Pastellivärien, juustoisuuden ja hiuslakan pöyhkeä pölähdys – arviossa Chez Kanen ”Reckless”

Kun brittiläinen, hard rockia verevästi vetävä tukkapoppari Chez Kane julkaisi omaa nimeään kantavan debyyttialbuminsa vuonna 2021, moni piti sitä vain pirteänä nostalgiahankkeena. Nyt kyntensä jo toisellakin sopivasti yliammutulla kasarihenkisellä albumilla (”Powerzone”, 2022) näyttänyt tukkapoppari on tullut kolmanteen kokopitkäänsä.

Kolmas albumi ”Reckless” todistaa kaikessa virnuilevassa korniudessaan, ettei kyseessä ollut pelkkä kokeilu, vaan täsmäpiikki kasarin loppupuoliskon ytimen pastellinväriseen pop-rock-suoneen. Ruotsalaisen juustorock-muusikko-tuottajan, Danny Rexonin (Crazy Lixx) ja Kanen yhteistyö on onnistunut hiomaan laulajattaren artistista timanttia entisestään. Lopputulos on häpeilemätön, säälimättömän sokerikuorrutettu ja dynamiikaltaan räjähtävä kunnianosoitus 1980-luvun tukkaspraynkatkuiselle areenarockille.

”Reckless” ei pyydä anteeksi olemassaoloaan. Se on albumi, joka tuntuu siltä kuin Lee Aaron, hysterian vallassa tunteillut Def Leppard, alkuaikojen Robin Beck ja Vixen olisi puristettu samaan muottiin ja ladattu nykyaikaisilla tuotantotehoilla. Avausraitana toimiva albumin nimibiisi iskee heti pöytään levyn teesit: massiivisen huudatuskertsin, glitterisateena sokerisen menevien poppikiertojen yllä kimaltavat syntetisaattorit, makean saksofonisoolon ja Kanen sähäkän eläväisen äänen, joka taipuu vaivatta sielukkaasta matalasta rekisteristä lasinsärkyvään yläkertaan.

Vaikka levy nojaa vahvasti pastellinsävyisen spandex-rockin kulta-aikoihin, se ei kaadu omaan painoonsa. Syinä tähän ovat Kanen taidokkuus, nyanssitaju ja häpeilemätön heittäytyminen. Merkille pantavaa on myös, että hän ei pelkästään imitoi esikuviaan, vaan ottaa kappaleet suvereenisti haltuun. Tästä esimerkkeinä petollisen tarttuvasti laukkaava ”Night of Passion” sekä rockimpaa vaihdetta tarjoilevat ”Personal Rock ’n Roll” ja ”Strip Me Down”. Kuulijan tehokkaasti viettelevä, Dion muinaisen hyväntekeväisyysbiisin, ”We’re Starsin” kaikuja sisältävä ”Tongue of Love” on parhaimpia uusia kasarihenkisiä biisejä miesmuistiin. ”Love Tornado” taas voisi periaatteessa olla Blackie Lawlessin räkäisellä raspilla vedettynä W.A.S.P.:in ilkeämielinen rakkauslaulu. Albumin huippunumero on kuitenkin loppumetreillä kuultava, eniten omillaan seisova ”Too Dangerous”.

Mukaan on solahtanut myös pari tyhjänpäiväistä nenänkaivuu-rockettia, kuten edellä mainittuja vaisumpi ”Bad Girl” ja pidemmän päälle haukotuttava lutkutus-rock ”Street Survivor”. Albumin selkeimpänä tyhjäkäyntinumerona on kuitenkin albumin päättävä, varsin ideaton ”Bodyrock”.

Rexonin ruuvaama äänituotanto on kauttaaltaan kirkkaasti soivaa ja New Yorkin kasarin AOR-viitteistä. Kliinistäkin se on, mutta sellaisenaan se palvelee nostalgisen genren lainalaisuuksia täydellisesti. Rummut paukkuvat ylikorostuneesti, minkä lisäksi kitarasoolojen tilutukset ja venytykset on annosteltu juuri oikeassa suhteessa. Onneksi myös bassotaajuudet kuuluvat tällä teoksella kunnolla ja livehenkisesti, toisin kuin mitä latteasoundisella kasarilla oli standardina.

Kriittisesti tarkasteltuna ”Reckless” on albumina tietysti täysin vailla uusia innovaatioita. Se on yksin kasarilapsille ja retro-uskovaisille omistettu genretuote sanan varsinaisessa merkityksessä. Sen sanoitukset pyörivät ikuisten nuorisoon purevien teemojen – kaipuun, vapauden, heruttamisen ja särkyneiden sydämien – ympärillä kaikessa naiivisuudessaan.

”Reckless” on täsmälääkettä niille, joiden mielestä musiikki oli parhaimmillaan silloin, kun hiuslakka oli halpaa ja kertosäkeet suuria. Chez Kane on näiden esitysten perusteella nousemassa genren uudeksi kiintotähdeksi, joka hallitsee tonttinsa suvereenisti. Jos kaipaat musiikiltasi syvällisyyttä tai yhteiskuntakritiikkiä, olet mahdollisimman väärässä paikassa. Jos taas haluat tuntea vauhdin huuman avoauton kyydissä, tämä on vuoden tärkein albumihankinta. Kyseessä ei ole mikään hommaa kerralla läskiksi lyövä ja vitsiä loppuun asti alleviivaava Steel Panther -pastissi, vaan paljon uskottavampi ja parempi. Tämä brittigimma yhtyeineen on nimittäin irti ja auttaa sinua unohtamaan tylsän ja masentavan todellisuuden 40 vuotta kyseisen musiikinlajin menestyksen päiviä myöhemmin.