessäni kohti portteja eilisen muistot ja musiikki vilisivät vielä päässäni, samalla kun ruokakojujen houkutteleva tuoksu leijui ilmassa. Alueelle raahautuminen oli kuitenkin sen arvoista, sillä …And Oceans avasi torstain päälavan kuin tykillä naamaan ampuen. Yhtyeen viime vuonna julkaisema täyspitkä “The Regeneration Itinerary” -albumi kuului Nummirockin settilistassa tasapainoisesti neljän kappaleen verran, joista yksi oli “The Terminal Filter”. Uusien kappaleiden joukkoon oli ripoteltu myös vanhaa tuotantoa kuten ysärin puolella julkaistu “Trollfan”. Pidin esityksessä eniten futuristisilta kuulostavien syntesisaattoreiden käytöstä, jotka muistuttivat scifi-elokuvista tuttuja laseraseita. …And Oceansin keikalla modernimmat elementit yhdistyivät kauniisti tuttuun suomalaiseen doomahtavaan death metal -poljentaan.
Musiikki jatkui Kaaos Klubilla death metallia soittavan Thyrargon toimesta. Bändissä vaikuttava Alexander Kuoppala muistetaan parhaiten ajastaan kitaristina Children Of Bodomin riveissä. En kerennyt todistamaan kyseistä yhtyettä, mutta uteliaille voin kertoa sen, että muusikot nähdään tänä kesänä myös Kaaos Festivaalilla Vaasassa.
Puoli viiden aikaan oli aika siirtyä kokeellisen musiikin pariin, kun Los Angelesista saapunut Death By Romy nousi rantalavalle. Puolipilvinen sää ei haitannut lainkaan menoa, kun kalifornialaiset alternative metalli -muusikot kapusivat lavalle. Kapinallinen sää toimii hyvin kapinallisen kuuloiseen musiikkiin. Yleisöä oli paikalla ujosti, mutta se on ymmärrettävää sillä kaikki kokeelliset artistivalinnat eivät heti Nummiyleisöä vedä. Kuitenkin he jotka olivat paikalla eturivissä tai baarikarsinan aidassa kiinni hyppivät hymyillen mukana. Death By Romy saikin aina biisien lopuksi innostuneet aplodit. Artistin soundia voisi kuvailla yhdistelmäksi nu-metallia, modernia metallia ja groovaava pop-metallia. Romy Maxine Floresin “breathy” eli hengästyneeltä kuulostava laulutyyli on ominaista jenkkien suosimaan pop-metalliin, mutta ei aina vetoa kaikkiin kuuntelijoihin. Meno oli rouhean alavireistä ja kantoi itseään omalla tyylillään, sekä parani vielä loppua kohden.
Väkevää menoa pienellä huumorilla höystettynä – Grave
Seuraava artisti oli päälavalla riehunut ruotsalainen death metal – legenda Grave. Yhtye on viime aikoina heittänyt keikkaa parillakin kokoonpanolla teemana ”old school” – settilista enkä ollut lainkaan varma, että missä muodossa yhtye lavalle nousisi. Itse asiassa minulla ei oikein vieläkään ole varmuutta, että ketä bändiin virallisesti tällä hetkellä kuuluu. Jotenkin oletin, että paikalla olisi kvartetti, johon kuuluu muun muassa Entombedinkin riveissä vaikuttanut alkuperäinen vokalisti Jörgen Sandström. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan yllätyksekseni bändi nousi lavalle triona ja mukana oli basistina pari vuotta sitten bändin jättänyt Tobias Cristiansson. Ainoana alkuperäisjäsenenä läpi bändin olemassaolon toiminut Ola Lindgren toimi kitaristi – laulajana.
