Yli 21 vuoden uraan ehtinyt Yhdysvaltain Atlantan oma progressiivisen metallin, sludgen ja prog rockin jättiläinen Mastodon tulee uudella ”Hushed And Grim” albumilla näyttäen niitä kuuluisia närhen munia, mutta ennen kaikkea musiikillista osaamistaan monella tavalla tyylikkäämmin, kuin kukaan muu raskaan musiikin moniottelija. Paljon odotettu uusi albumi oli mielenkiintoa herättelevä kokonaisuus jo heti ensitietojen ja ensisinglen perusteella, mutta se miten se yllättää on käytännössä aivan toinen asia. Odotettu se on siksikin, että edeltävät ”Emperor Of Sand” kokopitkä ja ”Cold Dark Place” EP jättivät tietyllä tapaa pienen loven siihen, mitä Mastodonilta on totuttu kuulemaan joskus edellisellä vuosikymmenellä. Elementtejä, kuten esimerkiksi tajunnan räjäyttäviä musiikillisia  kokeiluja tai vähintäänkin rajuja yllätyksiä oli parilla edeltävällä julkaisuilla selvästi vähemmän. Ellei sellaisiksi lasketa seesteisempää musiikillista ilmaisua.

”Hushed And Grim” tuo käytännössä nerouden takaisin Mastodonin musiikkiin. Heti avauskappaleen ”Pain With An Anchor” luomasta tunnelmasta alkaen on selvää, että edessä on seikkailu, jossa ei välttämättä vielä tiedä mihin joutuu. Pitkällä ja tulivoimaa syöksevällä rumpufilli-soololla alkava albumi, on sekin melko harvinaista Mastodonilta, tai ylipäältään miltään yhtyeeltä.

 Yhtye käyttää kolmen laulajan vuorottelua edelleen lähes entiseen tapaan, mutta ”Hushed And Grim” vakuuttaa kuulijan siitä, että silläkin saralla on saatu aikaan uudenlaisia kokeiluja, esimerkiksi vuorolausein laulettavina säkeinä vaikkapa basisti-laulaja Troy Sandersin ja rumpali-virtuoosi Brann Dailorin välillä. Ylipäältään on ihasteltava Dailorin intensiteettiä sekä rumpalina, että laulajana yhtaikaa toteutettuna – paikoin jopa polyrytmisesti – mikä on koko musiikkimaailma huomioiden nykyaikana melko harvinaislaatuista lahjakkuuden osoittamista. 

Toisena yhteensä 15:sta kappaleen kokonaisuudessa kuultava ”The Crux” on intensiivisyydeltään lähes kuin kymmenen vuoden takainen ”Black Tongue”, samalla lisäten musiikillista seikkailullisuutta ja virtuoosimaista soittotaitoa sellaiseksi kokonaisuudeksi progen ja sludgen yhdistelmää, että harvemmin kuulee. ”Sickle And Peace” on puolestaan ensimmäinen rauhallisempi kappale albumilla, useista sellaisista. Rauhallinen lähinnä siksi, että se progeilee alkuun ilman särökitaran häivääkään Troy Sandersin lähes kuiskaavan laulun lomassa. Intro ja säkeistö ovat kappaleessa lähes kuin kotimaista 70-luvun Wigwamia konsanaan, mutta kokonaisuuden rikkoo hyvin heavy metalinen kitara-lead, saattaen kuulijan miellyttävään raskaaseen kertosäkeistöön. Tavallaan mukana on tuttuja Mastodon-elementtejä, mutta silti kappale kuulostaa varsin tuoreelta Mastodonin repertuaarissa. 

Seikkailu jatkuu ”More Than I Could Chew” hidastelulla Bran Dailorin ja Sandersin laulun vuorotellessa tyylikkäillä melodioilla. Kappaleessa kuullan introssa ja muutenkin sen edetessä Mastodonille harvinaisempaa ”syntetisaattoria”, mutta kaikesta kuulee, että nyt kun sitä käytetään, sen soundi on loppuun asti kappaletta palvelemaan mietitty. ”The Beast” on kuin paluu ”Crack The Skye” albumin aikoihin, eikä vähiten sen psykedeelisiä sfäärejä hakevan soundinsa vuoksi. Toisekseen yhtäläisyys on ilmiselvää myös siksi, että se on ensimmäinen jossa kitaristi Brent Hinds pääsee albumilla ääneen säkeistössä. Mahtava kitaranäppäilyn luoma tunnelmointi vaihtuu Dailorin kuulaan laulun lomassa Sandersin kiivaampana soivaan lauluosuuteen ja kappale sekä kasvaa, että laantuu edetessään kohti kitarasooloa. Pink Floyd-vaikutteet ovat läsnä sekä soinnissa, että Hindsin laulamien sanojen painotuksessa. Tämä on korvakarkkia, jos mikä!

