Rakkaudesta valokuvaukseen: lapsenkasvoisesta musadiggarista rockpiirien luottokuvaajaksi – arvostelussa “Jouko Lehtolan Rock-Finlandia”

“Jouko Lehtolan Rock-Finlandia” on hieno kunnianosoitus Suomen merkittävimpiin valokuvaajiin kuuluneelle Jouko Lehtolalle (1963-2010). Teoksen alkusanoissa Don Huonoistakin tutuksi tullut muusikko Kalle Ahola kertoo, kuinka hän oli kesän 2010 alussa ehdottanut Jönssille – kuten läheiset, ystävät ja isoveljen mukaan oikeastaan kaikki Jouko Lehtolaa kutsuivat – että hänen rock-kuvansa pitäisi saada yksiin kansiin. Miehet keskustelivat Lehtolan voinnin sallimissa rajoissa kuvavalinnoista vielä elokuussa 2010. Lehtola menehtyi 11.9.2010. 

Jouko Lehtolan leski ja Jouko Lehtolan säätiön toiminnanjohtaja Jaana Novitskij kertoo kirjassa Jönssin saaneen syöpädiagnoosin syyskuussa 2008 ja elinaikaennusteeksi viikosta kolmeen kuukauteen. Hän kertoo tiedon olleen hirveä shokki heille molemmille. Kirjan sivuilta ja läheisten kertomuksista välittyy Lehtolan valtava elämänhalu ja toive saada jatkaa elämäänsä mahdollisimman pitkään. ”Kaksi vuotta siinä lopulta meni. Jönssi oli niin sitkeä, hän todella kamppaili elämänsä puolesta”, Novitskij kertoo.

Ahola jatkoi kirjan tekemistä Lehtolan menehdyttyä ja tutustui Lehtolan valokuva-arkistoihin. Hän haastatteli muusikoita ja läheisiä sekä valitsi kirjan kuvat. Toiseksi tekijäksi tuli mukaan toimittaja Ville Hartikainen, joka kirjoitti haastattelut artikkeleiksi. Kirjan nimi viittaa ”Jouko Lehtola’s Finlandia” (2004) taidevalokuvakirjaan, jonka Lehtolan suomalaisnuorisosta ottamat dokumentaariset kuvat saavuttivat myös maailmalla huomiota jo 1990-luvulla.

Rumban hovikuvaajana toiminut Lehtola avusti lisäksi Länsiväylässä sekä kuvasi myös Helsingin Sanomille ja Nyt-liitteeseen. Aikoinaan seurustelukumppanini postiluukusta kolahtaneet Rumbat kiinnostuneesti katselleena ja muitakin musahaastatteluja lukeneena olen nähnyt vuosien varrella varsin lukuisia Lehtolan kuvia, joten ihmekös vaivattoman ja luonnollisen oloinen estetiikka on hyvinkin tuttua. En vain ole aina varsinaisesti rekisteröinyt katselleeni hänen töitään. 

Kirjassa Lehtolan ottamat kuvat heräävät herkullisesti henkiin artistien kertomien taustatarinoiden myötä. Ensimmäiset kuvat ovat Hanoi Rocksin Kulttuuritalon-keikoilta vuoden 1985 ensimmäisiltä päiviltä. Tuolloin Jönssi on ollut Aholan mukaan lapsenkasvoinen, 22-vuotias musafani, mutta jo kokenut valokuvauksen harrastaja. Michael Monroe taustoittaa kirjassa, kuinka keikkojen piti esitellä bändiä laajemmalle eurooppalaiselle yleisölle television välityksellä, mutta siitä tulikin bändin jäähyväiskeikka. 

Kirjan viimeinen kuva puolestaan on kesältä 2010 Ali Alikoskesta, Ali & rosvot -yhtyeen albumikuvauksista. Lehtola lupautui vielä tuolloin ottamaan kuvat, vaikka oli jo heikkovointinen. Kuvaustilanteessa Alikoski näki Lehtolan ensi kertaa sairaana. Alikoski kertoo tämän olleen vaikeaa ja järkyttävää. Nopea ja innostunut kuvausote oli hiipunut ja voimat riittivät usean tunnin rupeamassa korkeintaan 40 ruutuun. 

Vuosien 1985 ja 2010 kuvien väliin mahtuu lukuisia valokuvia ja niiden taustatarinoita suomirockin kultakauden artisteista aina Pelle Miljoonasta 2000-luvun kansainväliseen suursuosikki HIMiin ja Kingston Wallista PMMP:hen. Sisällysluettelon listauksesta löytyy yhteensä reilu sata taustoitusta kuvista artisteilta, ystäviltä, työtovereilta ja läheisiltä. Tarinat kertovat mielenkiintoisten, kameran sulkimen pysäyttämien hetkikuvien kera Jönssin kohdanneiden muistoin suomalaista musiikin historiaa ja kansainvälistymistä sekä sitä tunnelmaa, joka suomalaisessa musaskenessä on vuosien mittaan vallinnut.