Se, että bändi oli trio, oli oikeastaan ainoa yllätys, sillä muuten bändi jyräsi vakuuttavasti yhdelläkin kitaralla ja tunnetusti Lindgrenin murina on myös syvää sekä tuntuvaa. Keikan avaavasta ”Into The Grave” – biisistä lähtien vanhan liiton löyhkän henki oli vahvasti läsnä ja kyllähän bändi soi hiton hienosti. Lindgren ei ikinä ole ollut mikään erityinen hymypoika, mutta ei hänkään mitenkään pahalla päällä tuntunut olevan. Välispiikkejä hoidettiin kolmelle kielellä ja välillä tuntui, että muistikohan hän varmasti, että missä maassa hän oli. Välillä hän puhui ruotsiksi, välillä englanniksi, mutta löytyihän sieltä ihan selvällä härmällä lausuttu ”onko jano?”.
Basisti Cristiansson sen sijaan näytti nauttivan bändissä takaisin olemisesta ja esiintyminen oli sen mukaista. Hän jaksoi hymyillä, möristä taustoja mukana ja yrittää saada yleisöä mukaan. Paikalle saapuneita ei tosin hirveästi tarvinnut houkutella ja jo toisen biisin aikana pitti alkoi pyörimään. Keikalla kuulluista muun muassa ”Morbid Ways To Die”, ”You*ll Never See” ja ”Deformed” loivat itselleni sellaisen lämpimän olon, että ikään kuin olisin palannut siihen aikaan, kun death metal ensimmäisen kerran iski sydämeen ja lujaa. Ei mitään modernia, ei mitään kaunista, vaan puhdasta möyrimistä ja silloin visuaalinen näyttävyys ynnä muut ulkomusiikilliset tekijät ovat täysin merkityksettömiä. Olipa omalla tavallaan varsin säväyttävä kokemus.
Mainos päättyy
Kaaos Klubilla soitti itselleni tuntemattomia nimiä, mutta sehän on tiedossa, että jonakin vuonna ne voivat olla päälavan bändejä.
Tiukempaa tykitystä ja totista synkistelyä – Slow Fall, Asagraum ja Kneel Before Death
Graven jälkeen välittömästi soittanut Slow Fall riepotteli rankalla kädellä death metaliaan ja bändillä oli kyllä musiikkiinsa erittäin hyvä ote. Biiseissä oli ärhäkkyyden lisäksi vaihtelevuutta, melodioita ja varsinkin kitaristit osasivat loihtia tarttuvia juttuja, mutta toisaalta kyseessä on kymmenen vuotta vanha bändikin, joten ihan mitään aloittelijoita bändi ei ole. Kateeksi ei käynyt nahkatakki päällä vetänyttä laulajaa, kun itse läkähdyin jo pelkästä ajatuksesta. Hyvin hän jaksoi ja äänessä oli hyvää rohinaa.
Sitten mikäli eilinen Barathrum ei napannut, niin nyt bläkkiksen nälkäsille oli herkkua tarjolla. Nummirockin keikkansa peruneen Uadan korvaajiksi saatiin hollantilaisyhtye Asagraum, joka piti yllä tasaisen vakavaa ja synkkää soittoa koko esityksensä ajan. Tässä on mainio esimerkki laadukkaasta perinteiseen black metal -tyyliin nojaavasta yhtyeestä. On myös pakko mainita se, että miesvaltaisella musiikkialalla on sekä tärkeää, että katarttista nähdä pelkästään naisista koostuva yhtye. Monelle tämä saattaa olla sivuseikka, mutta se ei poista sitä faktaa, että naisten tekemän raskaamman musiikin, etenkin black metallin kuuleminen festarilavoilla on vielä marginaalissa. Aiemmin Suomessa Hellsinki Metal festivaaleilla 2023 soittanut Asagraum saa nimensä Asag-demonista. Demonien maailma olikin esityksessä läsnä, sillä kappaleiden välissä kuultiin karmivia ulinoita, jotka tekivät osansa pitääkseen tunnelmaa yllä. Keikan aikana Nummijärvellä sää jatkoi viilenemistään kun nahkarotseja vedettiin ylle ja tuuli se kun vain yltyi Asagraumin uhkaavan ja ajoittain mystisen musiikin tahtiin.
