Perinnetietoinen ja vahva katsaus deathcoreen – arviossa Thy Art Is Murderin uusi albumi ”Dear Desolation”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 22.8.2017

Vuoden 2017 aikana on ehtinyt ilmestyä monta mainiota deathcore-albumia; niin Aversions Crown, Fit for an Autopsy, Lorna Shore, Oceano, Rings of Saturn, Within the Ruins kuin myös The Acacia Strain ovat julkaisseet uutta musiikkia, mikä pitää genren elossa ja virkeänä. Helmikuussa uuden albuminsa julkaissut genren pioneeri Suicide Silence muutti huomattavasti tyyliään ja on saanut aikaan paljon keskustelua deathcoren tulevaisuudesta. Edellä mainitsemani yhtyeet ovat julkaisseet kelpoja albumeja, mutta tyylillisesti niissäkin on mukana paljon muutakin kuin pelkkää deathcorea. Tässä kohtaa näyttämölle astuu Thy Art Is Murder, jonka uusi ”Dear Desolation” -albumi pitelee genren soihtua vereslihaisessa nyrkissään.

Tasaiseen tahtiin albumeita julkaissut yhtye on ylläpitänyt suhteellisen yhtenäistä tyyliä, joka ei turhaan kurkottele muualle vaikutteita hakemaan. Tällä albumilla on kaikkea, mitä genren fani voi odottaa: tyylin tavaramerkiksi muodostuneet breakdownit, raskaalla otteella sahatut matalat riffit, voimakkaat murinavokaalit, sekä suuri määrä energiaa ja höyryjen päästelemistä. ”Slaves Beyond Death” polkaisee albumin käyntiin blast beattien ja uhkaavien riffien tykistökeskityksen ankaralla voimalla. Albumin musiikki on hyvin uskollista klassiselle deathcorelle pääpainon ollessa kuitenkin selkeästi death metallin perinteessä aikaisempien albumien metalcore-vaikutteiden sijaan. Lauluraidoissa on myös hivenen etäinen tuntu, ikään kuin ne olisi laulettu paikoitellen toisesta huoneesta. Tästä syntyy erikoinen efekti, mikä sopii kuitenkin hyvin kokonaisuuteen. Pomppivat ja rytmikkäät staccato-riffit, joita kuultiin yhtyeen ”Hate”-julkaisulla, ovat väistyneet paljon suoraviivaisempien ja tremolona soitettujen nuottiryöpytysten tieltä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Vaikka ”Dear Desolationin” kantavaksi voimaksi muodostuukin sen valtava energia ja aggressio, muuttuu kaava hyvin yksipuoliseksi ja ennalta arvattavaksi. Jokainen kappale on koottu hyvin samanlaisista osista, eikä kaavasta varsinaisesti poiketa missään kohtaa. Hengähdystaukoja ei juuri ole edes kappaleiden itsensä sisällä, joten Thy Art Is Murder on todellakin tullut rikkomaan paikkoja, ei antamaan kovin helppoa tai dynamiikkansa puolesta rikasta kuuntelukokemusta. Albumin keskelle sijoitettu ”Death Dealer” yrittää luoda hieman erilaisempaa tulokulmaa ja fiilistä, mutta sekin kehittyy intron jälkeen hyvin samanlaiseen tyyliin kuin muutkin kappaleet. Aikaisempi levytys ”Holy War” sisälsi melodisempia mattoja kaiken räimeen alla rakentaen kappaleet usein uhkaavan kuuloisista pienistä melodian pätkistä. Samaa on haettu osittain myös ”Dear Desolationilla”, mutta tämä elementti jää kuitenkin hieman taka-alalle.

Kyseessä ei siis ole musiikillisesti monipuolisin deathcore-julkaisu, mutta totisesti yksi genrelle uskollisimmista ja vahvimmista kokonaisuuksista. Kappaleet kuten ”Man Is the Enemy”, Behemoth-tyylinen ”The Son of Misery” ja ”Puppet Master” ovat adrenaliiniryöpyn takaavia ralleja, jotka kohoavat ehdottomasti albumin parhaimmistoon. ”Dear Desolation” on hyvin perinnetietoinen katsaus genreen, joka etsii ja oikeuttaa paikkaansa metallimusiikin aallokossa. Genren pohtiessa omaa identiteettiään suosittujen artistien julkaisujen avulla on hyvä, että Thy Art Is Murder jatkaa itselleen ja tyylilleen uskollisena tarjoten albumillisen väkevää, aggressiivista ja todella voimakastahoista musiikkia.