Pure Love – Anthems

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 4.3.2013

”Anthems” on ex-Gallows vokalisti Frank Carterin ja lyhytikäisen The Suicide Filen jälkeen The Hope Conspiracyssa vaikuttaneen kitaristi Jim Carrollin aikuistumislevy. Hc-punkkareina tutuksi tulleiden miesten seesteisempi projekti kantaa nimeä Pure Love. Vaan mitä seurasi, kun viha vaihtui vuolaaksi vuodatukseksi tunneskaalan toisessa ääripäässä?

Manic Street Preachers, The Verve, Oasis…, kaikki nämä tulevat mieleen ”Anthemsia” kuunnellessa. ”Scared To Deathilla” kurkotellaan jopa jonnekin The Darknessin suuntaan. Kyseinen biisi on parempi kuin HIM:in kaima, mutta rock-laulajana brittiläisen Carterin kotikentältä ammentamiseen liittyy häiritsevä ongelma; ”Anthemsilla” Carter esittää suurten tunteiden musiikkia, muttei elä sitä. Stadionluokan lauluissa pelkkä fiilistely ei riitä. Tämä on hieman sääli, koska osa sävellyksistä on varsin toimivia; ”The Hitsille” ja ”Beach Of Diamondsille” on saatu ajatonta draivia, joka onnistuu viemään huomion Carterin jeejee-lätsyttelyltä. Ei mies laulajana missään nimessä huono ole, mutta kun vertailukohdiksi pakostakin nousevat James Bradfieldin, Richard Ashcroftin ja Liam Gallagherin kaltaiset ikonit, jäävät Carterin tulkinnat hieman valjuiksi.

”Bury My Bones” –sinkun video on White Stripes –henkisesti psykedeelinen. ”I’m so sick of singing about hate, it’s never gonna make a change” laulaa Carter ja näyttää anelevan silmillään: ”Älkää teurastako minua”. ”Handsome Devils Club” voisi olla suoraan The Kooksin katalogista Luke Pritchardmaisine laulumaneereineen. Bändi veivaa 90-luvun asetuksin ja kitarasoolot tulevat juuri niissä kohdissa kuin odottaa saattaa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ei saa käsittää väärin, ”Anthems” ei ole huono levy. Jos kuitenkin olet pian parinkymmenen vuoden takaisen brittirokkisi opiskellut, jäänee kovin vähän syitä miksi Pure Loven debyytti jäisi playlistillesi pysyvästi. Jos taas olet syntynyt vuoden 1990 jälkeen, voi tämä levy laajentaa tajuntaasi ja toimia porttina elämän mittaiseen kitararock-rakkauteen ja Union Jack –nahkatakeilla verhoiltuun karderoobiin. Nuoruuttaan brittirockin parissa kuluttaneen 80-lukuisen jäärän mielestä nämä stadionluokan sävelmät kuitenkin tarvitsisivat ennen kaikkea lisää sanomaa, jotteivät jäisi pelkiksi pastisseiksi. Laulut myös toistavat itseään, esim. ”Anthem” ja ”Heavy Kind Of Chain”, sekä ”Beach Of Diamonds” ja ”Scared To Death” parien biisit ovat sävellyksellisesti kuin versioita toisistaan.

Kansilehdykässä miehistellään villakangastakit punk-aikakauden tatuointien peittona. Ripaus itseluottamusta asenteeseen ja fokusta lyriikoihin niin avot, vieraan maaperän valloitus voi kriittisellä kakkoskierroksella näiltä herroilta vielä onnistuakin.

7/10

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen