Päättömien lasten vaellus jatkuu – W.A.S.P.-yhtyeen ”The Headless Children” täytti kolmekymmentä vuotta
Julkaistuaan vuonna 1987 livelevyn ”Live…In The Raw” W.A.S.P. oli uransa suhteen uusien haasteiden edessä. Vuodesta 1984 alkaen yhtye oli julkaissut levyn joka vuosi, ja vuonna 1986 julkaistu ”Inside The Electric Circus” ei osoittautunut samanlaiseksi menestykseksi kuin edelliset albumit – Suomessakin kultaa myyneet ”S/t” ja ”The Last Command”. Yhtyeen keulakuva Blackie Lawless on itse asiassa myöhemmin todennut ”Inside The Electric Circusin” olleen suurinta sontaa, mitä levyteollisuus on koskaan julkaissut. Hänen mukaansa se oli väsyneen bändin tekemä väsynyt levy. Bändin osalta vuosi 1987 jäi livelevyn lisäksi mieleen bändin Monsters Of Rock -esiintymisestä Doningtonissa, jossa yhtye pisti lavalla totaalisen hulinaksi. Tuolloin Lawless vielä uhosi W.A.S.P.:in tuoneen vaarallisuuden ja sekasorron takaisin rockiin. Sen jälkeen bändi vetäytyi musiikillisesti hiljaisuuteen.
Lawless on sanonut ajatelleensa aina, että yhtyeen yleisö haluaa kuulla vain seksistä ja holtittomasta elämästä, ja sitähän bändi oli sille tarjoillut. Lawless sanoi ajatelleensa asioita aina laajemmallakin perspektiivillä, mutta ettei ole olettamuksensa vuoksi niistä maininnut. Tauon aikana hän antoi Hit Parader -lehdelle haastattelun, jossa hän päätti kertoa esimerkiksi yhteiskunnallisista näkemyksistään. Tuosta haastattelusta saatu positiivinen palaute rohkaisi häntä jatkamaan asian tiimoilta eteenpäin. Lawless sanoi muutenkin tulleensa tilanteeseen, jossa kaikki sanottava vanhan W.A.S.P.:in tiimoilta oli sanottu. Hän oli tehnyt biisejä kuten ”Animal”, Wild Child” ja ”Blind In Texas”, eikä kuulemma pystyisi enää koskaan ilmaisemaan asiaa sen paremmin. Hän halusi viedä yhtyettä eteenpäin, eikä muuttua parodiaksi itsestään.
Mainos päättyy
1980-luvulla oli vielä tavanomaista, että yhtyeet julkaisivat maailmankiertueidensa ohella albumin vuosittain. ”The Headless Children” -tittelin saaneen albumin tekeminen kestikin odotettua kauemmin, ja viidentoista kuukauden sekä 600 000 dollarin jälkeen levy oli valmis. Lawless tosin vitsaili kulujen kasvaneen suuriksi sen takia, että kitaristi Chris Holmes jätti aina tulematta varattuun studioon. Samaan hengenvetoon hän ihmetteli, että sellaisella rahasummalla voisi olettaa saavan jotain muutakin kuin pienen hopeanvärisen kiekon.
”The Headless Children” olisi W.A.S.P.:in ollessa kyseessä saattanut tarkoittaa paljon konkreettisemmin nimeään, mutta kyseessä oli metafora tulevaisuuden sukupolville, jotka joutuvat kulkemaan tulevaisuuteen ilman, että kukaan kuuntelee niitä. Levyn kansi on varsin säväyttävä. Siinä ison pääkallon loputtomiin syövereihin matkustaa lukematon määrä ihmisiä. Massasta on selkeästi erotettavissa ihmiskunnan historiaan vaikuttaneita veijareita aina Hitleristä, Charles Mansonista ja Ku Klux Klanista Lee Harvey Oswaldin ampuneeseen Jack Rubyyn asti. Lawless sanoi halunneensa kannen, joka on häiritsevä ja epämukava ilman pelkkiä kliseitä. Pääkallo on linkki yhtyeen menneisyyteen, mutta muuten bändi halusi uutta näkökulmaa onnistuen siinä mielestäni hienosti.
