Rock The Beach päivät 2. ja 3. (28-29.6.2013)
Rock The Beachia jatkettiin yhden välipäivän jälkeen hieman viileämmissä olosuhteissa. Perjantaina saavuimme paikalle jälleen hyvissä ajoin, mutta jonoista ei tällä kertaa ollut merkkiäkään, johtuneeko siitä, että yhden päivän rannekkeiden vaihdot oli ohjattu muualle?
Yksi eniten odottamani keikka Rock The Beachissa oli perjantainen A Day To Remember, jota olen kuunnellut jo pidemmän ajan. Jenkkibändi soittaa omien sanojensa mukaan post-hardcorea, mutta itse en välttämättä bändiä siihen kategoriaan tiputtaisi. Hyväntuulista musiikkia, joskin brekadownit saivat Hietsun hiekan pölisemään. Keikan aikana valokuvaaja ja bändin hyvä ystävä Adam Elmakias matkusti Angry Birds-puvussa kumiveneellä yleisön käsien kautta mereen kellumaan. A Day To Rememberin aikana saatiin aikaan myös järkyttävän iso circle-pit, johon itsekin oli pakko päästä ihan vähän osallistumaan. Fiilis oli katossa ja päivä potkaistu käyntiin vauhdilla.
ADTR:n keikalta, joka vedettiin Radio Rock –lavalla, jatkettiin jalat kipeinä Carlings-lavalle, jossa vuorossa oli The Blackout. Kyseinen bändi ei ole Suomessa lyönyt vielä läpi kunnolla, mutta haluan uskoa, että tämä on RTB:n bändeistä Hacktivistin rinnalla se, josta tulemme vielä kuulemaan. Vokalisti Sean Smith antoi kaikkensa niin lavalla, kuin myös yleisön joukossa, jonne päätyi laulamaan. Hiekkakentän tömistessä yleisön alla, Smithin pinkki tukka herätti hilpeyttä. Pointsit Smithille myös siitä, että hän jaksoi ahkerasti poseerata faneille yhteiskuvissa ja jaella nimmareita loppuillan.
Mainos päättyy
Australialainen hard rockia soittava Airbourne kapusi Radio Rockin lavalle kahdeksan pintaan ja keräsi ihan kiitettävän yleisömäärään ympärilleen. Omaan makuuni meno oli kuitenkin liian perinteistä ja kevyttä, joten tyydyin katsastamaan keikan nurmikolla istuen. Yhteislaulatusta kuultiin ja yleisö pui nyrkkiä laulujen tahtiin, joten fiilis pysyi kuitenkin hyvänä läpi tämänkin keikan.
Yksi jo ennestään tuttu bändi festareilla oli Rival Sons, joka esiintyi Carlings -lavalla hieman viilentyneessä ilmassa. Olen aiemmin tutustunut bändiin The Circuksen keikalla, joten tiesin jo mistä on kyse. Lähipiiristäni löytyy naikkosia, joissa Jay Buchananin, bändin laulajan tiukat housut aiheuttavat hysteerisiä kohtauksia ja odotetusti lavan edusta olikin täynnä naispuolisia faneja. Rival Sons veti varmuudella keikan läpi ja varmisti sen, että illasta löytyi myös herkkyyttä.
Illan viimeisenä ja varmasti festareiden yksi odotetuimpia esiintyjiä oli 30 Seconds To Mars. Myönnän ihan suoraan, että muutamia vuosia sitten kuuluin itse Jared Leton intohimoisiin faneihin ja olen seurannut herran uraa ”My So Called Life” tv-sarjasta asti. Tämä keikka oli kuitenkin suuri pettymys minulle: tuntuu, että bändin keikat ovat menneet enemmän taiteellisen pelleilyn puolelle ja se vanha meno sekä meininki on unohdettu kokonaan. Toki vanhoista biiseistä on kiva kuulla välillä uusia versioita, mutta sanoisin että jos keikalla tekee mieli nukahtaa pystyyn, ei se ole kovin hyvä juttu. Kauas on tultu siitä, kun lähdin jalat rikki keikalta kotiin, koska olin hyppinyt tossuni puhki.
Lauantaiaamuna tunsin jaloissani jo kunnolla melkein puolentoista viikon festariputken ja mietin, että miten oikeasti jaksan nousta sängystä ylös. Hyvä musiikki kuitenkin houkutteli ja jälleen kerran otimme suunnaksemme Hietsun rannat. Perjantaina ei montaa hetkeä ollut jolloin olisi ehtinyt istahtaa alas ja hengähtää, koko aika meni siinä että juoksimme lavalta toiselle nähdäksemme mahdollisimman monta bändiä. Lauantain aikataulu vaikutti hieman löyhemmältä, vaikkakin mielenkiintoisia bändejä löytyi taas aimo läjä.