Jo kolmas hitaampi kappale ”Skeleton And Splendor” jatkaa käytännössä siitä mihin edellinen jäi, nyt vain Sandersin ottaessa päävastuuta laulusta. Kauniin tunnelman siivittämänä kuullaan kappaleessa hyvin avaruudellista syntetisaattoria, mikä luo antipatioita varmasti rymisevämmän Mastodon-ilmaisun ystäville. Yhtä kaikki, kappale toimii kokonaisuutena hienosti soljuen rauhallisemmalla ulosannilla.

Albumia edeltävänä maistiaisena videoineen julkaistu ”Teardrinker” on hitikäs ja samaan aikaan suoraviivainen sekä hieman progeileva mutta emotionaalinen palanen Mastodonin parhaita puolia. Etäisesti kappale muistuttaa paljolti ”Once More Round The Sun” albumia, mikä ei ole ollenkaan huono asia. Brann Dailor laulaa jälleen sydämensä kyllyydestä surumielistä lyriikkaansa uniikilla tyylillään. Albumin parhaita kappaleita, josta on löytynyt tilaa jopa bassosoololle! Tyylikästä!

Single-biisiä toisensa perään, sillä albumin kahdeksantena komeilee ”Pushing The Tides”, joka on myöskin hitikäs, muttei aivan samalla tavalla kuin ”Teardrinker”. ”Jokaiselle jotain” vaikuttaisi olevan osittain albumin punaisena lankana, sillä ”Pushing The Tides” tuo vuorostaan paljolti mieleen edellisen ”Emperor Of Sand” albumin Mastodonin. Polveilevuudesta huolimatta kappale tuntuu pelaavan hieman varman päälle, ollen silti keskivertoa parempi Mastodon-kappale. Samalla myös uuden albumin lyhkäisin yksittäinen sellainen.

Varmistelun jälkeen päästäänkin suorastaan progressiivisen death metalin pariin, ilman örinä vokaaleja toki. ”Peace And Tranquillity” tuo introllaan paljolti nimittäin mieleen Death-yhtyeen viimeiseksi jääneen ”The Sound Of Perseverance” albumin. Kappale muistuttaa myös joitan 1970-luvun Suomalaisia proge-artisteja. Olivatpa Mastodonin jannut ottaneet vaikutteita kummasta tahansa, ”Peace And Tranquillity” piristää ehdottomasti meininkiä albumin puolivälin jälkeen yltyen lopulta maalaileviin kitarasooloihin. Tällaista tavaraa olisi toivonut Mastodonilta jo pari levyä sitten, mutta parempi toki myöhään, kuin ei milloinkaan.

”Hushed And Grim” albumi varsin seikkailullinen kokonaisuus musiikillisessa mielessä. Kappaleet kuten ”Dagger” ja ”Had It All” ovat tästä hyviä esimerkkejä. Molemmat ovat jälleen peräkkäisinä keveämpiä ja atmosfäärisiä, ”Had It All”in ollessa balladimainen kokonaisuus. ”Dagger” mystisine ja elokuvallisine äänimaailmoineen on myös tarinallisen totisen kuuloinen Troy Sandersin laulama tunnelmapala. Mastodon väläyttelee kappaleella jälleen täysin uusia puolia itsestään ja onnistuu varmasti yllättämäänkin, sillä esimerkiksi kitarat on jätetty maltillisesti taka-alalle, eikä niitä erota taustalta, kuin paikoin. ”Dagger”ia kuunnellessa ei voi välttyä mielleyhtymistä ainakin Indiana Jones-elokuvien tunnelmaan, vaikka selvää on, että Mastodonin luoma taiteellinen fantasiamaailma on tälläkin kertaa aivan omanlaisensa.

Jos on albumi sisältänyt paljon syntetisaattoreita, niin tapahtuu myös loppupuolella eeppisen ja hitaan ”Gobblers Of Dregs” kappaleen taustalla. Voi hyvin olla, että kappale on albumin suurimpia yksittäisiä tekeleitä koko kahdeksan minuutin komeudessaan, mutta sitä ennen kuullaan toki jälleen räiskyvämpää Mastodonia. ”Savage Lands” jyrää nimittäin tehokkaasti. Harva fani varmaankaan tulee dissaamaan kappaletta huonoista riffeistä, sillä niitä on ja ne ovat kappaleella todellakin raskaita sekä tyylikkäitä.