Yhtyeen rumpali Steve Riley oli vaihtanut maisemaa ja tilalle tarvittiin enemmän kuin pätevä kannuttaja, sillä uusi materiaali ei ollut niin yksinkertaisen suoraa menoa kuin aikaisemmin. Tilalle astui Lawlessin vanha ystävä, Quiet Riot -yhtyeestä tuttu Frankie Banali. Banalin soitto onkin upeaa kuultavaa, ja vaikka hänet on merkitty levyllä sessiomuusikoksi, lähti hän yhtyeen kanssa myös kiertueelle. Monipuolisemman materiaalin vuoksi arsenaaliin lisättiin myös koskettimet, jotka eivät kuitenkaan olleet mitään syntetisaattorikamaa. Hammondeja saapui kurittamaan legendaarinen Ken Hensley, joka oli Uriah Heep -vuosinaan tehnyt Lawlessiin syvän vaikutuksen. Hensley sattui vielä olemaan basisti Johnny Rodin vanha soittokaveri, joten yhteys löytyi helposti. Hensleyn oli määrä lähteä levyn lisäksi myös kiertueelle mutta en ole varma, kävikö niin. Kiitoslistalla Lawless antaa sekä Banalille että Hensleylle isot kiitokset suorituksistaan, ja kieltämättä aivan aiheesta.
Mainos päättyy
Lawlessin tuottaman levyn avaava ”The Heretic” on kuulemma yhdistelmä Lawlessin suosimaa nopeampaa materiaalia ja Holmesin toivomaa raskaampaa osastoa. Biisin alun sävelet ovat varsin uhkaavan oloiset, eikä jengiväkivallasta kertova kappale ole muutenkaan kovin leppoisa. Hieno se silti on, ja Lawlessin ääni on niin hieno ja omaleimainen kuin se vain voi olla. Lawlessin laulun tehokkuutta lisää hänen taitonsa luoda äänen-ja sananpainotuksilla aivan oma tunnelmansa. Myös Holmes saa näyttää taitojaan, ja sävellys ei esimerkiksi oudohkosta väliosastaan huolimatta ole lainkaan rikkonainen. Sanoituksen viesti ei jää epäselväksi, kun kerrotaan jengien elävän äitiensä itkiessä. Banalin soitossa on voimaa ja ärhäkkyyttä aivan eri tavalla kuin Rileyn läpsyttelyssä (hieman kärjistettynä).
The Who -yhtyeeltä coveroidun ”The Real Me” -klassikon oli alun perin tarkoitus olla singlen b-puoli, mutta sen tarina onnistui levyn teemaan liittyen niin hyvin, että se pääsi albumille. Myöhemmin kappale julkaistiin omana singlenään. Olin levyn ilmestymisen aikaan vielä sen verran nuorempaa koulukuntaa, että The Whon tuotanto ei ollut kovin hyvin hallussa. Siksi ”The Real Me” on muodostunut minulle W.A.S.P.:in ”omaksi” kappaleeksi. Biisillä taitaa olla iso merkitys myös yhtyeelle, sillä se kuuluu edelleen lähes poikkeuksetta bändin keikkojen settilistaan. The Whon kitaristilta Pete Townshendiltakin on kuulemma noussut peukku pystyyn version kunniaksi. Rytmiryhmä Rod ja Banali on soitannollisesti huikeassa vedossa. Kappaleen videoon liittyy muuten Lawlessin vahvistama huhu, että Debbie Gibsonin videoon oli vuokrattu viikonlopun ajaksi kalusto, ja hänen videonsa tullessa valmiiksi oli W.A.S.P. kuvannut sunnuntaina samaan vuokraan oman videonsa.
Nimikappale ”The Headless Children” alkaa jälleen uhkaavan oloisella kosketin/kuoro-osuudella. Kappaleessa yhtenä määräävänä tekijänä on rumpukomppi, joka on kuulemma peruja jo yhtyeen alkuajoilta. Komppi ja kappaleen riffi ovat kuultavissa jo ”Live At The Lyceum” -videolla, jossa ne soivat niin kutsutun ”Meat Songin” taustalla. Tuon kappaleen aikana Lawless teki temput sen ajan shown henkeen. Myöhemmin yhtye päätti pohjan olevan niin hyvä, että sen päälle voi rakentaa kokonaisen kappaleen. Biisissä pääsevät oivaan osaan myös Hensleyn hammondit. Sekä kappaleen sävellys että teksti ovat levyn kärkikastia, ellei jopa kokonaisuutena parhaiten onnistuneita Lawlessin laulaessa kuin riivattu saarnaaja. ”This monster that we call the Earth is bleeding cause the children have been left alone too long” on pysäyttävä rivi, ja liki kuuden minuutin biisissä ei ole mitään ylimääräistä.
Mainos päättyy
Lawless on maininnut levyltä omaksi suosikkikappaleekseen a-puolen päättävän”Thunderheadin”. Pianolla alkava kappale oli ensimmäinen levylle valmistunut kappale, joka antoi suuntaa koko albumille. Huumeiden vastainen kappale on toinen levyn kahdesta Lawlessin ja Holmesin yhdessä kynäilemästä kokonaisuudesta. Sävellys on huikeaa tasoa, ja sovitus varsinkin laulujen osalta on aivan omaa luokkaansa. Väliosassa on kuultavissa huumeiden ja käyttäjän välinen keskustelu, jossa tilanteen herruudesta ei jää epäselvyyttä. Kerta kaikkiaan mykistävä kappale.
