Sateinen sadonkorjuu keskellä Pyhäjärveä – SaariHelvetti 2022, osa 2/2

Lauantai 6.8. eli SaariHelvetin toinen päivä avautui Tampereelle kerääntyneelle konkkaronkalle raskaan musiikin ystäviä harmaana mutta odotusta huokuvana. Mahtavasti pakettiin saadun ensimmäisen päivän tunnelmia Suomen eksoottisimmilta metallifestareilta pääsee lukemaan tästä! Itselläni ja paikalla olleilla ystävilläni pääsi kakkospäivänä lähtö hieman venähtämään, mutta saimme kuin saimmekin itsemme jälleen potkulautojen kyytiin ja synkeä seurueemme pääsi suorittamaan vuoden toisen (epä)pyhiinvaelluksen Laukontorille vielä toistaiseksi lämpöisessä auringonpaisteessa, mutta tummien pilvien hieman jo siintäessä horisontin takana. Taaskaan laivaan ei tarvinnut jonottaa lainkaan, ja istuuduttuamme Hopealinjojen paatin sopivan ruuhkaiselle yläkannelle pääsimme irtautumaan satamasta hyvinkin pian. Saimme matkaseuraksemme kolme uutta tuttavuutta, ja pikaisessa puolessa tunnissa aallot kuljettivat meidät takaisin metallimusiikin mekkaan.

Kello löi viivästyksistä johtuen Viikinsaareen päästyämme jo harmillisen paljon, ja sadattelin mielessäni päivän kahden ensimmäisen yhtyeen, hiljattain järjestetyn Kesän Raskaimman Bändikilpailun voittajan Where’s My Biblen sekä 20-vuotiskiertuettaan viettävän Medeian missaamista, mutta pettymys oli nieltävä ja jatkettava festareita siitä mihin kykeni. Where’s My Biblen olin onneksi ehtinyt jo näkemään kuluneen kesän Nummirockissa, jossa tasaisessa nousukiidossa kylpevä yhtye toimitti kyllä varsin väkevän ja energiaa huokuvan keikan, eivätkä he jälkikäteen kuultuna SaariHelvetissäkään pettymystä tuottaneet. Yhtye esiintyy seuraavaksi näillä näppäimillä järjestettävillä Dark River -festivaaleilla Kotkassa, jossa yhtye pääsee jälleen tulkitsemaan tuoretta, neljä kappaletta sisältävää EP:tään ”Circleä”. Medeia taas ei ollut itselleni entuudestaan kovin tuttu muuten kuin nimeltä, mutta kanssafestaroijiltani tuli jälkipuintina positiivista kommenttia erityisesti heidän ilmeisen huumorintäyteisistä välispiikeistään. Yhtyeen viimeisin albumi, vuonna 2019 julkaistu ”Xenosis” otettiin vastaan äärimmäisen positiivisesti, ja albumi päätyikin julkaisunsa aikoihin fyysisenä Suomen virallisen listan sijalle 5.

Päivän kolmas esiintyjä, hardcore-elementtejä hyödyntävä Tryer esiintyi astetta tuntemattomampana nimenä kakkoslava Inferno Stagella. Kirjavapaitaisen laulajan heiluessa ja kyykkiessä ympäri lavaa tukka märkänä oli yhtyeen riveissä aistittavissa runsaahkosti sellaista mojovaa old school hardcore -meininkiä, joka lämmittää kenen tahansa paatuneemmankin keikkakävijän sydäntä, ja keikan päätteeksi taisi kitaristikin heittäytyä selälleen kuin kaikkensa antaen. Vedosta jäi todella hyvä maku, ja odotan innolla seuraavaa mahdollisuutta yhtyettä todistaa. Kitarapiuhojen kanssa oli ilmeisesti ollut yhtyeellä hieman ongelmia, mutta sattuukos tuota, eikä ainakaan setin loppua kohden tällaisesta koitunut mitään näkyvää haittaa.