Ja ai, että mitä tuleekaan vielä vastaan?! ”Eyes Of The Serpents” alkaa jälleen rauhallisemmin, hieman kuin HIM-yhtyeen ”Join Me In Death” konsanaan, mutta on kasvava tyylikkäisiin perinteistä heavy metaliakin suitsuttavaan suuntaan, tarjoillen jälleen niitä RIFFEJÄ! Maukkaita, rytmikkäitä, säröllä soitettuja ja tyylikkäitä! Lisäksi kappaleessa on kokeiltuna hiljaista ja humisevaa taustakuoro-melodiaa, joka elävöittää kappaletta ja koko albumia loppua kohden. Ilahduttavaa on jälleen myös erilaisten kitarasoundien vaihtelut, kuten kappaleen kitarasoolo osoittaa.

Albumin päättävä ”Gigantium” on harvinaislaatuinen voimaballadi Mastodonille. Sen intro voisi periaatteessa tuoda mieleen parit raskaan Suomirockin yhtyeet, kunnes Brann Dailor avaa suunsa. Hidasteleva kappale on poljennoltaan todellisuudessa hieman kuin Duran Duranin ”Ordinary World”, mutta Mastodonin eeppisyyteen ja raskaampiin kerroksiin puettuna. Kappaleessa on älyttömän mahtavaa laulumelodiaa, joka enteilee lopun olevan selvästi käsillä. Lopussa olevat kitarasoolot kuulostavat lähtöviivalla turhankin kliseisiltä, mutta etenevät jälleen kohti taiteellisempia kulmia, ennen kosketinsoitin-orkestraatioin toteutettua outroa. Oikeastaan vain Mastodon kykenee toteuttamaan jotain näin ainutlaatuisen hienoa ja kaunista! 

Albumin jokaisessa kappaleessa vaikuttaisi olevan hienon tunnelmoinnin tai seasta pilkahtelevan virtuositeetin lisäksi aina jotain melodista tarttumapintaa. Tämä tekee kokonaisuudesta nautittavan ja kaikkea muuta kuin tylsän. Ja kaikki tämä siitäkin huolimatta, että sen kesto on yhteensä peräti 15 kappaletta ja lähes puolitoista tuntia. Ainoa isompi miinus tuleekin lopulta vain sen kestosta, sillä sanomattakin on selvää, että albumilla on paljon asioita ja nyansseja joihin perehtyä. On myöskin uskaliasta julkaista näin iso albumi aikana, jolloin ihmisten ajankäytöstä kilpaillaan muutenkin monessa paikassa monella eri tasolla, välineellä ja formaatilla. Toisaalta pitkässä albumissa on sekin hyvä puolensa, että sen loppuessa et välttämättä muista enää mitä alkupäässä tapahtui, jolloin palaat herkemmin kuuntelemaan albumia alusta heti sen loputtua.

Kestonsa ansiosta albumi tullaankin todennäköisesti muistamaan siitä, että se saattoi erotella yhtyeen tosifanit kaikista muista yhtyeen ympärillä pörräävistä. Tai vähintään kaupallisempaa tyylisuuntaa toivovista. ”Hushed And Grim” on yhtaikaa mieletön ja mielikuvituksellisen huikea kokonaisuus hyvin tuotettua ja toteutettua uutta Mastodon-musiikkia. Sen musiikillinen anti on tunnelmaltaan paikoitellen niin upeaa kuultavaa, että parhaat riffit ja melodiat voi aistia miltei makunautintona kielellä. Albumi on helposti vuoden kovimpia, ellei jopa se kaikkein kovin, sillä se ennen kaikkea lunastaa ja ylittää odotuksia  – mutta myös yllättää varsin ennakkoluulottomilla musiikillisilla ratkaisuillaan.

10-/10

Kappalelista:

1. Pain With An Anchor

2. The Crux

3. Sickle And Peace

4. More Than I Could Chew

5. The Beast

6. Skeleton Of Splendor

7. Teardrinker

8. Pushing The Tides

9. Peace And Tranquillity

10. Dagger

11. Had It All

12. Savage Lands

13. Gobblers Of Dregs

14. Eyes Of Serpents

15. Gigantium