Popedan kulttialbumi ”Raswaa Koneeseen!” sai uuden elämän, kun Raswaa Koneeseen Vol. 2! -projekti toi klassikkolevyn biisit ja kokoonpanon takaisin lavoille
Vuonna 1980 ilmestynyt ”Raswaa koneeseen!” -albumi palkittiin alkuvuodesta vihdoin kultalevyllä, ja sen kunniaksi koottu erikoiskokoonpano lähti neljän keikan mittaiselle juhlakiertueelle. Albumin aikaisesta Popeda-kokoonpanosta mukana ovat Pate Mustajärvi, Kai Holm, Risto ”Eebo” Lehtinen ja Ari ”Jatsi” Puukka, ja uutena tulokkaana kitarassa kuullaan Matti Mikkosta, joka astuu vuonna 1986 menehtyneen isänsä Arwo Mikkosen saappaisiin. Vaikka levy ei aikoinaan ollut suuri myyntimenestys, se on noussut myöhemmin kulttimaineeseen ja samalla tärkeäksi osaksi Popedan historiaa – ja kuten Pate toteaa, juuri sillä levyllä luotiin bändille ominainen soundi. Raswaa Koneeseen Vol. 2! on soittanut jo kaksi keikkaa Tampereen Olympia-klubilla ja esiintyy vielä elokuussa Juvalla sekä syyskuussa Köyliössä. Tämän jälkeen projekti vetäytyy telakalle – ainakin toistaiseksi. Tapasimme bändin kolme jäsentä pian Tampereen keikkojen jälkeen. Tässä on kooste miesten mietteistä, mm. soitetuista keikoista, ”Raswaa Koneeseen!” levyn synnystä ja siitä, onko tällä kokoonpanolla tulevaisuutta myös jatkossa.
Mennään vanhalla urheilutermillä: miltä herroista nyt ensimmäisten Raswaa koneeseen vol.2! -keikkojen jälkeen tuntuu?
Pate: Ihan saatanan hienolta. Siis kroppa on kuin olisi ollut katutappelussa ja jäänyt jyrän alle, mutta käynyt sitten raikastavassa suihkussa! Kun tässä iässä lähtee vetään biisejä autenttisista sävellajeista niin olihan se aika… melko fyysinen suoritus. Selkään sattui, palleaan sattui, kurkkuun sattui, otsaan sattui ja niin edelleen.
Osa bändistä ei päässyt tähän haastetteluun paikalle. Eebolla oli syynä henkilökohtainen este ja Puukan Arilla oli selkä kipeänä?
Pate: Joo, on selkävaivoja sun muuta… Mutta henkisesti kaikilla on käsittääkseni nyt jotenkin puhdistunut olo.
Ketään ei kaduta, että tuli lähdettyä koneen rasvauspuuhiin vuosikymmenten jälkeen?
Kaitsu: Ei, hienolta tuntuu. Ja varsinkin kun miettii, millainen matka tämä on ollut. Tammikuun puolivälistä tähän päivään ja siinä ajassa on ehtinyt tapahtua paljon. Ja matka on ollut antoisa. Ja mielenkiintoinen. Samalla syntyi onnistumisen tunne siitä, että saimme kokonaisuuden kasaan juuri niin kuin olimme toivoneetkin..
Niin, osa teidän porukasta ei ollut soittanut ammattimaisesti pitkään aikaan.
Kaitsu: No niinpä. Matti nyt on soittanut ja laulanut koko ajan (Kasevassa, toim. huom.) ja Paulikin on lauleskellut tuossa koko ajan.
Pate: Lauleskellut! Meidän Pauli se on vaan lauleskellut. Niin mun äitinikin sanoi näistä soittohommista aikoinaan [naurahtaa]. Meidän Eebo, joka ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen koskenutkaan bassoon opiskeli näitä keikkoja varten ankarasti. Ja sitten ensimmäisissä treeneissä Puukka oli hälle vähän avautunut, että laita nyt jumalauta ne nuotit pois ja soita sitä bassoa. Niinku ennen vanhaan tehtiin. Ja Eebohan soitti.
