Sateisten metsien sävelet – arvostelussa Marrasmaan ”Noidat”

Kahden hengen yhtye Marrasmaa osoittaa uusimmalla julkaisullaan, että vähemmän voi joskus tosiaankin olla enemmän. Kuusi kappaletta soitettuna muutamalla tarkoin valitulla kansanmusiikki-instrumentilla, minimalistisilla melodioilla ja ilman laulettuja sanoja on vangitseva kokonaisuus, joka jää kummittelemaan mieleen vielä pitkäksi aikaa kuuntelukokemuksen jälkeen. Jo yhtyeen edellinen albumi ”Kuolleiden ikuinen virta” sai Kaaoszineltä kiitettävän arvion. Myös kuluvan vuoden toukokuussa ilmestynyt ”Noidat” ansaitsee niin ikään kehunsa.

Marrasmaan tyylilajia voisi kutsua kansanmusiikkivaikutteiseksi ambientiksi, neofolkiksi tai miksei jopa elokuvalliseksi musiikiksi, ja ”Noidat” sopisi mainiosti kokeellisempien kauhuelokuvien soundtrackiksi. Levyn tunnelma on ajoin kaihoisa, ajoin pahaenteinen mutta aina mystiikkaa huokuva. Vaikka genre on allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, ei konsepti jää pelkäksi kuriositeetiksi, vaan musiikissa on vahva tarkoituksenmukaisuuden tuntu. Jo ”Virvatulen” ensisävelet vievät kuulijansa jonnekin ajan ja arjen tuolle puolen, ulottuvuuteen, joka tuntuu samanaikaisesti sekä tiettyyn paikkaan sidotulta että yleismaailmalliselta ja historiattomalta.

Albumin hallitseva soitin on kantele, jota säestävät erilaiset helistimet ja lyömäsoittimet, sateen ropina ja elektronisesti luodut äänimaisemat valittavine kaikuineen. Musiikki on transsinomaista, hitaasti kerrostuvaa: sävelkulut toistavat itseään pitkään ja saavat kerta kerralta, vähä vähältä tuekseen harmonioita ja muuntuvat sitten kuin varkain toiseen olomuotoon. Kokonaiskestoltaan noin 40-minuuttinen albumi ei siis ole mikään nopeita dopamiinin purkauksia tuottava ilotulitus vaan keskittymistä vaativa, sisäänpäin kääntynyt ja hidastempoinen meditaatioharjoitus.

Albumin kappaleista ”Amanita” on jokseenkin poikkeava yksilö, sillä sen alkupuolella kuullaan soolosoittimena didgeridoo-puhallinta, joka yhdessä taustalla kuuluvien temppelikellojen kanssa saattelee kuulijan hetkeksi suomalaiskansallisesta mielenmaisemasta jonnekin idemmäs. Luonnonhenget ovat levyllä läsnä muutoinkin kuin nimikkoraidallaan, ja niiden puolueettomuus ja suoranainen armottomuus välittyy musiikista ilman sanojakin. ”Pyhä lehto” ja lopuksi kuultava ”Uhrilähde” tuntuvat pitkäkestoisempien sävellysten lomassa jopa hämmentävän lyhyiltä. Ne ikään kuin ehtivät päästä vasta alkuun ennen kuin jo päättyvät. Se, onko kokonaisuudessa riittävästi sisäistä vaihtelua ylläpitämään kuulijan mielenkiintoa, riippunee täysin kuulijasta. Vision vahvuutta ei kuitenkaan voi kiistää: Marrasmaa on löytänyt ilmaisutapansa ja toteuttaa sitä omistautuneesti.

Kappalelista:

1. Virvatuli
2. Noidat
3. Luonnonhenget
4. Pyhä lehto
5. Amanita
6. Uhrilähde