Melodista death metalia kuultiin tämän vuoden SaariHelvetissä kokonaisuudessaan runsaasti ensimmäisenä päivänä, ja toisen päivän neljäs orkesteri Brymir jatkoi vankasti kyseistä linjaa. Yhtye oli selkeästi ottanut tehtäväkseen herätellä viimeisetkin SaariHelvetin kohmeloiset tähän päivään, ja vahvasti läsnäolevat muusikot haastoivat yleisöä mukaan heti alkusävelistä lähtien. Auringonpaisteen läpivalaisemien vesipisaroiden läpi oli helppo huomata orkesterin olevan mainiossa iskussa, ja show’hun mahtui mukaan kaikkea iloisesta, lonkeroon ja burgereihin liittyvästä turinasta vakavamielisempään, pohjoismaisista teemoista inspiraationsa ammentaviin lyriikoihin. Kappale ”Borderland” omistettiin ajankohtaisesti Ukrainalle kera itänaapurimme hallitsijaan kohdistuvien paljonpuhuvien huudatusten, ja muutaman vuoden takaista tuotantoa edusti vuonna 2018 julkaistu ”Chasing the Skyline”. Myös yhtyeen tulevaa albumia päästiin makustelemaan kauniisti kajahtavan, tunnepitoisen ”Voices in the Sky” -kappaleen muodossa.

Vuodesta 1999 asti toiminnassa ollut, fantasiametallia tulkitseva Battlelore toimitti Helvettiin jokseenkin klassisen tuntuista folk- ja power metalin fuusiota, ja haarniskoihin sekä sotamaalauksiin sonnustautuneelle yhtyeelle löytyi yleisöstä selkeästi muutamiakin pitkäaikaisia faneja. Äänentoiston puolella yhtyeellä tuntui vallitsevan samankaltaisia ongelmia kuin parilla muullakin Inferno Stagen yhtyeellä, eli kitarointi sekä päämikrofonien laulu jäi ajoittain vaimeahkoksi. Itse keikkaan ei tämä kuitenkaan vaikuttanut, ja yhtye suoriutui showsta oikein kiitettävästi näyttävän miekan kohotessa laulajan kädessä aika ajoin kohti taivasta. Yleisön reaktio yhtyeeseen ei ollut se riehakkain mahdollinen, mutta orkesterin mukana oli silti varsin mukavaa matkata Tolkien-teemaisesta ”Minas Morgulista” aina ”Sons of Riddermarkiin” asti.

Aktiivisen kuulijakunnan kerännyt mikkeliläinen Bloodred Hourglass valloitti päälavan suurten suosionosoitusten saattelemana. Yhtyeen tunnelma oli läpi keikan tuttavallinen, ja vaikuttavasta määrästä ympärilläni näkyviä yhtyeen paitoja päättelin heidän olleen varsin odotettu esiintyjä näillä festivaaleilla. Soittajien synkronoitu tuulimyllymoshaus sai muutkin metallipäät liikkeelle, ja shown ehdoton kohokohta koettiin yhtyeen hittikimaran aikana soitetun ”Waves of Blackin” aikana, kun aiemmin esiintynyt Brymir teki aika lailla koko yhtyeen voimin täsmäinvaasion lavalle ja liittyi mukaan soitantaan. Noin kymmenen pitkätukan heiluminen lavalla oli kieltämättä vaikuttava näky todistaa, ja biisi soitettiin loppuun yllätysiskusta huolimatta oikein sujuvasti.

Bloodred Hourglassin lopeteltua oli ilmassa huomattavissa jo yltyvää viileyttä ja tuulta. Sade oli alkanut jälleen ropista kiitettävästi, ja kakkoslavan viereen muotoutunutta pientä mutakenttää oltiin alettu tasoittelemaan muovimatoilla. Metallikansa kuitenkin piti pintansa, eikä moniakaan tuntunut hiljalleen huononeva keli haittaavan. Itse kävin tässä vaiheessa merch-tiskillä hupparin toiveissa, mutta kuulemma sellaiset olivat lähteneet sateiden pahentuessa myymään kuin halpa makkara ja käteeni jäi ainoastaan astetta liian suuri mutta sitäkin komeampi SaariHelvetti-paita. Sisulla vain eteenpäin, eihän tässä sokerista olla, vaikka vähän viileys värisyttääkin.

