Pienet vihreät miehet – Klassikkoarviossa Green Dayn ”Dookie”

Green Dayn kolmas studioalbumi ”Dookie” materialisoitui levykauppojen hyllyille 30 vuotta sitten 1. helmikuuta 1994. Se oli yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto suurelle levy-yhtiölle. Tästä syystä moni alakulttuuripoliisi syytti revohkaa itsensä myymisestä, repäisi ihokkaansa ja laittoi bändin boikottiin. Mutta kauppa kävi ja levy nosti trion lentoon. ”Dookie” äänitettiin syksyllä 1993 Fantasy studioilla Kalifornian Berkleyssa. Albumin tuotannosta vastasi Rob Cavallo yhdessä Green Dayn kanssa ja julkaisuvuoden aikana levyltä lohkottiin neljä singleä pitämään mielenkiintoa / myyntiä yllä.

Runkkaamisen iloista ja muista nuoruuden peruskivistä äärimmäisen terävästi turiseva ”Longview” starttaa ikimuistoisella bassokuviolla, jota tukee tomimätke taustalla. Laulu liittyy mukaan ja allekirjoittaa biisin levyn parhaaksi. Lyhyestä väliosasta siirrytään räjähtämällä yhtä lyhyeen kertosäkeeseen. Osia kierrätetään perinteisellä kaavalla. C-osassa ei levottomalla nuorukaisella ole tekstin perusteella motivaatiota mihinkään, mutta hieno moniääninen laulu laittaa epäilemään sanoja. Kappale feidautuu ja loppuu kuin alkoikin. Kitara soittaa simppeliä kuviota katoavan bassolurinan päälle.

Jo Green Dayn edelliseltä albumilta tuttu ja nyt uudelleen versioitu ”Welcome To Paradise” rävähtää käyntiin raisulla kitaralla, joka saa välittömästi seurakseen muun orkesterin. Laulu honottaa iloisesti ja A-osa vyöryy vastustamattomasti eteenpäin. Kertosäe pysyy kertakuulemalta mielessä lopun elämän. Osat kiertävät jälleen kuten rock-musiikissa pitääkin. Basso maalaa väliosassa uhkaa taivaalle ja meininki on pelkistetyn yksinkertaista, mutta tappavan toimivaa. Kun sanottava on saatu sanottua, ”Welcome To Paradise” lyödään yhteisiskulla pakettiin.

Kitararenkutus ja laulu esittelevät ”Basket Case”– biisin. Odotuksia nostatetaan heti kättelyssä komeasti. Haitsu polkee taustalla ja bändi rojahtaa kehiin, kunnes yksinäinen kitara saa jauhaa omaa kuviotaan hetken. Kappaleessa on kivikovaa hittipotentiaalia. Paalujunttameiningin keskeyttää taidokas ja kepsakka radioystävällinen poppunk-rallattelu. ”Basket Case” on rakenteellisesti ohkainen kuin mikä, mutta kaikkea on juuri sopivasti ja touhu rokkaa viimeisen päälle. Bändi lyö hidastetut loppuiskut ja kuuntelija on kuulemaansa tyytyväinen.

”When I Come Aroundia” luonnehtii keskitempoinen hyppelymeininki. Osat seuraavat toisiaan sujuvasti ja yksinkertainen on jälleen kaunista. Väliosa johtaa suoraan taas luonteenomaisesti kerrasta mieleen jäävään lyhyenläntään kertikseen. Kappaleen monotoninen rytmatiikka ei oikein tahdo kantaa koko biisin mitalta, vaikka mittaa ainoastaan 2:59 onkin. Se ei kuitenkaan millään muotoa pilaa kokonaisuutta. Albumille harvinainen kitarasoolo kestää vain silmänräpäyksen. Lopussa hoetaan viisun nimeä ja laitetaan touhulle piste miltei huomaamattomasti.

”Dookie” ei ole kolmen vuosikymmenen aikana muuttunut nostalgiapläjäykseksi. Se on säilyttänyt energisyytensä ja sisällyksellisen merkityksellisyytensä olematta kuitenkaan yltiövakava. Albumin biisit raikaavat levylautasella edelleen yhtä rapsakan tuoreina kuin vuonna ysineljä. Aika ja ajan henki ovat muuttuneet, mutta ”Dookie” soi ajattomana. Siihen ei moni levy pysty.

Kappalelistaus:

1. Burnout
2. Having A Blast
3. Chump
4. Longview
5. Welcome To Paradise
6. Pulling Teeth
7. Basket Case
8. She
9. Sassafras Roots
10. When I Come Around
11. Coming Clean
12. Emenius Sleepus
13. In The End
14. F.O.D. / All By Myself