Täytyy myöntää, että olen ilmeisesti elänyt jossain kuopassa, sillä seuraavana näkemäni Kneel Before The Death on sekin jo pitkälti toista vuosikymmentä käyvä yhtye. Savun keskeltä piesseestä yhtyeestä kyllä kuului taito, mutta itselleni yhtyeen ulosanti edusti sitä modernimpaa laitaa, jonka kanssa en ole vielä niin kovin sinut, vaikka bändillä oli myös tarttuvaa melodisuutta mukana. Tämähän ei tokikaan tarkoita, että yhtyeessä olisi mitään vikaa. Päinvastoin, he roiskivat hyvin sekä taidokkaasti ja varsinkin vokalistin äänessä yhdistyi koko äärimetalliin ääniskaala. Jos laittoi silmät kiinni, niin saattoi kuvitella Dani Filthin ja David Vincentin heittävän duo – laulua.
Melankoliaa ja varjoja – Swallow The Sun ja Gaerea
Hieman omituisesti valittu soittoajankohta melankolian mestarille Swallow The Sunille oli puoli yhdeksän aikaan illalla, jolloin oli vielä valoisa taivas. Onneksi kuitenkin pilvinen sää salli yhtyeelle sopivan harmaan ja painostavan tunnelman. Intron käynnistyessä pystyi tuntemaan ensimmäiset vesipisarat kasvoillaan, mikä nosti ihon kananlihalle. Sadekin alkoi kuin käskystä, pilvien nielaistessa keikan alkuvaiheilla viimeisetkin auringon rippeet. Swallow The Sunin kappalelista keskittyi vahvasti uusimpaan “Shining”-albumiin. Kuultiin klassikoita kuten vuoden 2009 “New Moon”, mutta yllättävin kappalevalinta oli “Ghosts of Loss” -albumilta soitettu “Descending Winters” -kappale, joka on yhtyeen raskaampaa tuotantoa. Konsertti päättyi kauniisti “Swallow (Horror Pt.1)” -kappaleeseen, jonka tahtiin oli tutun turvallista huojua yhdessä tuhatpäisen yleisön kanssa.
Torstain artistikattaus oli varsinainen aarrearkku black- ja death-metallin eri tyylisuuntauksille. Portugalilainen post-black ja blackened metalcorea ammentava Gaerea oli torstain, sekä koko Nummirockin yksi odotetuimpia artisteja. Varjohahmoja muistuttuvat muusikot liikkuivat lavalla kuin he olisivat nukkeja narujen päistä ohjailtuina. Valehtelematta en ole ikinä nähnyt muusikoiden liikkuvan niin räjähtävällä kehonkielellä, joka samanaikaisesti oli erittäin hallittua. Soitto alkoi “LBRNTH”-kappaleella, jonka vedenalaisia ääniä möngertävä intro puhkeaa hentoon ja kirkkaaseen naisääneen. Sitä seurasi räjähdyksellä alkava “Nomad”, joka on jatkoa “LBRNTH”:in sävelille. Puolessa välissä keikkaa kuultiin suosittu “Submerged”-kappale pidemmällä introlla venytettynä. Aurinkokin saapui takaisin Swallow The Sun -synkistelyn jälkeen, ja melankolia muuttui väkeviksi varjoiksi. Yhtyeen vokalisti huusi hurmioituneelle yleisölle:
“Tämä on se Suomi, jota me rakastamme!” ”(This is the Finland we love!)”