Inferno Stagella puoli kahdeksan aikaan aloitellut, Swallow the Sun-yhtyeen laulaja Mikko Kotamäen luotsaama Kuolemanlaakso jysäytti tiskiin mukavan, suoralinjaisen doom-vaikutteisen dödispläjäyksen. Tasapaksu jytke erottui edukseen erittäin onnistuneen miksauksen kautta, ja Kotamäen laulu kuulosti muihin Inferno Stagen bändeihin verrattuna poikkeuksellisen selkeältä. Nimekkäästä nokkamiehestä huolimatta yleisöä ei yhtyeelle kertynyt kenties yhtä paljoa kuin olisi voinut olettaa. Muun muassa Juice Leskisen ”Musta aurinko nousee” –kappaleesta doom-sovituksen tehnyt yhtye julkaisi keväällä 2022 ”Kuusumu”-albumin, jonka sisältöä luonnollisestikin kuultiin keikalla runsaasti.

Koko festivaalien henkilökohtainen kohokohtani koitti, kun kotimaisen pakanametallin suurnimi Moonsorrow aloitti tunteikkaan rituaalinsa päälavalla. Varasin paikkani hyvissä ajoin suhteellisen läheltä lavaa, ja odotukseni olivat kihelmöivän korkealla vaikka yhtye onkin tullut nähtyä moneen otteeseen livenä. Uhrimenot aloitettiin vahvasti ja varmasti ”Ukkosenjumalan poika” -kappaleella, ja ympäröivän yleisön hiukset alkoivat piiskata tasaiseen tahtiin heti ensiriffeistä. Yhtyeen kappaleet ovat tunnuksenomaisesti pitkähköjä joten festarisetin pituus tuntui kappaleiden vähäisestä määrästä johtuen virheellisen lyhyeltä, ja lisäähän tässäkin tapauksessa olisi ihminen jäänyt kaipaamaan. Kylmiä väreitä ja ehkä pari kyyneltäkin kirvoittanut ”Ruttolehto” kajahti manauksenomaisesti ilmoille setin loppua kohden, ja maaginen tunnelma oli vertaansa vailla yleisön laulaessa antaumuksella mukana.

Moonsorrown jälkeen päätin kipaista katsastamaan ainakin muutaman kappaleen kakkoslavalla esiintyneeltä Netta Laurenteen johtamalta Smackboundilta. ”Drive It Like You Stole It” on noussut yhtyeen eittämättömäksi tunnusbiisiksi, ja ensimmäisten kappaleiden joukossa kuultu kevyesti tanssittava ”Run” vaikutti livenäkin menevältä rallilta. Laurenteen vahva, rouhea ääni nousi keikalla ilmeisen vahvasti esille, ja popahtava metallipumppu jysäytti alkuiltaan pirteän keikan. Katsojiakin riitti, vaikka aivan riehakkaaksi meininki ei yleisössä harmillisesti yltynytkään.