B-puolen avaa ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Mean Man”, joka tarttuvan riffin avustuksella kertoo kuulemma Chris Holmesista. Holmes on myöhemmin ihmetellyt Lawlessin tarvetta maalata hänestä moinen kuva ja kieltänyt olevansa millään tavalla ilkeä mies. Kappale on kuitenkin menevän rokkaava, ja varsinkin singlen kansi on aika hauska. Lawless onkin sanonut, että vaikka levyn yleisilme on vakava, ei tarkoitus ollut kuitenkaan olla niin vakava, että kaikki hauskuus katoaisi. Rockin tarkoitus on olla hikistä ja haisevaa ”Mean Manin” ollessa oiva soundtrack siihen tarkoitukseen. Lause ”A tattooed madman, hell on wheels” saattaa hyvinkin pitää Holmesin kohdalla paikkansa, ja kyllähän hänestä kiertäneet huhut Helvetin enkelin lapsena sekä kuuluisa uima-allas-haastattelu antoivat aihetta epäillä kappaleen kertovan juuri oikean version hänen tarinastaan. Levyllä muuten vierailee taustalaulajan ominaisuudessa Holmesin silloinen vaimo Lita Ford.
”The Neutron Bomber” ei vastoin yleistä käsitystä kerro Yhdysvaltojen entisestä presidentistä Ronald Reaganista vaan Lawlessin vanhasta ystävästä, jolle tulipalojen sytyttäminen oli sydämen asia – ”Pyrotechnical wizard” kuten Ronnieta kappaleessa kuvaillaan. Sittemmin hän on kuulemma päätynyt paikkaan, jossa ei saa enää tulta aikaiseksi. Kappaleen erinomaisuudesta huolimatta se ei kuitenkaan erotu erityisemmin kokonaisuudesta, vaan se pitää lähinnä yllä albumin kovaa tasoa kertosäkeen jäädessä kummittelemaan helposti takaraivoon.
”Mephisto Waltz” on kaunis akustinen välipala, joka johdattaa ”Forever Free” -balladiin. Videon seuraksi saanut biisi julkaistiin myös singlenä. Tunteikas kappale kertoo Lawlessille tutusta naisesta, joka menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa. Ehkä siitä johtuen Lawlessin laulussa on aivan erityinen tunnelataus. Kaunis biisi sisältää väliosan, jossa Lawless laulaa tuskaansa koko sydämensä voimalla lopputuloksen ollessa vähintäänkin pysäyttävä.
Mainos päättyy
Sen jälkeen palataan W.A.S.P.:ille tutumpaan rytkeeseen, ja ”Maneater” heijastaa rokkaavuudessaan vahvasti kaikuja yhtyeen menneisyydestä. Biisi on rakkauslaulu moottoripyörille – taitavat erityisesti Harley Davidsonit olla Lawlessin mieleen.
Samanlaista tykitystä edustaa levyn päättävä ”I’m a rebel” -huudolla käynnistyvä ”Rebel In The F.D.G.”. Lawless on paljastanut, että tuon mystisen kirjainyhdistelmän takana on termi ”fucking decadent generation”. Vanhoja viitteitä voi löytää vaikka lauseesta ”I’m a bad child, come on and love me” varsinaisen biisin edustaessa ehkä eniten yhtyeen historiaa. Oiva päätös levylle, joka oli yhtyeen uralla selkeä askel eteenpäin.
Levy-yhtiö pelkäsi tyylimuutoksen vaikuttavan yhtyeen suosioon, mutta levystä kasvoikin yhtyeen myydyin albumi kautta aikain. Lawlessin pyrkimys vakavammin otettavaksi artistiksi oli onnistunut, ja kritiikki ympäri maailmaa oli suitsuttavaa, sillä esimerkiksi sekä Kerrang että Metal Hammer antoivat levylle täydet pisteet. Levy eli ajan hengessä, ja valitettavasti tuo henki elää vielä kolmekymmentä vuotta myöhemminkin, missä lienee yksi syistä siihen, miksi levy ei ole menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan. Siitä huolimatta, että yleensä liikutaan vaarallisilla vesillä yhdistettäessä politiikkaa raskaaseen musiikkiin, oli Lawlessin veto erittäin onnistunut. Levy teki minuunkin sen vakavuudella vaikutuksen, vaikka minulla ei Pohjanmaalla ollutkaan vielä tuolloin kovinkaan läheistä kontaktia jengiväkivallan, huumeiden tai ydinsodan kanssa. Levy eksyy yhä tänäkin päivänä usein soittimeen, ja se tekee vaikutuksen niin bileissä kuin yksin kuulokkeilla kuunnellessa. Klassikko isolla K:lla.
Mainos päättyy