No mikä siinä treenaamissa sitten loppujen lopuksi oli kaikkein vaikeinta?
Pate: Tempot. Lähdetään siitä.
Matti: Rakenteet.
Kaitsu: Jos joku luulee, että ne on helppoja rokkibiisejä, niin sitä ne eivät ole. Matti voi tästä kyllä jatkaa.
Matti: Joo. Ensimmäisen keikan aikana huomasin, että tulen seuraavalle keikalle laittamaan semmoisen lapun tolppaan, jossa lukee parin biisin kohdalla,että ÄLÄ RYSSI!
Kaitsu: Ja aika monta kertaa olimme kumminkin ne biisit jo soittaneet. Nämä eivät siis ole ihan yksinkertaisia biisejä.
Pate: Setissä oli myös pari biisiä, joita ei oltu koskaan ennen soitettu livenä alkuperäiselläkään kokoonpanolla.
Teillä oli Popedan Ratinan keikan yhteydessä syyskuussa 2023 jonkinlainen tapaaminen. Syntyikö siellä mahdollisesti alkuperäinen sysäys tälle hommalle?
Pate: Ei, ei silloin ollut kyllä mitään puhetta tällaisesta. Ratinan bäkkärille oli kokoontuneet kaikki mahdolliset tutut vuosikymmenten varrelta eikä siellä puhuttu mitään varsinaista asiaa, kunhan höpöteltiin niitä näitä.
Eli ajatus tästä projektista tosiaan syntyi vasta ”Raswaa Koneeseen!” -albumin kultajuhlissa alkuvuonna 2025. Pitikö teidän pyytämällä pyytää sitä kultalevyä?
Pate: Ei siinä ollut mitään pyytämistä. Asia todettiin ja sitten vaan mietittiin sopivaa paikkaa kokoontumisella ja ajateltiin, että Manserock-museo olisi ilman muuta se paikka tälle jutulle.
Kaitsu: Koska ollaan melkein itsekin jo museokamaa. [naurahtaa]
Tiina (Mustajärvi): Voisin tarkentaa tuota kultalevyjuttua. Se tieto tuli Kontiaisen Vesalta, joka kysyi, että olemmeko tietoisia siitä, että albumi on jo ajat sitten myynyt kultaa. Sitten alettiin kaivella tietoja levy-yhtiöiltä ja kävi ilmi, että laskurit eivät olleet oikein pysyneet ajan tasalla. Alkuperäisen levy-yhtiön katalogi on myyty kai jopa useampaan kertaan eikä myyntejä laskettu enää helmitaululla. Lopulta saatiin vahvistus, että kultaa on myyty, ja nimenomaan kultalevyn vanhan rajan ylittäen eli yli 25 000 kappaletta.
Raswaa koneeseen -levyhän oli aidosti yksi Popedan uran kulminaatiopisteistä. Kuinka merkittävä levy se oikeastaan oli bändille aikoinaan?
Pate: Ihan helvetin merkittävä kaikin puolin. Ensinnäkin sillä levyllä syntyi se hyvinkin tunnistettava ”popedasoundi”. Ja Ilari jäi silloin bändistä pois. Ilari oli meistä se, joka eniten teki biisejä. Siinä sitten Arwon kanssa ihan tosissaan hetki mietittiin, että mitäs ny? Ei siinä oikein muuta vaihtoehtoa ollut, kun se mitä Arwo sanoi:”Mä rupeen tekeen biisejä ja sää alat kirjoittaan lyriikoita.” Mä sanoin siihen ensin, että älä ny saatana! [naurua]
Kaitsu: Elikkä aloitte ihan kunnon ’haalarihommiin’.
Pate: Joo, ja sitten se johti siihen, että mukaan tuli se legendaarinen sininen ruutuvihko, mikä mulla oli aina mukana. Se mahtui just sopivasti hitsarihaalarin taskuun, jossa kulki mukana kätevästi myös lyhyt lyijykynän pätkä.