Ensimmäinen oikeasti kiinnostava bändi soitti vasta neljän huiteilla, kyseessä oli Newsted. Yllätyin siitä, kuinka vähän jengiä oli saapunut paikalle festareiden viimeisenä päivänä. Väkimäärä lisääntyi pikkuhiljaa päivän mittaan, mutta Newstedin paukuttaessa menemään rannoilla pystyi vielä kulkemaan rauhassa. Not my cup of tea sanoisin Newsteadista, mutta mies esiintyi silti varsin energisesti ja keikka tuntui uppoavan kuin kuuma veitsi voihin paikalle saapuneeseen festarikansaan.
Enter Shikari sen sijaan, huh heijakkaa; bändi on sanonut haluavansa venyttää musagenrejen rajoja ja niin he totta tosiaan tekevätkin. Mielettömällä energialla vedettiin keikka läpi, yleisö nautti silmiin nähden ja fiilis oli katossa – loistava veto viimeiselle festaripäivälle. Energialataus, jonka keikalta sain, auttoi jaksamaan koko pitkän loppupäivän.
Mainos päättyy
Enter Shikarin jälkeen oli aika istahtaa hetkeksi alas ja venytellä väsyneitä jalkoja. Kello oli hieman yli kuusi ja alueelle valui pikkuhiljaa lisää ihmisiä. Vieläkään ei alue ollut kuitenkaan niin täyteen pakattu, kuin kahtena edellisenä päivänä samaan aikaan. Pakko myöntää, että Rock The Beach onnistui ylittämään odotukseni monessakin kohtaa, laaja ruokatarjonta teki helpoksi myös kasvissyöjän pärjäämisen läpi päivien ilman pyörtyilyä ja alkoholijuomien hinnat eivät huimanneet päätä. Plussaa siitä, että yhdeksi ”myyntikojuksi” oli päässyt WWF:n
aurinkoenergialla toimiva kännykän latauspiste, sillä älypuhelinten aikakaudella puhelimien akut loppuvat naurettavan nopeasti. Enkä koko kolmen päivän aikana onnistunut bongaamaan yhtään rähinää, kaiken kaikkiaan onnistuneet festarit.
Ennen kuin kiitämme ja kumarramme RTB:n suuntaan lopullisesti ja jäämme odottelemaan ensi vuoden kattausta, palataan vielä hetkeksi lauantain viimeisiin tunteihin. Suurin piirtein puoli yhdeksän aikaa Nokia Musiikki-lavalle saatiin Paramore ja ihanan energinen Hayley Williams. Jos olen maininnut muutamasta aiemmasta bändistä, että keikka on vedetty varmuudella läpi, on minun pakko toistaa itseäni tässä kohtaa. Williams veti rutiinilla keikan läpi, muisti huomioida yleisöä, kiemurrella lattialla ja laulattaa jengiä. Keikasta jäi kuitenkin hyvä fiilis päälle, sillä sulassa sovussa lauleskeltiin niin uusia, kuin vanhempiakin Paramore-biisejä. Eiköhän festariyleisö saanut tältä keikalta juuri sitä mitä halusikin.
Koko festarien viimeinen keikka oli tietenkin kauan odotettu ja hehkutettu Rammstein. Yksi niitä bändejä joiden biiseihin liittyy minulla järjetön määrä muistoja, sillä olen kuunnellut heitä varmaan yläasteelta asti. Rammstein räjäytti Hietsun ilotulituksilla ja yhteislaululla. Vihdoin näin ne aiemmin päivällä kaipaamani ihmisetkin, kun rantahietikko oli täynnä jengiä fiilistelemässä illan viimeisiä hetkiä. Sanoisin kuitenkin, että olen itse jossain vaiheessa kasvanut Rammsteinista ohi, sillä kahden tunnin setti oli minulle ihan hintsusti liian pitkä, jonka loppuosan fiilistelin nurmikkoalueella istuen.
Mainos päättyy
Kaiken kaikkiaan Rock The Beach oli vallan mainio festarisuoritus. Ensi vuonna otetaan varmasti oppia virheistä, kävijämääräodotukset ylitettiin ja bändikattaus oli käsittämätön. Hyvä mieli ja kipeät jalat ovat jäljellä.
Teksti: Mira Pöyhönen
Valokuvat: Lars Johnson