Pienen, lämpimässä ja mukavassa paviljonkirakennuksessa värjöttelyn jälkeen piti jälleen uhmata sadetta ja lähteä odottelemaan illan pääesiintyjää Combichristia. Äkkiä huomasin kellon käyvän eikä yhtyettä näkynyt mailla tai halmeilla, vaan soundcheck tuntui jatkuvan ja jatkuvan yleisön kykkiessä illan pimeydessä, ja jälkeenpäin kävi ilmi että päälavan suunnilla oli ollut jotakin perustavanlaatuista ongelmaa, joka loppujen lopuksi aiheutti Combichristille n. 25 minuutin myöhästymisen alkuperäisestä esiintymisajasta. Festarikansa ei silti edelleenkään tuntunut olevan moksiskaan, vaan ympärillä tunnelma pysyi odottavana mutta leppoisana. Yhtyeen viimein aloitettua alkoi suorastaan raivokas metallidisko, ja oli mahdotonta tietää kuinka suuri osa yleisöstä hyppeli musiikin takia ja ketkä taas ihan vain lämpimikseen – veikkaan, että nyt oli kyseessä kumpikin vaihtoehto. Setin alkupuolella iski taivaalta koko festarin rankin sadekuuro, enkä sateen vuoksi hetkeen pystynyt kirjoittamaan muistiinpanoja tai raportoimaan sijaintiani seurueelleni puhelimen kastuessa läpikotaisin vain muutaman sekunnin sisällä. Pitti lähti pyörimään yleisön keskialueilla tasaisesti ”Throat Full of Glass” –kappaleen aikana, ja Viikinsaaren miljöön muututtua suoranaisiksi ulkoilmareiveiksi alkoi erottaa erinäisiä yleisön muodostamia tanssiryhmittymiä joka puolella lavan ja miksauskopin välimaastossa. Näin ensikertalaiselle Combichrist teki kyllä mojovan vaikutuksen, ja yhtye tuntui pääsevän kaikkiin oikeuksiinsa suurehkon yleisön edessä kesäfestareiden myöhäisillassa.

Raskaan reivaamisen jälkeen väsymys alkoi jo kolkutella, mutta tie vei silti toki vielä tanskalaisen prog metal -projekti VOLAn tunnelmallisille, usvaisen melankolisille illan päättäjäisille kakkoslavalle. Vielä Combichristin soittaessa ”Shut Up and Swallow” -kappalettaan niihin aikoihin kun seuraavan olisi pitänyt aloittaa, kakkoslavalta vakuuteltiin VOLAn edelleen soittavan aivan Combichristin jälkeen ja pahoiteltiin edeltävän yhtyeen teknisistä ongelmista. Festarin sulosävelillään sulkenut progepumppu oli selkeästi odotettu osa festivaaleja, ja yhtyeen tunnelma tuntui lumoavan paikallaolijat illan viimeisten hitaiden kaikuessa ympäri Viikinsaarta ja todennäköisesti koko Tampereen puoleista Pyhäjärveä. Yllätyin kuitenkin yleisön määrästä tässä vaiheessa iltaa, sillä olin olettanut valtaosan poistuvan jo edellisen esiintyjän aikana, mutta väkeä riitti silti huojumaan rauhallisesti yhtyeen raskaan, mutta jokseenkin hempeän tuotannon tahdissa. Muistelen huvittuneena saaneeni vaikutelman melkeinpä jonkinlaisesta Helvetin päättävästä jumalallisesta väliintulosta yhtyeen laulajan Asger Mygindin esiintyessä intohimoisesti kirkkaiden, sinisävyisten valojen välkkeessä, mutta ehkäpä kyse oli kuitenkin vain kauniista lavashowsta ja taidokkaista muusikoista omistautuneen yleisön edessä.

Niin vain oli VOLAn jälkeen aika jälleen jättää Viikinsaari taakse. Jonotusaika laivaan oli tällä kertaa melko maltillinen, ja meteli Laukontorille seilaavassa paatissa oli iloisen korviahuumaava. Jatkot pidettiin tänäänkin Yo-talolla edellisen päivän tapaan, mutta itsestäni ei enää ollut rahkeita mennä paikan päälle, vaan kuljetin itseni kaupungin sykkeen sijasta suosiolla kotiin sateen kastelemana ja kylmästä hieman tärisevänä mutta kaikkeni antaneena, ja ennen kaikkea tyytyväisenä jälleen kerran onnistuneesta SaariHelvetistä. Kiitos kaikesta ja ensi vuoteen!

Teksti: Veera Olsbo

Kuvat: Outi Puhakka / OutoKuva