No Matti, mikä oli fiilis, kun nämä vanhat sedät soittivat ja kysyivät, että lähdetkö messiin?
Matti: Ei sitä tarvinnut miettiä ollenkaan. Se oli itsestään selvää. En oikein osaa selittää, mutta se tuntui oikealta. Tää on sitä, miten tätä hommaa oikeasti tehdään. Kun musiikki on tehty jo vuonna 1980 ja vielä vuonna 2025 esitämme sitä loppuunmyydyissä saleissa, niin sen merkitystä ei tarvitse erikseen perustella. Se on siinä. Ja sitten on vielä henkilökohtainen puoli: kun on menettänyt isänsä pienenä, niin sille voi jollain tavalla tehdä kunniaa. Voi helvetti, eihän sitä tarvitse sen enempää miettiä, se on kova juttu.
No mitäs Matin mukaan saaminen merkitsi Pate sinulle?
Pate: Mulle sillä oli tosi iso merkitys, koska Matin isä (Arwo) oli pitkään iso ja tärkeä osa mun elämääni. Vietettiin paljon aikaa yhdessä, tehtiin paljon asioita yhdessä ja perustettiin yhdessä myös yksi tämän maan kovimmistä bändeistä. Ei tosin kaksissa tuumin vaan Ainialan Ilarin kanssa. Kun Matti sitten käveli ensimmäistä kertaa keväällä treenikämpän ovesta sisään, niin kyllä siinä vähän meikäläistä huimasi. Onhan Matissa aika lailla Arwon näköä! Mutta siis kyllä Matin mukaantulo sinetöi mulle tän homman. Ehdottomasti. Myönnettäköön, että asiaan vaikutti omalla laillaan myös se, kun kuultiin eräältä taholta möläytys, että tämä bändi olisi ollut aikoinaan huono. Se loukkasi mua todella paljon etenkin Arwon ja Ilarin puolesta. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta silloin ajattelin, että v***u mehän näytetään. Ihan niin kuin silloin neljäkymmentä vuotta sitten näytettiin! Ja niin me näytettiin nytkin! Ihmisen pitäisi kunnioittaa juuriaan ja muistaa mistä tulee. Ja miksi kukaan tulisi bändiin, jota pitää huonona, kysyn vaan.
Jos lasketaan yhteen tämän projektin plussat ja miinukset, niin plussalle jäitte?
Pate: Kyllä, vahvasti plussalle. Ja se, kuinka vakavasti fanit tähän suhtautuivat oli kanssa iso plussa.
Nyt kun aloitte pöyhimään tuollaisia neljäkymmentä vuotta vanhoja juttuja, niin tuliko joistain biisistä koskaan semmoista ”myötähäpeä”-fiilistä?
Pate: Ei pätkääkään, ainakaan mulla. Mutta välillä kyllä nauratti. Se kai jotenkin välittyi myös yleisöön. Moni sanoi, että lavalta näkyi selvästi, että meillä oli oikeasti hauskaa. Kun kuuntelin levyn ekaa kertaa pitkästä aikaa läpi, niin siinä tuli ihan hiki! Ensimmäisellä kuuntelukerralla ajattelin, että, ei jumalauta, miten me oikein pärjätään näiden sävellajien ja tempojen kanssa?