Tarinoissa toistuu Lehtolan omistautuneisuus valokuvaukselle. Hän jaksoi nähdä paljon vaivaa sopivien kuvauspaikkojen ja -olosuhteiden etsimisessä. Hän kuunteli artistien ideoita ja näkemyksiä siitä, mitä he halusivat kuvissa välittää, mutta toisaalta hänellä tuntui olevan vahva luotto omiin näkemyksiinsä. Jonna Tervomaa muistelee albumikuvauksia vuonna 1997 vallatussa rapistuneessa vedenpuhdistamossa. Hän arvelee, että levy-yhtiöllä oli hänestä visio uutena, iloisesti hymyilevänä ja aika kevyenä naisartistina. Tervomaan oma visio oli rosoisempi. Hän kertoo, kuinka siihen aikaan naispuolisille artisteille oli valmiiksi sellainen “hyväksi havaittu sapluuna, että laitetaan levynkanteen kiva kasvokuva hymyllä tai vaihtoehtoisesti totinen kokovartalokuva, jossa on paljasta pintaa ja snadisti pornahtava tunnelma”. Hän joutui perustelemaan tiukasti omaa näkemystään. Tervomaa kuvaa, kuinka Lehtola hänestä ymmärsi, että juttu pitää tehdä uudella tavalla. Että tällaista tarvitaan. Jönssi ei Tervomaan mukaan katsonut häntä mistään valmiiksi annetusta kulmasta, vaan oli aidosti kiinnostunut hänen persoonastaan. Tervomaa arvostaa Lehtolan fiksua ja tavallaan röyhkeää vetoa lähteä kuvaamaan häntä kyseiseen karuun maisemaan ja olla antamatta levy-yhtiölle mieliksi yhtään lohtukuvaa tyyliin “on täällä sitten näitä söpöjäkin ruutuja.” Lehtolan itsevarmuus kameran takana teki häneen vaikutuksen. 

Jos kuvaaminen tuntui kuvattavista vaivaannuttavalta, Lehtola osasi lukea tilannetta ja napata kiinni sellaisiin tekijöihin, jotka vapauttivat tunnelmaa ja veivät hommassa eteenpäin. CMX:n Janne Halmkrona muistelee, kuinka he tapasivat Jönssin ensimmäistä kertaa ”Aura”-albumin kuvauksissa 1994 ja ennakkoluuloja oli itseään vakavamielisenä pitävän rockyhtyeen ja etelän veteläksi arvioidun kuvaajan välillä puolin ja toisin. Bändin lyötyä homman överiksi studiosta löytyneillä lääkärikamoilla – Yrjänälle luuppi silmään ja Halmkronan pitkät kalsarit nilkkoihin – myös Jönssi innostui pelleilystä, lähti irrotteluun itsekin mukaan ja tunnelma muuttui silmänräpäyksessä erilaiseksi. 

Sökö Kaukoranta taustoittaa Backslidersien kuvia vuodelta 1991. Miehet olivat hurjassa maineessa ja heidät yhdistettiin moottoripyöräilyyn, nopeaan elämään ja suoraviivaiseen rock and rolliin. Kolme heistä lähtikin hautaan seitsemän vuoden sisällä kuvien otosta. Kuvat oli otettu bändin rumpali Antti Haglundin kämpillä. Vaikka mies oli vaikean miehen maineessa, oli hän ottanut Jönssin vastaan sivistyneesti ja tiedustellut, mitä saisi olla, baari on auki, käyttäytynyt herrasmiehen elkein. Kaukoranta arvelee, että ilmeisesti Haglund oli ymmärtänyt, että tässä on taitava jätkä, joka voisi ottaa heistä hienoja kuvia. Jönssi oli myöhemmin jutellut hänelle, että eivät he olleet olleet yhtään niin rankkoja jätkiä kuin hän oli kuvitellut. Tämä kertoo Kaukorannan mielestä paljon Jönssin luonteesta: “Jönssi ui kuin kala vedessä tilanteessa kuin tilanteessa”.

