Voimaa väkijoukossa – The Haunted Olympialla 3. marraskuuta
Ruotsalainen At the Gatesin raunioille 90-luvun puolessavälissä perustettu The Haunted julkaisi aiemmin tänä vuonna järjestyksessään yhdeksännen kokopitkän julkaisunsa. Bändi saapui levyn nimeä kantavan ”Strength in Numbers”-kiertueen myötä Suomeen ensimmäisille klubikeikoilleen kolmeen vuoteen juhlistamaan levyn julkaisua. Lähinnä hieman kevyemmän musiikin keikkapaikkana toiminut Olympia-kortteli on viimeisen parin kuukauden aikana alkanut sisällyttämään raskaampaakin musiikkia ohjelmistoonsa, ja toimi sekä hyvänä että vähemmän hyvänä paikkana illan showlle.
On myönnettävä, että The Hauntedia kolmella Suomen keikallaan lämppäröivä Carnalation on jäänyt harmittavan pahasti kuuntelussani paitsioon. Yllätyinkin kovasti bändin soittamasta materiaalista, sillä en ole bändin paluun jälkeistä tuotantoa tainnut kuunnella juuri julkaistua ”03”-sinkkulohkaisua enempää. Näin bändin vilaukselta viitisen vuotta sitten Provinssirockin Rumba-lavalla, mutta ”2012 vuosimallia ollut minä” ei tykästynyt bändin soundiin sen kummemmin. Niihin aikoihin bändin musiikki oli varsin perusluonteista modernimpaa deathgrindia, ja bändi onkin todennut aloittaneensa tavoitteena luoda mahdollisimman suoraviivaista ja brutaalia musiikkia kuin mahdollista. En uskonutkaan, että bändin uudempi tuotanto olisi näinkin erilaista.
Ainakin nykyisemmin bändi käyttää musiikistaan termiä ”alternative death metal”, mikä onkin yllättävän käypä nimike kuulemalleni. ”Suoraviivaista” ei todellakaan olisi sana, jolla uudempaa materiaalia kuvailisin, ja ihan hyvällä tavalla niin. Mättöähän riitti, mutta mukana tuntui olevan vaikutteita muilta hieman kokeilevammilta alan bändeiltä, kuten ranskalaiselta Gojiralta, jonka laulajakitaristi Joe Duplantierilta bändin toinen kitaristi ulkoiselta habitukseltaan hieman näyttikin. Bändin vanhempi tuotanto ei kuitenkaan ollut liian vahvassa kontrastissa uudempaan nähden, ja ”Contamination”– ja ”Floods”-kappaleet sopivat hyvin uudempien kappaleiden väliin. Vitun kova, pakko ottaa uudempi materiaali haltuun!
Seuraavaksi esiintynyt kanadalainen Kobra and the Lotus oli taas aikamoinen outolintu illan lineupissa, sillä raskaamman musisoinnin sijaan kanadalaisbändin musiikki edusti varsin perusteellista, moderneilla vaikutteilla höystettyä perusheviä. En kerennyt bändin tuotantoon tutustua kuin uusimman ”Prevail I”-levyn nimikkokappaleen ensimmäisen minuutin verran ja ajattelin pitäväni koko homman itselleni jonkinlaisena yllätyksenä. Huomasin kuitenkin lähinnä pällisteleväni kännykän näyttöä, sillä bändin ”juttu” ei tuntunut tulevan millään perille asti. Perushevistelyn voi tehdä hyvin ja mielenkiintoisesti, tai sen voi tehdä astetta huonommin ja tylsemmin – valitettavasti jälkimmäinen vaihtoehto sopii tähän tilanteeseen paremmin.
Jotenkin kaikki kliseet tuntuivat tulevan täytettyä bändin itselleni liian pitkän setin aikana. Jokainen kappale tuntui nojaavan samasta puusta veistettyihin eeppisiin lallattelukertosäkeisiin, jotka kuluivat puhki viimeistään toisen kappaleen loppuessa. Olettaakseni suoraan linjaan vedetyt kitarat eivät tuntuneet erottuvan massasta kuin vasta kitarasoolojen aikana, ja vaikka bändin keulahahmo Kobra Paige omaakin toki hyvän lauluäänen, ei sekään pelastanut musiikkia tylsyydeltä. Jäin lähinnä odottamaan viimeistä kappaletta, jonka tullessa en voinut olla huvittumatta epävireisistä kitaraliideistä ja -harmonioista. Bändi olisi saattanut sopia paremmin jollekin muulle kiertueelle, sillä ainakin nyt bändi jäi silkaksi outolinnuksi muiden joukossa. Yleisö tuntui toki ainakin suurimmilta osin nauttivan tästä, ja näkyihän bändin paitoja muutamankin verran yleisön joukosta.
Illan toisen ja viimeisen lämppärin ollessa selvästi enemmän muiden juttu kuin minun, The Haunted korvasi tämän kiitettävästi. Jollain tragikoomisella tavalla Kobra and the Lotusin mitäänsanomattomuus tuntui jopa korostavan illan pääbändin soittoa, sillä uusimman levyn ”Fill the Darkness with Black”-intron lähtiessä soimaan huomasin tyytyväisen paskavirneen täyttävän kasvoni ja huonon fiiliksen kaikkoavan. Olen halunnut nähdä bändin elävänä jo vuosia, enkä päässyt ikäni puolesta bändiä näkemään viime klubikeikoillaan, joten odotukseni olivat korkealla.