Kaitsu: Mutta mieti, että me jouduttiin vetämään ne biisit ihan kylmiltään alkuun. Sää selvisit ekassa vaiheessa vaan kuuntelemalla. Kun mentiin ekoihin treeneihin, piti oikeasti alkaa soittaa niitä. Se oli aikamoista touhua! [nauua]
Pate: Mua ei tosiaan päästetty niihin ekoihin treeneihin mukaan. Jätkät halusivat ensin olla keskenään. Eebon poika, Kalle, lähetti sieltä videopätkän. Sen oheen Kalle kirjotti: ”Jätkät rupes soittaan, ja kyä horni rupes vetään!”. Se oli oikeasti aika hurjaa puuhaa. Mulle ainakin jäi sellainen fiilis, että tietyt biisit on sanoituksiltaan ikävä kyllä edelleen äärimmäisen ajankohtaisia. Popeda ei siihen aikaan ollut mikään kevyt pop-yhtye, vaan meillä oli aika vakavaakin sanottavaa, ja sitä oli paljon. Oli selvää, että me oltiin todella pohdittu asioita syvällisesti. Kun me silloin aikoinaan lähdettiin bänditreeneistä niin siinä vieressä oli sellainen lähiöpubi kuin Iltaloma. Ensin me oltiin soitettu viisi tuntia putkeen meidän autotallissa, ja sitten mentiin pubiin, juotiin kaljaa ja puhuttiin vielä toiset viisi tuntia. Mistä? Musiikista, ei mistään muusta.
Kaitsu: Ja maailman tapahtumista.
Pate: Ja sen ajan maailman tapahtumista – silloinhan meillä oli Reagan USA:n ohjaksissa ja sitten oli Neuvostoliitto, kylmä sota ja kaikki semmoiset jutut – niin kyllä ne aina meidän teksteihin ui mukaan.
Kun katsoo maailman nykymenoa, niin valitettavasti moni asia ei tosiaan ole muuttunut ainakaan parempaan suuntaan.
Pate: Ei todellakaan ole. Ne lyriikatkin on, tai ainakin osa niistä on edelleen ihan osuvia. Ja osa taas…noh kun mää kuuntelin ekan kerran pitkästä aikaa jotain ”Silmiklassikyytä,” niin mietin kyllä että mitähän sitä sanoittaessani olen oikeesti miettinyt vai olenko miettinyt mitään. [naurahtaa]
Matti, sinuahan ei kirjaimellisesti ollut vielä edes olemassa vuonna 1980, joten miten pääsit kiinni tähän kyseiseen Popedan aikakauteen?
Matti: Popedan mytologia on tietysti mulle tuttu. Mutta se on just sitä samaa mytologiaa mikä varmaan on tuttua vanhoille faneillekin. Totta kai mulla on vähän erilainen näkökulma siihen, mutta kyllä mä nyt sanoisin, että tämä aikakausi on auennut mulle nyt ihan eri tavalla. Ja nimenomaan sen kautta, että on itse päässyt soittamaan noita biisejä.
Yleensä kun puhutaan Popedasta, suuri yleisö tuntee kyllä hitit, mutta nuo alkuaikojen biisit ovat vähän sellaista underground-kamaa. Olympiakorttelin keikalla porukka kuitenkin tunsi nämä biisit todella hyvin.
Pate: Joo, jengi lauloi kyllä hyvin mukana. Muutama tyyppi sieltä yläparvelta sanoi, että välillä soundi sieltä kuultuna vähän puuroutui, mutta ettei se haitannut, kun osasivat biisit kummiskin ulkoa.
Kaitsu: Ne on semmoisia biisejä, joita voi vaan fiilistellä.
Pate: Ja sitten meillä oli se ihan pirun pitkä nimmarijono siinä keikan jälkeen. Ja jos ei nyt ihan joka toinen, mutta sanotaan joka viides, oli tuttu naama. Jostain syystä ne kaikki oli vähän vanhentuneet, en tiedä mikä… [naurua]
Niin ja kun itse ei ole vanhentunut päivääkään ’Naurua’
Pate: Mutta se lähinnä, että kyllä sitä vähän tunsi itsensä semmoiseksi lahkojohtopastoriksi, koska siinä sen tajusi, että tämä oli faneille niin helvetin tärkeä juttu. Ja se, että siellä oli vinyylilevyjä, uusia teepaitoja ja jumalauta c-kasetteja, mihin haluttiin nimmari. Niin, tietyllä tapaa ihmiset olivat ihan semmoisessa hurmoksessa.
