Paluu raskaaseen jyrinään: Arviossa Eluveitien ”Ategnatos”

Sveitsiläinen folk-metal yhtye Eluveitie julkaisi Nuclear Blastin kautta kahdeksannen studioalbuminsa ”Ategnatos” perjantaina 5. päivä toukokuuta 2019. Edellisen raskaamman levyn ”Originsin” julkaisusta on kulunut aikaa jo viisi vuotta, joten tutumpaa ja tunnusomaisempaa musisointia on saatu odottaa jo hyvä tovi.

Vuonna 2016 bändin kolme alkuperäisjäsentä Merlin Stutter (rummut), Ivo Henzi (kitara) ja Anna Murphy (puhdas laulu) erosivat yhtyeestä ja tilalle astuivat Jonas Wolf (kitara), Alain Ackermann (rummut) sekä Michalina Malisz (kampiliira). Alkuvuodesta 2017 Fabienne Erni (puhdas laulu, harppu) liittyi yhtyeeseen. Akustinen pitkäsoitto ”Evocation II: Pantheon” julkaistiin elokuussa 2017. Saman vuoden loppupuolella yhtye julkaisi ensimmäisen kappaleen ”Rebirth” tulevalta albumilta. ”Ategnatos” on bändin toinen albumi sen nykyisellä kokoonpanolla. Albumin nimi (käännettynä ”Reborn”) viittaa koko sen läpikulkevaan teemaan kuolevaisuudesta ja uudelleensyntymästä.

”Ategnatos” on tyylillisesti verrattaen samankaltainen ”Originsin” kanssa. Raskaiden hieman Gothenborgin soundiin kumartavat kitarariffit rytmittävät kappaleita, antaen samalla moitteettomasti tilaa perinteisille kansansoittimille, jotka ovat avainasemassa Eluveitien äänimaailman luomisessa. Eluveitien tunnusomainen tyyli syntyy kansanmusiikin ja death metalin mutkattomassa yhdistelyssä. Iso osa albumin sanoituksista on laulettu bändille perinteiseen ja tuttuun tyyliin kelttiläisellä Gallan kielellä.

Albumin avaa sen nimikkokappale, jossa puhutun osuuden ja kylmät väreet nostattavan intron jälkeen biisi ja oikeastaan koko albumi polkaistaan kunnolla käyntiin. Alkupään biiseistä erityisesti painuvat mieleen loistava ”Deathwalker” sekä ”A Cry in the Wilderness”. Muita ehdottomia kohokohtia ovat hieman popahtava ”Ambiramus”, Arch Enemyn tyylinen kaahailu ”Threefold Death”, balladi ”Breathe” sekä lopetusbiisi ”Rebirth”. Albumilla on kaikenkaikkiaan 16 kappaletta, mikä on ainakin omaan järkeen liian suuri määrä millekään albumille. Vaikka osa kappaleista ovat interludeja ja ne luovat paikoin oivia siltoja kappaleiden välille, ei niiden skippaaminen hirveämmin häiritse kuuntelukokemusta. Alusta loppuun kuunneltaessa jokaiselle kappaleelle kuitenkin tuntuu löytyvän paikkansa isossa kokonaisuudessa. Kaikissa biiseissä on jotain hyvää ja koukuttavaa, mikä tekee kokonaiskokemuksesta hyvin miellyttävän. Vertailussa kuitenkin albumilla on selkeästi loistavia biisejä ja niitä vähemmän hyviä biisejä, joita karsimalla aikaan olisi saatu eheämpi ja varmempi lopputulos.

Tuotannollisesti albumi kuulostaa hyvältä. Miksaukseen on nostettu tasapainoisesti bändin kaikkien yhdeksän jäsenen osuudet. Olen hiljattain kuunnellut useita albumeita, jotka kuulostavat enemmän luonnollisilta. Niihin on sisällytetty lukuisia musiikillisia elementtejä ja niistä on puuttunut se täyteen ahdettu fiilis ja muovivuus, mikä on pilannut monta pontentiaalista hyvää levyä, jotka ovat taas avautuneet paremmin livenä. Tiedän etten ole yksin tämän huomion kanssa, onkohan näidenkin arvosteluiden kirjoittaminen ja asian esille nostaminen kantanut hedelmää? Mene ja tiedä. Vokalisti Christian ”Chrigel” Glanzmannille täytyy nostaa hattua täysin kympin arvoisista murina- ja ärjyntäosuuksista. Mainittakoon vielä loistava kitarasoolo kappaleessa ”Black Water Down”. Uusi naisvokalisti Fabienne Erne on mielestäni myös täysin tervetullut jäsen bändin melko poikkeuksellisen suureen kokoonpanoon. Vaikka tästäkin voi olla montaa mieltä, niin omaan makuun Fabienne laulaa edeltäjänsä Anna Murphyn suohon ja antaa bändille tällä albumilla ja myös tulevilla julkaisuilla mahdollisuuden kehittyä entisestään.

Itse olen kyseiseen orkesteriin tutustunut vasta muutama vuosi sitten (joitain yksittäisiä biisejä lukuunottamatta) enkä näin ollen ole osannut nähdä viime vuosien miehistönvaihdoksia millään tavalla huonona asiana. Parempi näin. Eluveitie on nykyisellä kokoonpanollaan kirjoittanut uransa (ehkä vielä liian aikaista sanoa parhaan) eheimmän albuminsa sen suuresta kappalemäärästä huolimatta. Vanhoille faneille miehistönvaihdoksista ja uusista ulottuvuuksista huolimatta ”Ategnatos” on ehdotonta korvakarkkia. Ne, joille bändi on yhä tuntematon: Tämä on viimeistään se hetki, jolloin tuo virhe tulee korjata.

8/10

1. Ategnatos
2. Ancus
3. Deathwalker
4. Black Water Down
5. A Cry In the Wilderness
6. The Raven Hill
7. The Silvern Glow
8. Ambiramus
9. Mine is the Fury
10. The Slumber
11. Worship
12. Trinoxtion
13. Threefold Death
14. Breathe
15. Rebirth
16. Eclipse

Kommentoi julkaisua