Mainos päättyy
Myönnän tähän väliin pitäväni bändin tuotannosta eniten Peter Dolvingin laulamasta materiaalista, vaikka suomalaissyntyinen Marco Aro omaakin vahvan äänen. Emmin ennakkoon Dolving-materiaalin toimivuudesta Aron murisemana, sillä ovathan suuri osa bändin suurimmista hiteistä hänen laulamiaan. Yllätyksekseni Aro tuntui olevan itse illan sankari, sillä innolla suomalaisyleisölle esiintynyt laulaja tuntui selvästi olevan iloinen päästyään takaisin synnyinmaahansa esiintymään ja puhui kiitettävän paljon yleisölle. Suurempana yllätyksenä tuli Dolving-materiaalin toimiminen Aron laulamana, ja ”The Dead Eye”-konseptilevyn materiaalia edustaneet ”The Flood” ja ”The Medication” olisivat yhtä hyvin voinut olla Aron alun perin laulamia, puhtaita lauluja myöten.
Soitettu materiaali kattoi lähes koko bändin uran, vain ”Versus”- ja ”Unseen”-levyjen jäädessä täysin huomioimatta. Vaikka kuinka pidän mainituista toisesta outolinnusta, ei sen materiaali olisi välttämättä edes toiminut järin hyvin muun lomassa, joten hyvähän se. Suurin huomio oli luonnollisesti Aron ajan materiaalilla, esimerkiksi ”Made Me Do It”-klassikon ollessa edustettuna neljällä kappaleella. Soundien puolesta Olympia ei tosin ehkä otollisin hevikeikalle ole, sillä ajoittain osa Ola Englundin ja Patrik Jensenin kitaroinnista tuntui jäävän suuren ja jylhän salin maailmoihin. Tästä huolimatta The Haunted itse veti moitteettoman keikan, ja poistuin Olympian ovista tyytyväisenä nähtyäni vihdoin ja viimein bändin elävänä.
Illan suurimmat miinukset rapsahtaakin lähinnä yleisölle ja soittoajoille. Tiedä sitten miksi, mutta Carnalation aloitti soittonsa vasta kymmeneltä, The Hauntedin lopettaessa soittonsa peräti hieman ennen kahta yöllä. Itsenäisenä aikuisolentona en pode kotiintuloaikojen ongelmaa, mutta paikan päällä oli loppuillasta hieman raskaanpuoleista oleskella. Aikoja olisi mielellään voinut aikaistaa edes tunnin verran jo väsymyssyiden takia, mutta myös suomalaisen alkoholinkäyttökulttuurin:
Mitä saadaan, kun asetetaan parin sadan hengen, pääosin miespuoleisista heviseppoyksilöistä koostunut ryhmä anniskelutilaan perjantai-iltana? Miten ohjelman myöhäisyys näkyy yleisön humalatilassa? Rumasti ja ikävästi. Taisin todistaa kaksikin lyhyttä käsikahakkaa illan aikana, mutta pahin esimerkki humalasta taisi tulla pääbändin keikan aikana, sillä kun muutama astetta humalaisempi ihminen aloittaa pitin, jälki ei aina järin kaunista ole. Villisti ympäriinsä nuokkunut ja vaappunut ihmisryhmä valtasi lähes koko salin etuosan, ja loppujen lopuksi kaikkien ärsykkeeksi jääneet humalatilasankarit olivat helposti illan huonoin puoli. Kaljaa lenteli ja lattia oli siitä illan myötä ensin märkä, ja sitten tahmea: jonkinlainen metallikulttuurin idylli tuosta kai löytyy, mutta nyt lähinnä jäin häpeämään muiden puolesta ja säälimään keikan jälkeen salia siivoovia.
Kaiken kaikkiaan ilta ei todellakaan huono ollut, toisen lämppärin vakuuttavan vastakohtaisesta keikasta ja yleisön yleisen humalatason korkeudesta huolimatta. Odotin The Hauntedilta kovaa keikkaa, ja sen sain. Poistuin Olympian ovista yöbussia kohti väsyneenä ja tyytyväisenä, kuten hyvän keikan jälkeen sietäisi. Seuraavan päivän Nosturin keikalla illan pääbändi aloitti soittonsa jo puoli yhdentoista maissa: eikö tämän nyt olisi kuitenkin voinut Tampereellekin suoda?
Settilista:
1. Fill the Darkness with Black
2. Brute Force
3. 99
4. Trespass
5. The Flood
6. The Medication
7. Preachers of Death
8. Spark
9. Trendkiller
10. Time (Will Not Heal)
11. All Against All
12. No Compromise
13. Hollow Ground
14. This is the End
15. D.O.A.
16. Guilt Trip
17. Dark Intentions
18. Bury Your Dead
19. Hate Song
Encore:
20. Eye of the Storm
21. Bullet Hole
Kirjoittanut: Thomas Frankton
Kuvat: Ilari Airikka