Kaitsu: Jos nyt jotain omaa fiilistäni avaan, niin kyllä suurin yllätys tässä oli se, miten hienot keikat me vedimme. Soitettiin ihan hyvin, kaikki meni putkeen sekä musiikillisesti että stagella. Mutta suurin yllätys tuli siinä vaiheessa, kun alettiin jakamaan nimmareita. Se, miten ne ihmiset olivat tohkeissaan ja sen asian takana. Etukäteen sitä ajattelee, että faneja tulee ja kirjoitetaan vähän nimmareita ja muuta, että se kuuluu asiaan ja menee tietyllä kaavalla. Mutta se, että se oli mennyt ihmisille totaalisesti tunteisiin, niin se kyllä yllätti. Että hetkinen, onko tää juttu tosiaan näin syvällä ihmisten mielissä ja sydämissä?
Porukkaa oli tosiaan tullut paikalle aina Oulua ja Torniota myöden. Se on aikamoista omistautumista asialle.
Kaitsu: Kyllä. Ja kyllähän se kertoo paljon, kun ihmiset panostaa noin paljon matkustamalla kauas, varaamalla hotelleja sun muuta, niin silloin ollaan asian ytimessä. Ja kyllähän sen etukäteen ajatteli näin, että koska ne meidän fanimme silloin 80-vuonna oli jotain 15–18-vuotiaita niin nyt ne ovat 60–65-vuotiaita. Niin nyt ne on todennäköisesti paikalla, isät ja äidit lastensa ja ehkä lastenlastensakin kanssa. Ja näin oli. Monilla oli muuten vielä niitä alkuperäisiä julkaisuja mukana eri muodoissaan nimmarointiin tullessaan. Kysymys oli selkeesti arvotavarasta! [naurahtaa]
Sulla oli Pate samanlainen raitapaita päällä kuin vuonna 1980. Oliko se sama vanha paita vai retro?
Pate: Kyllä nyt oli ihan retro. Ei niitä vanhoja kuteita enää löytynyt mistään. Ne on hävinneet vuosien saatossa jonnekin. Piti käydä hakemassa uusia.
Kaitsu: Ja olihan meillä instrumentit, tarkoitan siis rumpuja, kitaroita ja vahvistimia, mahdollisimman paljon sitä alkuperäistä ja vanhaa roipetta, koska halusimme kunnioittaa Popedan alkuperäistä, vanhaa, orkkista tyyliä ja soundia.
Pate: Se oli hienoa, ja varsinkin siksi, kun noilla keikoilla oli paikalla iso liuta paitsi vanhoja faneja niin meidän vanhoja roudareita katsomassa keikkaa. Hekin olivat erittäin otettuja siitä, miten koko homma oli hoidettu. Ja kyllä minäkin tykkäsin, että lavalla oli aidot Marshallit. Tuleehan ne niin perkeleen lujaa, mutta se oli myös aika kodikasta. [naurua]
Kaitsu: Ne oli muuten ne samat Marshallit, mitä silloin aikoinaan käytettiin. Joten soundi oli pohjalta ”raw power”.
Voi kyllä sanoa, että ei laahanneet kompit tuolla Olympian keikalla.
Pate: Joo, ei laahannu ei!
Kaitsu: Niin täytyy kyllä vielä erikseen mainita, että meillä ei ollut käytössä minkäänlaisia teknisiä apuvälineitä tempoihin – eikä mitään korvamonitoreja. Eli mentiin ihan perinteisillä, vanhoilla systeemeillä. Kaikki esitetty musiikki oli ihan aitoa liveä, just niin kuin ennenkin
Pate: Luomukamaa!
Matti: Niin kun mää sanoin, ei siellä turhaan ollut sitä ”Alä Ryssi” -lappua.
On tulossa vielä kaksi Raswaa koneeseen vol.2! -keikkaa. Onko Juvalla ja Köyliössä odotettavissa yllätyksiä vai mennäänkö tällä hyväksi koetulla sapluunalla?