Yön kuningas valtasi päälavan – Satyricon
Koko päivän odotettu Satyricon saapui lavalle vihdoin hieman ennen keskiyötä. Muusikoiden “Satyr” eli Sigurd Wongraven ja “Frost” eli Kjetil Haraldstad black metallin raameja rikkova legendaprojekti otettiin Nummirockissa raivokkaalla innolla vastaan. Suomessa usein vieraileva yhtye ei taivu oman painonsa alla, vaan hallitsee yleisöä yksinkertaisen voimakkaasti. Wongravenin ääni on tuonpuoleisen kuuloinen, eikä hänen tarvitse paljon muuta tehdä kuin laulaa, ja yleisö on hänen pauloissaan. Huvittavan yksinkertaisesti pukeutuva bändi long-sleeve paidoissaan ja farkuissaan on niitä harvoja black metal -kokoonpanoja, joiden esitys ei kärsi arkisen näköisestä vaatetuksesta. Tämä kertookin jotain musiikin laadusta livenä, sillä jopa teatraalisuuden suurena fanina en koe kaipaavani Satyriconilta lisää mitään kikkoja. Wongraven on karismaattinen, sillä hän ottaa hyvin kontaktia yleisöön vitsailemalla muun muassa Nummirockin päälavan yleisöä jakavasta vihreästä puomista. Hän yllyttikin ihmisiä aloittamaan pitin molemmin puolin puomia, siinä kuitenkin epäonnistuen.
“Onko tämä joku ’woke’-puomi, tai jotain?” (”What is this, some woke barrier or something?”)
Hurmiota herättävänä yllätyksenä kuultiin “The Shadowthrone”-albumilta kappale “Hvite Krists Død”. Oli enemmän kuin nautinnollista kuunnella Satyriconin vanhempaa norjankielistä tuotantoa, vaikka yhtye onkin vakiinnuttanut tyylinsä englanninkielisten sanoituksien parissa. Konsertti päättyi klassikkoihin “Mother North” ja “K.I.N.G” jättäen minut kaipaamaan jo seuraavaa keikkaa, sekä ujosti myös uutta tuotantoa, mikäli sitä joskus tulisi.
Illan viimeiset – Wolfheart ja The Great Southern Ostrobothnian Trendkillers
Inferno-lavalla illan päättänyt Wolfheart pistikin sitten pystyyn sellaiset kinkerit, että ei paremmasta väliä. En ollut aikaisemmin nähnyt bändiä livenä, mutta parempi myöhään kuin liian myöhään. Multilahjakkuus Tuomas Saukkosen johtama ryhmä on kuulemma ollut ensimmäinen eurooppalainen Saudi-Arabiassa soittanut raskaan musiikin ryhmä, enkä enää ihmettele laisinkaan, että miksi. Aina ensisinglestä ”The Hunt” lähtien koko uransa ajalta materiaalia soittanut yhtye sai tuo vimman tartutettua oitis myös yleisöön ja pimeentyneessä Nummirockin yössä letit heiluivat niin yleisössä kuin lavalla. Huolimatta siitä, että soittoaika oli yhdeltä yöllä, niin kyllä jengi jaksoi juosta ympyrää ja elää keikan mukana. Kieltämättä pimeässä illassa myös valojen myötä visuaalinen puoli sai uudenlaista näyttävyyttä. Erittäin oiva päätös päivälle isompien lavojen kohdalta.
Kellon riipiessä kahta yöllä Kaaos Klubilla paiskoi vielä nimihirviö The Great Southern Ostrobothnian Trendkillers ja pienellä matikalla saattoi laskea nimen liittyvän kahteen hienoon asiaan eli Etelä-Pohjanmaahan ja Panteraan. No niinhän se oli ja piru vie, että Pantera soikin heidän käsissään komeasti. Jopa yleisesti vähän enemmän sivuun jääneet biisit kuten ”Revolution Is My Name” ja ”Yesterday Don’t Mean Shit” vetivät haulit himaan. Valitettavasti pitkä kuuma päivä matkustuksineen alkoi verottaa, mutta jos tämä proggis kohdalle osuu, niin älkää missatko.
Mainos päättyy
Kaaoszine raportoi Nummirockin jokaisen festivaalipäivän. Voit lukea keskiviikon festariraportin tästä:
Katso koko Nummirock-torstain kuvagalleria täältä:
Teksti: Selma Savolainen ja Nikki Jääsalmi