Jönssin henkilökohtaisesta ja taiteilijapersoonasta sekä työotteesta piirtyy kirjan sivuilta niin ikään moniulotteinen ja aidon oloinen kuva. Hän näyttäytyy muisteloissa herkkänä, lämpimänä ja välittömänä tyyppinä, jonka lähellä on ollut helppo olla oma itsensä. Toisaalta hänestä piirtyy esiin myös itsekkäitä ja pihejäkin puolia. Masteroija ja yksi Finnvox-studion omistajista sekä Jouko Lehtolan nuoruuden ystävä ja bändikaveri Mika Jussila kertoo, kuinka he olivat hyväntahtoisesti kuittaillen hilanneet Jönssin Jopon lipputankoon jossain kotibileissä kyllästyttyään hänen piheilyynsä. Toisaalta valosuunnittelija ja Lehtolan nuoruuden tyttöystävä Liisa Kyrönseppä kertoo, kuinka hänelle on parhaiten jäänyt Jönssistä mieleen hänen pelottomuutensa elää täysillä – se kuinka tämä lähti asioihin aina satasella mukaan ja teki päättäväisesti omaa juttuaan riippumatta siitä, mitä muut hänestä ajattelivat. Kirjan kertomusten perusteella välittyy kuva, että Lehtola on itse ollut aidosti sitä mitä on, niin hyvine kuin haastavine puolineen, ja on osannut kohdata myös muut kunnioittaen ja tasavertaisesti, kuitenkaan nöyristelemättä.

Kuvaajana Jouko Lehtolaa kuvataan intensiiviseksi ja innostuvaksi. Kelpo poikien Juha Kannas taustoittaa Vanhalla ylioppilastalolla juuri ennen keikkaa otettua smokkikuvaa vuodelta 1991. Hän kertoo, kuinka Jönssi kuvatessaan vauhkoontui asioista helposti ja saattoi hihkaista “Toi on magee! Oioi!”, ja tätä oli hänestä tosi mukava seurata. Kannas kertoo, etteivät he olleet koskaan mikään poseeraajabändi ja kuvattavana olo tuntui vaikealta. Jönssi oli tiedostanut tämän. Hän jaksoi Kannaksen mukaan aina naurattaa ja kannusti pelleilemään kameran edessä ja poseeraamaan “vaikka ihan tsoukkina, vähän niin kuin ironian kautta”.

Toisaalta Lehtolaa kuvataan eräänlaiseksi tarkkailijaksi, joka osasi ottaa kuvia niin, ettei kuvattava edes huomannut, kun työt oli jo tehty. Näyttelijä ja musiikkivideo-ohjaaja sekä Lehtolan ystävä ja yhteistyökumppani Sökö Kaukoranta kertoo, kuinka Jönssi osasi lähestyä kuvattaviaan mielettömän luonnollisesti. Hän saattoi jutella kuvattavalle esimerkiksi ruoan laittamisesta, jalkapallosta ja kaikesta muusta ja sai siten tavallaan koko kuvaustilanteen unohtumaan. Kaukoranta kertoo, että Jönssille oikean tunnelman tavoittaminen oli paljon oleellisempaa kuin tekninen osaaminen.

Lehtolan tunnetuin kuva on HIMin ”Razorblade Romance” -albumin kansikuva, pinkkitaustainen henkilökuva Ville Valosta. Kuva on otettu lokakuussa 1999. Kuva on piirtynyt omillekin verkkokalvoilleni ja arvelisin, että muutaman muunkin, sillä kuten Aholakin kirjan alkupuheessa taustoittaa, kuva on löytänyt tiensä miljooniin koteihin ympäri maailman.

Sökö Kaukoranta sanoo hienosti: “Jotkut hahmot ovat sellaisia, etteivät he poistu mihinkään, vaikka ovat delanneet. Heidän vaikutuksensa ja läsnäolonsa on niin vahvaa. Jönssi oli tällainen hahmo. Hänen avoimuudessaan oli jotain todella vaikuttavaa. Jönssi pystyi istumaan kenen tahansa kanssa alas, hymykuopat loistaen, ja aloittaa luontevan keskustelun. Hän toi mukanaan aina järjettömän määrän positiivista säteilyä.”

Lehtolan kuvista välittyy katsojalle, kuinka hän on itsekin ollut erittäin sisällä rockmaailmassa. “Hänen valokuvissaan näkyi, haisi ja maistui intohimo rockmusiikkia kohtaan”, kiteyttää Kalle Ahola kirjan alkusanoissa. Lehtola on selvästi, niin kuvallisten lopputulosten perusteella kuin kuvattavina olleiden kokemusten mukaan, halunnut tavoittaa jotain aitoa ja autenttista – ei mitään liiallista pönöttämistä kuvattavilta eikä kuvista kiiltokuvamaista peruspromomateriaalia.