Pate: Samalla sapluunalla mennään ja syy miksi juuri ne paikat valittiin on se, että siihen aikaan kun ”Raswaa Koneeseen!” albumi ilmestyi, niin ne paikat missä juuri usein keikkailtiin niin olivat nämä. Eli legendaariset Juvan Kaarihalli ja Köyliön Lallintalo. Nostalgiaa siis luvassa.
Löytyykö teiltä jotain erityisiä muistoja tuolta Lallintalolta, koska se on itsellekin aikas legendaarinen keikkapaikka.
Pate: Mää itse asiassa kävin Lallintalolla keikalla soolobändin kanssa vähän aikaa sitten. Olihan se muuttunut aika lailla se paikka ja toki parempaan suuntaan. Siellä on nyt hyvät tilat, todella asiallinen keikkajärjestäjä ja kaikki toimii hienosti.
Muistan, että siellä aikoinaan kasarilla keikkaili suht isojakin metallinimiä kuten Saxon ja Uriah Heep.
Pate: Kävi siellä myös kaikki diskokuningattaret, mitä niitä nyt olikaan?
Kaitsu: Olikohan Boney M:kin siellä?
Pate: Oli, ja Baccaran ansiosta Lalliksen takahuoneeseen saatiin suihku, koska niiden raiderissa luki, että suihku täytyy olla.
Kaitsu: Ja meniks tää nyt niin että, Remun ansiosta tuli sämpylät ja …
Pate: Eiku Remun ansiosta rokkibändien tuolloiset hinnat nousi kolmestasadasta markasta kolmeen tuhanteen markkaan. Remu sanoi, että duunista pitää saada liksa.
Kaitsu: Kyllä, ja Remu vaikutti myös siihen, että kyllä takahuoneessa täytyy olla jotain purtavaa.
Pate: Niin, että kahvia ja sämpylää nyt ainakin. Että kyllä ne ajat sillä tavalla ovat paljon muuttuneet. Nykyään suuressa osassa keikkapaikoista syödään lämpoiset ruuat ja tarjoilu pelaa. Ei toki vieläkään kaikissa.
Pate: Juvankaaresta muuten sen verran, että käytiin sielläkin usein keikalla. Siellä oli silloin sellainen legendaarinen keikkajärjestäjäkaksikko kuin Kontiaisen Irma ja miehensä Eino. Irma oli oikea tekijänainen. Hän teki bändeille aina ison mansikkakakun, joka tuotiin takahuoneeseen. Ylipäätään siellä pidettiin tosi hyvää huolta bändeistä. Muistan yhdenkin kerran kun siellä soitti sellainen aloitteleva bändi kuin Hanoi Rocks. Irma toi taas kakkua bäkkärille ja tokaisi, että pitäisköhän tuolle tytölle järjestää joku privaattipuoli, että se saa vaihtaa rauhassa vaatteensa?” [naurahtaa]. Savolainen emäntä oli vähän ihmeissään bändin ulkonäöstä. Makke siihen, että ”I am a man”. Irman ja Einon linja oli aina se, että hommat hoidetaan fiksusti ja pojista pidetään huolta. Vaikka he näyttäisivätkin tytöiltä.
Videomateriaaliakin on kuvattu ja sitä ollaan ainakin osin piakkoin julkaisemassa. Mitä on tulossa?
Pate: Mulla on ollut kunnia tutustua sellaiseen kaveriin kuin Lipiäisen Ville. Ville on ollut Jenkeissä MTV:llä töissä ja ties missä, ja kuvannut vaikka mitä ja ketä. Googleta piruuttas. Ihan oikeesti todella kovan luokan tekijä, ja mukava vielä. Mitenkäs se, Tiina, se meidän yhteys Villeen taas alkoikaan?
Tiina: Vllle teki muutama vuosi sitten Neloselle semmoista rokkiohjelmaa, jota juonsi Jone Nikula. Popeda oli siinä mukana ja kun siihen piti saada kuvattua Paulin keikkareissu Kouvolan Tykkimäelle niin sovittiin Villen kanssa, että mä kuvaan sen. Siis kun Pauli ajoi siinä vaiheessa jo keikkamatkat omalla autolla eikä kulkenut bändin bussissa. Ville laati kysymykset ja antoi kuvausspeksit ja mä sitten kuvasin ja toimitin materiaalin hänelle. Silloin tutustuttiin. Villen porukka on ihan 10+ pro.
Pate: Siitä se sitten lähti, ja nyt Lipiäiset on kuvanneet mulle useammankin videon. Kaikkihan löytyy juutuubista. Ja lisää on tulossa.
Tiina: Niin ensi vuosihan on Paulin juhlavuosi, kun hän täyttää 70-vuotta ja urakin on silloin kestänyt jo 50 vuotta. Villen tiimin kanssa kehitellään sitäkin silmällä pitäen kaikkea hauskaa.
No sitten teette kanssa joitain akustisia Mustajärvi & Mikkonen -duokeikkoja. Onko mahdollista, että voisitte saada aikaan myös jotain kokonaan uutta musiikkia?
Matti: En kommentoi! [naurahtaa]. Mutta tosiasiassa se riippuu täysin siitä, että onko siellä kuuluisassa ’sinisessä vihossa yhtään mitään uutta?
Eli JOS löydätte uuden sinisen vihkon ja homma etenee toivotulla tavalla, niin minkä tittelin alla uutta musiikkia mahdollisesti tultaisiin julkaisemaan?
Pate: Kyllä tää projekti mikä on nyt menossa niin loppuu Köyliön Lallintalolle. Se on sitten taputeltu, mutta mitä tämä ryhmä tulee tekemään jatkossa, niin sen näyttää vain aika. Kyselyjä ja tarjouksiahan tulee jatkuvasti.
Somessa kysellään, joten minäkin kysyn, että voisiko seuraavaksi mahdollisesti olla luvassa ”Hullut Koirat Vol 2!”?
Pate: No eikös se levy tullut ulos heti seuraavana vuonna? [naurua]
Kaitsu: Siispä kysy tätä uudelleen ensi vuoden kesäkuussa.
Pate: Niin, siihen voisi savolainen vastata että ”suottapi olla, suottaapi olla olematta”
Matti: ”Ehkäpä soettaa, ehkäpä ei soeta”
Ettekös te Olympiassakin vetäneet jotain tuolta Hullut koirat- levyltä?
Pate: Vaan yks yksi eli ”Blues” vedettiin. Se on ainoa suht koht yksinkertainen biisi sillä levyllä. Mää sanon tähän nyt vielä sen, että Raswaa koneeseen oli aika piece of cake verrattuna ”Hulluihin Koiriin”. Se on vielä paljon vaikeempi soittaa. Sehän on käytännössä Popedan progelevy.
Kaitsu: Ja aika vaikeesti ymmärrettävä sellanen. [naurahtaa]
Ja teille jäi fiilis, että tämä oli win-win – sekä teille että faneille?
Pate: Joo. Ehdottomasti.
Kaitsu: Kaikki voitti. Me saimme hyvät vibat ja niin myös yleisö. Vanhoille faneillehan tämä on tehty ja siinä mielessä nämä keikat ja niiden tarkoitusperät toteutuivat kyllä ihan täysin. Elikkä meni kaikin puolin ajatusmaailmaltaan nappiin.
Pate: Ja silloin kun tämä asia julkaistiin niin et uskokaan kuinka huikeita keikkatarjouksia meille tuli.
Mutta ette ole ainakaan vielä kuitenkaan vastanneet huutoon?
Pate: Ei olla, tämä projekti ei saa alkaa tuntumaan työltä, vaikka kyllähän tällä helpostikin tilin tekisi. Katellaan ny. Ei se maali vaan se matka!
